Voipi olla, että kirjoitukseni tulee aivan väärälle palstalle, mutta sijaisvanhemmuudesta kyse on jollain tavalla joka tapauksessa...
Kysyisin teiltä sijaisvanhemmilta neuvoa/kokemuksia jaksaakseni omassa sijaisäidin roolissani. Tästä on kysymys:
Veljeni, nyt 16 v, otettiin huostaan ensimmäisen kerran n vuoden vanhana, sitten kolmevuotiaana ja lopullisesti neljävuotiaana. Olen aina huolehtinut veljestäni, kun kotona meni huonosti (asuin jo omillani veljen syntyessä alkoholivanhempiensa iltatähtenä) - hain turvaan tappeluilta jne. jo ihan vauvasta asti. Huostaanoton jälkeen rooliksini muodostui ikään kuin huomaamatta tulla hätiin aina kun vanhemmat eivät saapuneet sovittuun tapaamiseen jne. Kaikki pettymykset kävivät liian raskaaksi pienelle pojalle ja hänet siirrettiin n 4 vuotta sitten 300 km:n päästä vanhemmistaan (ja minusta).
Siirto osoittautui eron vaikeudesta huolimatta oikeaksi, pojasta on kasvanut nuori mies, jonka tulevaisuus näyttää huomattavasti valoisammalta kuin jokunen vuosi sitten. Mielialalääkkeitä joutuu kuitenkin edelleen syömään, mutta muutoin voin olla ylpeä veljestäni. Vanhemmat eivät ole pitäneet yhteyttä poikaan siirron jälkeen muutoin kuin kirjeitse kerran-kaksi vuodessa. Vanhemmille maksettiin meidän veronmaksajien rahoista kolme kertaa lennot ja muut kuljetukset poikaa tapaamaan - vanhemmat eivät koskaan saapuneet lentoasemalle.
Veljeni viettää kaikki lomansa minun ja perheeni luona, käytännössä opintojen ja omien töideni vuoksi tämä tekee 8-9 viikkoa vuodessa. Mitään tukea emme tähän saa, vaan kaikki kustannukset olemme kaikki vuodet maksaneet omasta pussistamme, ulkomaanmatkoja myöten. Jouluna sijaisperhe ei osta pojalle lahjoja lainkaan, me sitten yritämme tuoda parhaamme mukaan joulumieltä ostamalla useampia paketteja (muita lahjojen antajia kun ei ikävä kyllä ole). Ostimme veljelleni kännykän, koska sijaisperhe ei sellaisia hanki ja maksamme laskut joka kuukausi, jotta saisi edes ystäviinsä pidettyä yhteyttä. Olemme käytännössä mieheni kanssa pojalle enemmän isä ja äiti kuin omat vanhempansa ovat olleet moniin vuosiin, kuluneita euromääriä en pysty edes arvioimaan. Olemme "normaaleissa" töissä toimihenkilöinä ja tienaamme keskivertopalkkaa ja meillä on oma, pian murrosikäinen tytär.
Nyt on tilanne kärjistynyt siihen, että puhelimeeni satelee hävyttömiä viestejä, kuinka olen vienyt pojan hänen vanhemmiltaan (viestit tulevat siis pojan vanhemmilta - äitini ja hänen uusi aviomiehensä - joiden puheluihin olen päättänyt olla vastaamatta), kuinka kuvittelen olevani heitä parempi ja fiksumpi. Kieroilen heidän kustannuksellaan ja juonittelen sijaisperheen kanssa. Olen aivan loppu, tälläkin hetkellä veljeni on luonani toista viikkoa, joudun pitämään puheluni siirrettynä vastaajaan ja nielemään kiukkuni. Mielestäni olisimme oikeutettuja jonkinlaiseen tukeen sijaisvanhemmuudessamme ja olen sitä pyytänytkin, mutta koska olemme sukulaisia, se ei kuulemma ole mahdollista, ELLEMME SITÄ ITSE MAKSA. Mitä vaihtoehtoja meillä on?? Olemme kaikki nämä vuodet jaksaneet ja aiomme jaksaa vastakin, silkasta rakkaudesta, vain siksi että veljelläni olisi tulevaisuudessaan paremmat mahdollisuudet onnistua ja hyviäkin kokemuksia lapsuudestaan. Kaikki rahavaramme menevät päivittäiseen elämiseen, emme voi maksaa kalliita neuvojia kertomaan, miten käsitellä näitä tunteita tai kuinka auttaa veljeäni käsittelemään omia tunteitaan.
Onko jollain vastaavia kokemuksia? Kuinka selvisit niistä? Mistä löysit apua?
Kiitos sinulle etukäteen.
