syntien sovittaja, samaan tapaan kuten lukemattomissa muinaisissa uskonnoissa. Sijaiskärsijä sai kuitenkin jumalallisen ulottuvuuden, koska hänestä odotettiin juutalaisten vapauttajaa.
Ajatus siitä, että joku voi ottaa toisen synnit kannettavakseen ja toimia ns. sijaiskärsijänä, on tunnettu hyvin kaukaisilta ajoilta ja kaikilla mantereilla. Vieläkin puhutaan syntipukista ajattelematta, että aikoinaan suurena sovituspäivänä ylipappi pirskotti teurastetun pukin verta Jerusalemin temppelin kaikkein pyhimmässä ja eri rituaalissa tunnusti kansan synnit ja sälytti ne toisen pukin kannettavaksi pois erämaahan.
Tämä ajatusleikki huipentui tuhansien vuosien kehityksen tuloksena Paavalin sovitusoppiin. Hellenistisessä perinteessä, josta Paavali kreikkalaisena monet ideansa oli löytänyt, sijaisuhrikäsite oli tärkeässä asemassa. Esim. Apollo-jumalan palvontaan kuului riitti, jossa valittiin mies, jonka päälle kanssaihmisten synnit sälytettiin ja joka sitten syöstiin mereen (vrt. Matteus 8:32).
Ateenalaisten Thargelia-juhlassa valittiin kaksi sijaisuhria, nainen ja mies, joita sitten kidutettiin usein kuolemaan asti.
Mesopotanialaisissa uskonnoissa sijaiskärsimys tunnetaan eri muodoissa. Esim. Assyrian kuningasta vastaan kapinoineet vasallit joutuivat sovittamaan syntinsä polttamalla rakkaimpansa, viattomat poikansa elävältä (vrt. Aabraham).
Myös karitsan uhraamien manalan jumalille kuolemansairaan sijaista oli yleinen mesopotanialainen parannusriitti. Syntiä tehnyt kuningas saattoi pelastua erittäin raskaista synneistä sijaiskärsijän avulla. Tällöin kuninkaan sijaiskärsijäksi, ”sijaiskuninkaaksi”, valittiin yleensä rikollinen, joka kruunattiin ja puettiin purppuravaatteeseen. Hän sai uhrilampaan tavoin kuulla taivaallisen tuomioistuimen (auringon) langettaman tuomion. ”Hallittuaan” vartioituna kirjoituksissa säädetyn ajan, yleensä 100 päivää, hänet surmattiin.
Antiikin yhteiskunnissa kasvatus perustui suurelta osalta esikuviin. Kaukaiset ja liian helppoon elämään tottuneet perinteiset jumalat eivät kauankaan riittäneet tyydyttämään ihmisten esikuvien ja sijaiskärsijöiden kaipuuta, vaan tarvittiin joukko myyttisiä sankarittaria ja sankareita, joilla oli sekä jumalallisia että inhimillisiä ominaisuuksia. Useat sankareista olivat syntyneet jumalten ja kuolevaisten välisistä suhteista, he olivat itsekin kuolevaisia, mutta jotkut heistä saattoivat kuolemansa jälkeen päästä astumaan ylös taivaisiin asumaan jumalten keskuudessa. Sankareista tunnetuin oli Herakles, joka vietti vaikean ja kiusauksia täynnä olevan elämän, kärsi tavattoman kivuliaan kuoleman ja nousi sen jälkeen isänsä luo taivaaseen, Olymposvuorelle.
Ajatus siitä, että joku voi ottaa toisen synnit kannettavakseen ja toimia ns. sijaiskärsijänä, on tunnettu hyvin kaukaisilta ajoilta ja kaikilla mantereilla. Vieläkin puhutaan syntipukista ajattelematta, että aikoinaan suurena sovituspäivänä ylipappi pirskotti teurastetun pukin verta Jerusalemin temppelin kaikkein pyhimmässä ja eri rituaalissa tunnusti kansan synnit ja sälytti ne toisen pukin kannettavaksi pois erämaahan.
