Tätä on vaikeaa selittää mutta yritän edes koska se helpottaa omaa oloani.
Olen 25 vuotias mies. Asun eräässä Helsingin viereisessä kaupungissa. Asuntoni on 35,5 neliön siedettävä vuokrayksiö. Minulla on melko pienipalkkainen työ, tosin pienemmilläkin palkoilla monet joutuvat toimeen tulemaan joten se asia ei minua sinällään haittaa. Työni on vakinainen ja hallitsen hommani hyvin. Työskentelen eräässä keskisuuressa yrityksessä ja työkseni käytän mölyäviä koneita.
Työni antaa kuitenkin minulle tyydytystä ja oikeastaan viihdyn siinä.
Ongelmani on oikeastaan se että koko elämäni olen samaan aikaan hakenut seuraa ja samaan aikaan paennut seuraa.
Aikoinaan olin sosiaalinen ja työskentelin silloin ihan muissa hommissa kunnes minut savustettiin ulos. Itseasiassa minut on savustettu monestakin paikasta ulos koska ihmiset vain vierastavat seuraani. Se on eräänlainen automaatio. Tulen uutena ihmisenä porukkaan ja 2-3 tuntia niin kukaan ei halua olla kanssani missään tekemisissä.
Sama tarina on toistunut minulle jo ala-asteelta lähtien.
Nykyinen työni on mielenkiintoisten sattumusten summa. Taannoin kun aloitin nykyisessä työpaikassani olin osastolla jossa jouduin työn luonteen takia olemaan tekemisissä monien ihmisten kanssa. Työ oli hektistä ja vaativaa mutta pärjäsin siinä ja koin onnistumisen riemua. Jostain syystä kuitenkin tahdoin olla enemmän yksin ja tehdä itsenäisempää työtä ja käydä syömässä silloin kun siltä tuntuu eikä silloin kun tilanne antaa myöten.
Ilmoitin esimiehelleni että tahtoisin työskennellä siinä hommassa Y jota nykyäänkin teen.
Esimieheni ,joka ei erityisemmin pitänyt minusta, ilomielin päästi minut tekemään nykyistä hommaani lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkään kukaan ei aikaisemmin ollut tykännyt tehdä sitä hommaa Y ja sillä tavoin hän saattoi päästä näkemästä minua astumatta samalla sen varpaille joka minut palkkasi. Työskentelen tilassa jossa on kova metelei ja työ fyysisesti on raskasta ja tylsää.
Tärkeintä minulle on kuitenkin se että saan olla omissa oloissani ja tehdä työni kunnolla. Lopulta se henkilö joka minut alunperin palkkasikin vakinaisti minut työhöni koska viihdyin siinä, sain tulosta aikaiseksi ja suurin osa porukasta olisi lähtenyt kävelemään mikäli olisi joutunut tekemään sitä hommaa kahta viikkoa pidempään.
Vetelin myös naruista työvuorosuunnittelijan kanssa ilomittaen että tekisin mieluiten iltavuoroja. Se sopii firmalle mainiosti koska harva meilläpäin niitä haluaa tehdä.
Olen kuitenkin löytänyt itseni unelmoimasta siitä että saisin viettää elämäni tehden sellaista työtä jossa saisin viettää työpäiväni ilman että minun tarvitsisi olla yhdenkään muun ihmisen kanssa missään tekemisissä.
Vapaa ajallani joko näen niitä harvoja kavereitani joita minulla ylipäätään on koskaan ollut tai möllötän himassa.
Ihmisen pitäisi olla sosiaalinen ja kaivata seuraa. Miksi minä kuitenkin välttelen seuraa. Kahden kesken jonkun kanssa ei ole huono asia ja useimmiten viihdyn mutta vaistomaisesti vetäydyn jos ihmisiä on enemmän.
EN tahdo isompaa asuntoa enkä tahdo omistaa asuntoani. Minulle riittää mainiosti se slummiluukku joka minulla on. Eipähän tarvitse tuntea naapureitaan kun emme edes puhu samaa kieltä.
Pari onnettomasti päättynyttä naissuhdetta minulla on kuitenkin ollut. Edellinen tyttöystäväni jätti minut siitä yksinkertaisesta syystä että ylipäätään kävin töissä enkä ollut jatkuvasti häntä passaamassa.
Puolet kaveripiiristäni on työttömiä ja syrjäytyneitä eli sosiaalipummeja kuten moni sanoisi. Toinen puoli kaveripiiristä on joko opiskelijoita tai peruduunareita. Jotain postikuskeja, stevareita, kaupankassoja, lähihoitajia ja sensellaisia.
Elän melko vaatimattomasti. En tunne mitään tarvetta pröystäillä tai hienostella. rahaa jää kokoajan säästöönkin kun en keksi sille mitään tuhlaus kohdetta. Syön 25 eurolla viikossa noin esimerkiksi. tupakaan nyt menee jonkinverran. joku viskipullo kerran kuussa.
Onko muita kaltaisiani?