Kysyisin teiltä sijaisvanhemmilta neuvoa/kokemuksia jaksaakseni omassa sijaisäidin roolissani. Tästä on kysymys:
Veljeni, nyt 16 v, otettiin huostaan ensimmäisen kerran n vuoden vanhana, sitten kolmevuotiaana ja lopullisesti neljävuotiaana. Olen aina huolehtinut veljestäni, kun kotona meni huonosti (asuin jo omillani veljen syntyessä alkoholivanhempiensa iltatähtenä) - hain turvaan tappeluilta jne. jo ihan vauvasta asti. Huostaanoton jälkeen rooliksini muodostui ikään kuin huomaamatta tulla hätiin aina kun vanhemmat eivät saapuneet sovittuun tapaamiseen jne. Kaikki pettymykset kävivät liian raskaaksi pienelle pojalle ja hänet siirrettiin n 4 vuotta sitten 300 km:n päästä vanhemmistaan (ja minusta).
Siirto osoittautui eron vaikeudesta huolimatta oikeaksi, pojasta on kasvanut nuori mies, jonka tulevaisuus näyttää huomattavasti valoisammalta kuin jokunen vuosi sitten. Mielialalääkkeitä joutuu kuitenkin edelleen syömään, mutta muutoin voin olla ylpeä veljestäni. Vanhemmat eivät ole pitäneet yhteyttä poikaan siirron jälkeen muutoin kuin kirjeitse kerran-kaksi vuodessa. Vanhemmille maksettiin meidän veronmaksajien rahoista kolme kertaa lennot ja muut kuljetukset poikaa tapaamaan - vanhemmat eivät koskaan saapuneet lentoasemalle.
Veljeni viettää kaikki lomansa minun ja perheeni luona, käytännössä opintojen ja omien töideni vuoksi tämä tekee 8-9 viikkoa vuodessa. Mitään tukea emme tähän saa, vaan kaikki kustannukset olemme kaikki vuodet maksaneet omasta pussistamme, ulkomaanmatkoja myöten. Jouluna sijaisperhe ei osta pojalle lahjoja lainkaan, me sitten yritämme tuoda parhaamme mukaan joulumieltä ostamalla useampia paketteja (muita lahjojen antajia kun ei ikävä kyllä ole). Ostimme veljelleni kännykän, koska sijaisperhe ei sellaisia hanki ja maksamme laskut joka kuukausi, jotta saisi edes ystäviinsä pidettyä yhteyttä. Olemme käytännössä mieheni kanssa pojalle enemmän isä ja äiti kuin omat vanhempansa ovat olleet moniin vuosiin, kuluneita euromääriä en pysty edes arvioimaan. Olemme "normaaleissa" töissä toimihenkilöinä ja tienaamme keskivertopalkkaa ja meillä on oma, pian murrosikäinen tytär.
Nyt on tilanne kärjistynyt siihen, että puhelimeeni satelee hävyttömiä viestejä, kuinka olen vienyt pojan hänen vanhemmiltaan (viestit tulevat siis pojan vanhemmilta - äitini ja hänen uusi aviomiehensä - joiden puheluihin olen päättänyt olla vastaamatta), kuinka kuvittelen olevani heitä parempi ja fiksumpi. Kieroilen heidän kustannuksellaan ja juonittelen sijaisperheen kanssa. Olen aivan loppu, tälläkin hetkellä veljeni on luonani toista viikkoa, joudun pitämään puheluni siirrettynä vastaajaan ja nielemään kiukkuni. Mielestäni olisimme oikeutettuja jonkinlaiseen tukeen sijaisvanhemmuudessamme ja olen sitä pyytänytkin, mutta koska olemme sukulaisia, se ei kuulemma ole mahdollista, ELLEMME SITÄ ITSE MAKSA. Mitä vaihtoehtoja meillä on?? Olemme kaikki nämä vuodet jaksaneet ja aiomme jaksaa vastakin, silkasta rakkaudesta, vain siksi että veljelläni olisi tulevaisuudessaan paremmat mahdollisuudet onnistua ja hyviäkin kokemuksia lapsuudestaan. Kaikki rahavaramme menevät päivittäiseen elämiseen, emme voi maksaa kalliita neuvojia kertomaan, miten käsitellä näitä tunteita tai kuinka auttaa veljeäni käsittelemään omia tunteitaan.
Onko jollain vastaavia kokemuksia? Kuinka selvisit niistä? Mistä löysit apua?
