ensimmäisestä (ja toistaiseksi ainoasta) synnytyksestä on kulunut jo 7 vuotta, mutta haluan kuitenkin kertoa oman tarinani, koska mielestäni se on melko tärkeä asia muistaa.
Laskettuun aikaan oli jäljellä viikko ja olin aamulla käynyt neuvolassa. Kaikki oli hyvin mutta muistan kun neuvolan täti paineli vatsaani ja jossain vaiheessa tunsin hetken pientä kipua.
Käynnin jälkeen lähdin sukulaisiin päiväksi ja pitkin päivää alavatsassa tuntui ihan pinenpientä kipuilua. En kuitenkaan huolestunut asiasta sen enempää.
Kun lähdin kotiinpäin, tuli lapsivesi yllättäin auton penkille. Se siis oli alkamassa - kauan odotettu lapsen syntyminen. Soitin autosta jo sairaalaan ja kysyin miten toimin. Sain ohjeet, kävin kotona pakkaamassa tavarani ja lähdin sairaalaan.
Sairaalassa vastaanotto oli mukava ja hoitaja ystävällinen. Jännitti! Supistuksia oli tullut koko automatkan ajan pikkuhiljaa voimistuen. Tuntuivat ihan kuukautiskivuilta.
Alkuhaastattelujen ja valmistautumistoimenpiteiden jälkeen minut ohjattiin synnytyssaliin ja kysyttiin saako oppilas olla mukana. Luonnollisesti annoin luvan. Siinä sitä sitten odoteltiin petillä. Äitikin soitti synnytyssaliin ja kyseli kuulumisia (se oli aika kiva). Jossain vaiheessa laittoivat lapsen päähän sellaisen sydänäänianturin. Hoitaja kertoi miten ilokaasua käytetään ja välillä vähän sitä naukkailin.
Mielestäni käytin kaasua ihan oikein, eli availin happihanaa useammin kuin sitä kaasuhanaa. Huono olo tuli kuitenkin. Yht'äkkiä kätilö syöksyy sisään ja huutaa että otat liikaa ilokaasua. Olin aivan hämilläni. Pissatti ja oli oksettava olo. Toivat sitten astian siihen petin viereen,koska en pystynyt enää oikein kävelemään vessaan. Pissa tuli ja yritin oksentaakin. Könysin takaisin petille. Tässä vaiheessa ei pelottanut kyllä yhtään, koska aika kului siihen että mitenkähän tuon huonon olon saisi pois. Hoitaja ja oppilas kävivät välillä tsekkaamassa, oppilas taisi olla koko ajan vahtimassa minua.
Sitten alkoikin melkoinen härdelli. Yht'äkkiä koko sali on täynnä porukkaa ja itse kätilö kyselee päivän syömisistäni vihaiseen ja huutavaan sävyyn. Tilanne oli niin kaoottinen, että ehkä se vihainen sävy vaan tuntui siltä, koska hommassa alkoi tulla kiire. Sanoin juoneeni vain kahvia ja vähän kakkua. Kätilö äyski että "mene heti polvillesi peppu pystyyn ja juo tämä" ja lykkää käteeni jotain valkoista paksua litkua pari mittamukillista. Nyt alkoi vähän pelottamaan kun en tiennyt mistä on kyse. Join litkut ja saman tien minua lähdettiin juoksuttamaan (todellakin juoksemalla!) kohti leikkaussalia. Lapsen sydänääniä ei kuulunut kunnolla, koska istukka oli irronnut. Kovia kipuja ei ollut ennenkuin sitten kun piti nousta ja mennä selälleen toiselle petille laikkaussalissa. Polvet olivat koukussa edellisestä asennosta ja niiden suoristaminen aiheutti aivan mielettömän kivun. Onneksi leikkaussalihenkilölkunta oli tosi mukavaa ja he rauhoittelivat minua. Lopulta sain jalat suoristettua ja n. 10 sekuntia siitä, nukahdin.
Olin horroksessa heräämössä kun minulle tuotiin sininen lappu, jossa oli lapsen mitat. En tajunnut juuri mitään, nukuin vain uudelleen.Oli puoliyö.