Olen 25 vuotias mies. Asun eräässä Helsingin viereisessä kaupungissa. Asuntoni on 35,5 neliön siedettävä vuokrayksiö. Minulla on melko pienipalkkainen työ, tosin pienemmilläkin palkoilla monet joutuvat toimeen tulemaan joten se asia ei minua sinällään haittaa. Työni on vakinainen ja hallitsen hommani hyvin. Työskentelen eräässä keskisuuressa yrityksessä ja työkseni käytän mölyäviä koneita.
Työni antaa kuitenkin minulle tyydytystä ja oikeastaan viihdyn siinä.
Ongelmani on oikeastaan se että koko elämäni olen samaan aikaan hakenut seuraa ja samaan aikaan paennut seuraa.
Aikoinaan olin sosiaalinen ja työskentelin silloin ihan muissa hommissa kunnes minut savustettiin ulos. Itseasiassa minut on savustettu monestakin paikasta ulos koska ihmiset vain vierastavat seuraani. Se on eräänlainen automaatio. Tulen uutena ihmisenä porukkaan ja 2-3 tuntia niin kukaan ei halua olla kanssani missään tekemisissä.
Sama tarina on toistunut minulle jo ala-asteelta lähtien.
Nykyinen työni on mielenkiintoisten sattumusten summa. Taannoin kun aloitin nykyisessä työpaikassani olin osastolla jossa jouduin työn luonteen takia olemaan tekemisissä monien ihmisten kanssa. Työ oli hektistä ja vaativaa mutta pärjäsin siinä ja koin onnistumisen riemua. Jostain syystä kuitenkin tahdoin olla enemmän yksin ja tehdä itsenäisempää työtä ja käydä syömässä silloin kun siltä tuntuu eikä silloin kun tilanne antaa myöten.
Ilmoitin esimiehelleni että tahtoisin työskennellä siinä hommassa Y jota nykyäänkin teen.
Esimieheni ,joka ei erityisemmin pitänyt minusta, ilomielin päästi minut tekemään nykyistä hommaani lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkään kukaan ei aikaisemmin ollut tykännyt tehdä sitä hommaa Y ja sillä tavoin hän saattoi päästä näkemästä minua astumatta samalla sen varpaille joka minut palkkasi. Työskentelen tilassa jossa on kova metelei ja työ fyysisesti on raskasta ja tylsää.
Tärkeintä minulle on kuitenkin se että saan olla omissa oloissani ja tehdä työni kunnolla. Lopulta se henkilö joka minut alunperin palkkasikin vakinaisti minut työhöni koska viihdyin siinä, sain tulosta aikaiseksi ja suurin osa porukasta olisi lähtenyt kävelemään mikäli olisi joutunut tekemään sitä hommaa kahta viikkoa pidempään.
Vetelin myös naruista työvuorosuunnittelijan kanssa ilomittaen että tekisin mieluiten iltavuoroja. Se sopii firmalle mainiosti koska harva meilläpäin niitä haluaa tehdä.
Olen kuitenkin löytänyt itseni unelmoimasta siitä että saisin viettää elämäni tehden sellaista työtä jossa saisin viettää työpäiväni ilman että minun tarvitsisi olla yhdenkään muun ihmisen kanssa missään tekemisissä.
Vapaa ajallani joko näen niitä harvoja kavereitani joita minulla ylipäätään on koskaan ollut tai möllötän himassa.
Ihmisen pitäisi olla sosiaalinen ja kaivata seuraa. Miksi minä kuitenkin välttelen seuraa. Kahden kesken jonkun kanssa ei ole huono asia ja useimmiten viihdyn mutta vaistomaisesti vetäydyn jos ihmisiä on enemmän.
EN tahdo isompaa asuntoa enkä tahdo omistaa asuntoani. Minulle riittää mainiosti se slummiluukku joka minulla on. Eipähän tarvitse tuntea naapureitaan kun emme edes puhu samaa kieltä.
Pari onnettomasti päättynyttä naissuhdetta minulla on kuitenkin ollut. Edellinen tyttöystäväni jätti minut siitä yksinkertaisesta syystä että ylipäätään kävin töissä enkä ollut jatkuvasti häntä passaamassa.
Puolet kaveripiiristäni on työttömiä ja syrjäytyneitä eli sosiaalipummeja kuten moni sanoisi. Toinen puoli kaveripiiristä on joko opiskelijoita tai peruduunareita. Jotain postikuskeja, stevareita, kaupankassoja, lähihoitajia ja sensellaisia.
Elän melko vaatimattomasti. En tunne mitään tarvetta pröystäillä tai hienostella. rahaa jää kokoajan säästöönkin kun en keksi sille mitään tuhlaus kohdetta. Syön 25 eurolla viikossa noin esimerkiksi. tupakaan nyt menee jonkinverran. joku viskipullo kerran kuussa.
Onko muita kaltaisiani?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sinä olet onnellinen.
Olet oivaltanut elämän ilon tulevan pienistä asioista.
On meitä muitakin, jotka ei halua esim. koko palkkaansa tuhlata just siitä syystä, että ei keksi, mihin se pitäis tuhlata. Ja jotka ei halua turhia ihmisiä ympärilleen sen enempää töissä kuin vapaa-ajallakaan. Yms.
Nauti elämästäsi just niin kuin sinä haluat, se on oikeaa onnea!
Luulen ainakin! :)