Kiitos sinulle etukäteen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
surulliseksi, kun luin kirjoituksesi.Olen sijaisäitinä ollut jo parikymmentä vuotta. Kotonani on ollut yli 20 vierasta lasta sijaislapsina ja tukilapsina, joten sijaisäitinä olo on enemmän kuin tuttua. Itse olen kaikki nämä vuodet yrittänyt pitää yhteyttä lasten biosukulaisiin. Aina ei se ole onnistunut. Nytkin on ollut joulu, jolloin meidän pienempien biosukulaiset eivät ole lapsia mitenkään muistaneet. Joulun olemme me sijaisvanhemmat järjestäneet lapsille. Lahjat laitettu kaikille samanarvoiset. Ihmettelen veljesi kohdalla miksi ei sijaiskoti ole muistanut häntä jouluna. No tärkeintä, että olette sinä ja perheesi olemassa.Se on suuri rikkaus veljellesi ja kantaa vuosia häntä eteenpäin.Meidän nuorempien oma äiti on sijoitettu 5 v. oman siskonsa perheeseen, sijoituskustannukset maksanut normaalisti kunta. Samoin minun yksi sijaislapsi on ollut tädillään sijoitettuna pari vuotta. Samoin hänen kulunsa maksoi kunta. Viimeksi meille muuttanut tyttö asui mummonsa luona 2 vuotta. Mummo oli sijaisäitinä ja sai palkkiot.Esim. jos lapsi on pidempään pois sijaisvanhemmilta, niin palkkiot pienentyy ja mielestäni silloin sinun pitäisi saada ainakin ruokaraha. Tiedän, että jos lapsi menee bioäidilleen pidemmäksi aikaa, niin kunta maksaa lapsesta hänelle ruokarahaa.
Annan sinulle kaksi neuvoa. Ota yhteyttä Perhehoitoliittoon siellä on toiminnanjohtaja Jari Ketola. Jarilta saat hyviä neuvoja puh. n:o 014-3344911 mitä tässä olisi tehtävissä.Toinen neuvo on: Vaihda ihmeessä puhelinnumero ja pidä se salaisena.Hyvää Uutta Vuotta sinulle ja perheellesi.Ja jaksamista!
kun on vara käydä ulkomaan matkoja joten älä valita.
Emme ole köyhiä, tulemme toimeen miten kuten, säästämme kaiken mitä vain käteen jää ja me aikuiset pyrimme rajoittamaan omia menojamme pariin kertaan vuodessa, jotta saisimme lapsille kesäisin järjestettyä jotain kivaa. Rahasta ei lopulta ollutkaan kysymys muutoin kuin siinä, että toivoisin jostain tukea sijaisvanhemmuuteen henkisellä tasolla ja tällä hetkellä meille tarjottu ainoa vaihtoehto on ollut maksaa neuvoista kalliille yksityiselle asiantuntijalle.
Ja mikä joskus pistää kiukuksi, on se, että mikäli poika menisi kylään esim. kummilleen, joka ei ole verisukulainen, kyläilyjä tuettaisiin mm. ruokarahalla.
Hei!
Tiedän tuon tunteen melko hyvin. Oma siskoni on sijoitettuna perhekotiin, hän käy myös meidän luona usein, n. kerran kuussa on viikonlopun, sen lisäksi loma-aikoina (pääsiäiset, hiihtolomat tms.) pidennetysti. Kesälomalla yleensä pari viikkoa meillä viettää lomastaan.
Mekään emme koskaan ole saaneet perhekodilta yhtään rahaa lasta varten. Ja niinkuin itsekin kirjoitit, ei se todellisuudessa ole nyt siitä rahasta kiinni, tottakai lasta pitää luonaan rakkaudesta, ei rahasta.
Mutta kyllä se hieman pistää ärsyttämään, kun tietää minkälaisia summia he saavat lapsesta, myös sinä aikana- kun lapsi on meillä. Olisi kiva että jotenkin huomioitaisiin, saisi edes sitä ruokarahaa. Kuitenkin lapselle olemme ostaneet pyörän ja leluja tms. jotta aika meillä menisi myös mukavasti. Ja onhan se lapselle kiva esim. kesällä tai muuten lomalla tehdä jotain eriytisen mukavaakin, mennä puuhamaahan tms. Olemme aina yrittäneet järjestää jotain.
Emme ole mitenkään erityisen köyhiä, mutta ihan normaaleja toimeentulevia ihmisiä, joten kyllä se heti tuntuu jos on yksi ylimääräinen elätettävä.
Erityisesti harmittaa sellainen, että kaikki "ylimääräinen" jää meidän sukulaisten hoidettavaksi. Esim. lapsen äidillä on alkoholiongelma, joka oli eräässä vaiheessa hieman pahentunut, joten sovimme sosiaalityöntekijän kanssa, että lapselle laitetaan aina puhelin mukaan äidille mentäessä- jos jotain sattuu, niin voi soittaa jonkun hakemaan pois. Niin minun vastuulleni jäi, että puhelin oli ladattu, ja myös puheajan lataaminen puhelimeen!!?!
Perhekodista kukaan ei tehnyt elettäkään asian suhteen, ja kun minulle tärkeintä oli että lapsella on se puhelin=turva mukanaan, latasin hänelle omista rahoistani puheaikaa..
No tämä nyt meni vähän valittamiseksi, mutta siis tiedän mistä kyse. tsemppii!!
entäpä jos alkaisitte ihan oikeasti veljellesi sijaisvanhemmiksi?
vai eikö huostaa voi purkaa nykypaikasta kiintymyssuhteen ym. takia?