Olin ennen yksinäinen, ja voivottelin välillä olotilaani. Sitten sain kavereita, joiden kanssa tein asioita joita normaalit nuoret tekevät. Olin jopa ns. suosittu meidän porukassamme, sillä kykenen kuitenkin juttelemaan ja omaan huumorintajua.
Pahempi kuin yksinäisyyden tunne oli huomata että se mistä olin haaveillut olikin ihan perseestä.
Ei minua oikeasti kiinnosta "ylvästellä" tekosillani, heittää pinnallista läppää, nauraa humaltuneena pikkuasioille tai notkua tanssilattialla.
Jos ei tykkää siitä mistä ns. normaalit ihmiset pitävät, niin ei kavereista ole mitään itseisarvollista hyötyä. Tämän asian minä huomasin.
Nykyään 95% kerroista kun minulle soitetaan ja pyydetään johonkin, niin jään mieluummin kotiin pelaamaan hyvää peliä tai katsomaan animea. Koska se on IHAN OIKEASTI paljon hauskempaa kuin kavereiden kanssa notkuminen.
Halusin vain kertoa mielipiteeni asiasta. On turha luulla että yksinäisen elämä muuttuisi jotenkin auvoisaksi vain siksi että saisi kavereita. Kannattaakin lopettaa masentunut ajatuksissaan pyöriskely ja hankkia joku mukava harrastus, sillä harrastus tuo elämään oikeasti sisältöä.
Pahempi kuin yksinäisyyden tunne oli huomata että se mistä olin haaveillut olikin ihan perseestä.
Ei minua oikeasti kiinnosta "ylvästellä" tekosillani, heittää pinnallista läppää, nauraa humaltuneena pikkuasioille tai notkua tanssilattialla.
Jos ei tykkää siitä mistä ns. normaalit ihmiset pitävät, niin ei kavereista ole mitään itseisarvollista hyötyä. Tämän asian minä huomasin.
Nykyään 95% kerroista kun minulle soitetaan ja pyydetään johonkin, niin jään mieluummin kotiin pelaamaan hyvää peliä tai katsomaan animea. Koska se on IHAN OIKEASTI paljon hauskempaa kuin kavereiden kanssa notkuminen.
Halusin vain kertoa mielipiteeni asiasta. On turha luulla että yksinäisen elämä muuttuisi jotenkin auvoisaksi vain siksi että saisi kavereita. Kannattaakin lopettaa masentunut ajatuksissaan pyöriskely ja hankkia joku mukava harrastus, sillä harrastus tuo elämään oikeasti sisältöä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
vaan oli väärät tyypit kavereina, kun oli eri intressit.
Takuulla on saman henkisiä kavereitakin olemassa kuin sinä olet.
Tuo on kyllä ihan totta. Itselläni ei ole ihan tuollaisia kavereita mutta sellaisia jotka eivät osaa muuta kuin nähdä "jos on jotain tekemistä". Eli sellainen keskustelu ei sytytä ketään, eikä yhdessäolo. Viimeksi äsken sain todistaa kun yksi (omasta mielestäni) hyvä kaveri tuli samaan aikaan pois opinahjosta. No, minä kävelin 20 metriä edellä, se talutti pyörää minun takanani. Ei voinut ajaa ohi kun olisi saattanut jopa joutua juttelemaan kanssani vielä. En ollut tietenkään huomaavinani tätä tyyppiä, mutta pisti miettimään silti. Mutta pointti siis on että ei kavereista ole mitään hyötyä jos ei pääse niiden kanssa samalle aaltopituudelle tai sen syvällisemmin tutustumaan. Yksinäisyys masentaa, mutta niin masentaa tuollaiset kaksinaamaiset kaveritkin.
"Normaalit" kaveriporukat ei anna mullekaan oikein mitään. Sellaisessa seurassa on ihan kiva olla aina joskus, mutta sellaisia ihmisiä on tosi vähän joiden seurasta voin todella sanoa nauttivani muutenkin kuin satunnaisina kerta-annoksina. En sopeudu "normaalien" joukkoon enkä saa niiden keskinäisistä jutuista mitään irti, kun mua ei vois vähempää kiinnostaa mitkään kännisekoilut ja se onko Matti Nykänen Mervin kanssa yhdessä vai ei, näin pari esimerkkiä mainitakseni. Olenkin yksinäinen, vaikka tunnen reilusti ihmisiä joiden kanssa voisin viettää aikaa... En vaan tällä hetkellä tunne ketään sellaista, joka olisi kiinnostunut suunnilleen samoista asioista kuin mäkin ja jonka kanssa olisi aidosti mukava jutella ja tehdä kaikenlaista yhdessä useamminkin.
"Kannattaakin lopettaa masentunut ajatuksissaan pyöriskely ja hankkia joku mukava harrastus, sillä harrastus tuo elämään oikeasti sisältöä. "
Tuo onkin hyvä vinkki kaikille yksinäisille, vaikka tietenkin masennuksesta pääseminen vaatii aikaa..
Olette täällä kirjottaneet aivan samoja ajatuksia mitä tänkin tytön päässä liikkuu. :) En oikein osaa arvostaa "pelkkiä kavereita", vaan tarviin enemmän jotta sillä suhteella ois mulle merkitystä..
- Ei ystävien määrä vaan laatu. :) Ne on tosi onnekkaita jolla on ystäviä :)
Yksinäiseltä tuntuu kun ystävän kanssa ei tunnu olevan mitään yhteistä. Minulla on ala-asteajoista säilynyt yksi ystävä, mutta nämme ehkä kerran kahdessa kuukaudessa, silloin yleensä käymme vähän kaupungilla. Mitään muuta emme yleensä tee yhdessä. Hänellä on opiskelukaverinsa joiden kanssa hän käy ulkona. Joskus tuntuu, kuin meillä ei olisi mitään puhuttavaa ja usein hänellä ei ole mihinkään asiaan pahemmin mitään sanottavaa. Ja minä sentään juttelen ihan arkipäiväisiä asioita. Hän taitaa muutenkin elää aivan toisessa maailmassa kuin minä. Kyselee päivänselviä asioita kuin lapsi. Pitemmän päälle hiton ärsyttävää. Ei kiinnostakaan hänen seuransa enää.