Mulla on aina ollut tää sama ongelma. Mä olen kotona ihan erilainen ja puhelias. Sitten kun meen kouluun oon ihan kuin joku eri ihminen. En pysty puhumaan kunnolla, paitsi hirveän hiljaa. Oon oikeasti yrittänyt puhua kovemmalla äänellä mutta en osaa, ja kukaan ei kuule mitä mä sanon! Sitten mä koko ajan mietin mitä sanon seuraavaks, enkä oo ollenkaan oma itteni. Kaikki ajattelee että oon vaan ujo, mutta en mä osaa olla kunnolla edes kavereiden kanssa. Mä en osaa olla missään oma itseni paitsi kotona tai jos oon vaikka siskoni kanssa jossain. Mulla on ihan hyvä itsetunto, joskus tuntuu että vähän liiankin. Tai ainakin päällisin puolin, en välitä hirveästi mitä muut ajattelee musta. Tästä on vaan tullut ongelma kun ei ole kuin kaksi kaveria ja niidenkään kanssa en voi puhua normaalisti.
Tietääkö kukaan miten tollasesta pääsee eroon?
Tietääkö kukaan miten tollasesta pääsee eroon?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minulla on ihan sama ongelma, enkä tiedä miten siitä pääsee eroon :(
Moi! :) Toi on ihan tavallista, etenkin jos oot vielä teini-iässä. Mulla itselläni on ollut sama ongelma ihan lapsesta lähtien. Ei muakaan yleensä kukaan kuule, ellen mä puhu kovemmalla äänellä. Ärsytti erittäin paljon lapsena ollessani just se, kun mua ei jaksettu kuunnella, kun oon aina ollut hidas puhuja enimmäkseen sairauteni, epilepsian takia. Siitä mä aloin masentua, kun mua ei kuunneltu paljon yhtään. En mäkään välitä paljonkaan siitä, mitä muut musta ajattelee. Mä oon itse aina välillä päässyt tosta eroon, kun just tol taval ajattelen, ettei sil o tosiaankaan mitään väliä, mitä muut ihmiset musta ajattelee. Mä yritän kuitenkin olla aina oma itseni, vaikka mikä ois. Ei mullakaan o enää paljon ystäviä, joille mä pystyisin puhumaan ihan kaiken avoimesti. Heitä mulla on vain pari kolme. Mua kiinnostaa sun juttus enemmänkin, koska voisin varmaankin ohjata sua tosta jotenkin pois, jos vain tuntisin sua enemmän. Jos haluat musta kaverin tai ystävän, niin kerro se mulle viestilläs. :) Terveisin. Hämeenlinnalainen "Kisu"
Olen 16... Ujouden takia monet saa sen käsityksen etten mä edes halua puhua kenenkään kanssa ja haluaisin muka olla aina yksin. On mulla pari nettikaveria, onneksi.
Se johtuu epävarmuudesta. Itse olin tuossa iässä samanlainen ja kun ei oikein tiennyt itsestään vielä minkälainen oli ja mitä halusi, sitä ei saanut puhuttua asioista, kun oli epävarma itsekin siitä mitä sanoi. Se on sellaine etsikkoikä elämässä. En tiedä käykö kaikki sitä yhtä rajuna läpi, mutta olen huomannut, että erityisen pohdiskelevat ja luovat ihmiset toimivat noin tietyssä vaiheessa elämää: heille ei ole kotoa taottu päähän ehdottomuuksia että asiat on näin, vaan heille on annettu vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia esim. valita itse uskontonsa, harrastuksensa, jatko-opiskelunsa ja niin edelleen. NÄin ollen sinunkaan aivojasi ei ole aivopesty tiettyihin raameihin vaan olet siinä iässä, että omat aivosi tekevät ajatustyötä koko ajan, joka tuottaa epävarmuutta, kun et ole varma mitä ajattelet asioista, ja kun ei ole varma mitä ajattelee asioista, ei avaa suutaankaan, jne... Koti on ihmiselle luonnollinen ympäristö, jossa huuli lentää kenellä tahansa paremmin kuin missään muualla. Tuo kuvailemasi puhumattomuus menee ohi. Ole ylpeä itsestäsi. Tässä maailmassa on aivan liikaa hölöttäjiä, jotka puhuvat toisten päälle eivätkä osaa kuunnella. Hölöttäjät eivät ole sosiaalisia; he ovat itsekkäitä. Vähemmän puhuva ihminen on sosiaalinen, sillä hän osaa kuunnella. Toivottavasti sinusta ei mitään hölöttäjää tulekaan, vaan että tasapainoilet siinä puolivälissä;)
Joo kyllä nyt puhuit asiaa ja loistavasti kirjoitettu!!