Tämä ajatusleikki huipentui tuhansien vuosien kehityksen tuloksena Paavalin sovitusoppiin. Hellenistisessä perinteessä, josta Paavali kreikkalaisena monet ideansa oli löytänyt, sijaisuhrikäsite oli tärkeässä asemassa. Esim. Apollo-jumalan palvontaan kuului riitti, jossa valittiin mies, jonka päälle kanssaihmisten synnit sälytettiin ja joka sitten syöstiin mereen (vrt. Matteus 8:32).
Ateenalaisten Thargelia-juhlassa valittiin kaksi sijaisuhria, nainen ja mies, joita sitten kidutettiin usein kuolemaan asti.
Mesopotanialaisissa uskonnoissa sijaiskärsimys tunnetaan eri muodoissa. Esim. Assyrian kuningasta vastaan kapinoineet vasallit joutuivat sovittamaan syntinsä polttamalla rakkaimpansa, viattomat poikansa elävältä (vrt. Aabraham).
Myös karitsan uhraamien manalan jumalille kuolemansairaan sijaista oli yleinen mesopotanialainen parannusriitti. Syntiä tehnyt kuningas saattoi pelastua erittäin raskaista synneistä sijaiskärsijän avulla. Tällöin kuninkaan sijaiskärsijäksi, ”sijaiskuninkaaksi”, valittiin yleensä rikollinen, joka kruunattiin ja puettiin purppuravaatteeseen. Hän sai uhrilampaan tavoin kuulla taivaallisen tuomioistuimen (auringon) langettaman tuomion. ”Hallittuaan” vartioituna kirjoituksissa säädetyn ajan, yleensä 100 päivää, hänet surmattiin.
Antiikin yhteiskunnissa kasvatus perustui suurelta osalta esikuviin. Kaukaiset ja liian helppoon elämään tottuneet perinteiset jumalat eivät kauankaan riittäneet tyydyttämään ihmisten esikuvien ja sijaiskärsijöiden kaipuuta, vaan tarvittiin joukko myyttisiä sankarittaria ja sankareita, joilla oli sekä jumalallisia että inhimillisiä ominaisuuksia. Useat sankareista olivat syntyneet jumalten ja kuolevaisten välisistä suhteista, he olivat itsekin kuolevaisia, mutta jotkut heistä saattoivat kuolemansa jälkeen päästä astumaan ylös taivaisiin asumaan jumalten keskuudessa. Sankareista tunnetuin oli Herakles, joka vietti vaikean ja kiusauksia täynnä olevan elämän, kärsi tavattoman kivuliaan kuoleman ja nousi sen jälkeen isänsä luo taivaaseen, Olymposvuorelle.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Puutun yhteen asiaan
Ja se on tämä Mesopotanian taru, siinä selvästi, sanottiin, että kapinalliset vasallit joutuivat polttamaan poikansa elävältä, luuletko että sillä on mitään tekemistä JUMALAN kanssa . Ja vertaus vielä Aabrahamin poikaan Iisakkiin, tämä vertaus ontuu . Koska se oli JUMALAN KOETTELEMINEN Aabrahamin USKOA JA kaikki minkä Hän sai selville oli hyväksi . Sekä sanoi, ennen puukon laskua . AABRAHAM ÄLÄ SATUTA POIKAASI , MINÄ NYT TIEDÄN SINUN USKOSI .
lapsukaista.
Etkö tiedä, että olematon jumalasi on kaikkitietävä? Ei hänen tarvitse "koetella" mitään, hänhän olisi tietänyt "Aabrahamin uskonkin" jopa etukäteen.
Kirjoitit;"Koska se oli JUMALAN KOETTELEMINEN Aabrahamin USKOA JA kaikki minkä Hän sai selville oli hyväksi."
Mieluimmin olen USKOVAINEN kuin älykkö .
Aabrahamin usko katsottiin vanhurskaudeksi .
Älä sinä aseta JUMALAN suuhun sanoja .
Jos JUMALA halusi koetella, me emme voi asettaa ehtoja, toiveita, tai mitään muutakaan ehtoa, en minä , etkä sinä .Me vain USKOMME .