Aamukuudelta heräsin kun kuului lasten kitinää. Huomasin olevani potilashuoneessa ja hoitajan toivat vauvoja äideille. He eivät tuoneet minulle mitään ja kyynel vierähti silmistä. Olin väsynyt, vähän vielä sekaisinkin mutta olisin halunnut vauvan viereeni. Sitten muistin, että minulta oli kysytty haluanko, mutta olin vastannut etten jaksa. Ammupäivällä sitten toivat minullekin ihan pienen nyytin. Pituutta 45cm ja painoa 2650g. Pieni poika, jonka päässä oli sellainen pahka (liekö oikea termi). Pää oli raukalla ollut puristuksissa synnytyskanavassa jonkin aikaa ennenkuin veivät minut leikkaukseen. Onneksi se lähti pois parissa kuukaudessa.
Syy, miksi kerroin tämän on se, että kotiin päästyäni tulin aivan hysteeriseksi yht'äkkiä. Itkin ja mietin miten näin kävi. Henki oli ollut katkolla minulla ja vauvalla. Hain kirjastosta kaikenlaisia opuksia ja etsin tietoa rauhoittaakseni itseäni. Tuntui tosi pahalta. Tähän meni varmaan useita viikkoja ennen kuin rauhoituin. Pointti on siinä, että tunsin osaavani ja tietäväni melkein kaiken synnytyksestä, mutten tullut ajatelleeksi sitä, että synnytystapa saattaa muuttua. Ja jos synnytys muuttuu hätäsectioksi, tilanne muuttuu melko hätäiseksi. Ottakaa tulevat äidit selville myös sectioon liittyviä asioita, niin kenellekään se ei tule yllätyksenä, jos jotain mutkia matkaan sattuisikin. Fyysiset kivut eivät olleet kovia mutta synnytyksen jälkeiset psyykiset oireet yllättivät totaalisesti.
Laskettuun aikaan oli jäljellä viikko ja olin aamulla käynyt neuvolassa. Kaikki oli hyvin mutta muistan kun neuvolan täti paineli vatsaani ja jossain vaiheessa tunsin hetken pientä kipua.
Käynnin jälkeen lähdin sukulaisiin päiväksi ja pitkin päivää alavatsassa tuntui ihan pinenpientä kipuilua. En kuitenkaan huolestunut asiasta sen enempää.
Kun lähdin kotiinpäin, tuli lapsivesi yllättäin auton penkille. Se siis oli alkamassa - kauan odotettu lapsen syntyminen. Soitin autosta jo sairaalaan ja kysyin miten toimin. Sain ohjeet, kävin kotona pakkaamassa tavarani ja lähdin sairaalaan.
Sairaalassa vastaanotto oli mukava ja hoitaja ystävällinen. Jännitti! Supistuksia oli tullut koko automatkan ajan pikkuhiljaa voimistuen. Tuntuivat ihan kuukautiskivuilta.
Alkuhaastattelujen ja valmistautumistoimenpiteiden jälkeen minut ohjattiin synnytyssaliin ja kysyttiin saako oppilas olla mukana. Luonnollisesti annoin luvan. Siinä sitä sitten odoteltiin petillä. Äitikin soitti synnytyssaliin ja kyseli kuulumisia (se oli aika kiva). Jossain vaiheessa laittoivat lapsen päähän sellaisen sydänäänianturin. Hoitaja kertoi miten ilokaasua käytetään ja välillä vähän sitä naukkailin.
Mielestäni käytin kaasua ihan oikein, eli availin happihanaa useammin kuin sitä kaasuhanaa. Huono olo tuli kuitenkin. Yht'äkkiä kätilö syöksyy sisään ja huutaa että otat liikaa ilokaasua. Olin aivan hämilläni. Pissatti ja oli oksettava olo. Toivat sitten astian siihen petin viereen,koska en pystynyt enää oikein kävelemään vessaan. Pissa tuli ja yritin oksentaakin. Könysin takaisin petille. Tässä vaiheessa ei pelottanut kyllä yhtään, koska aika kului siihen että mitenkähän tuon huonon olon saisi pois. Hoitaja ja oppilas kävivät välillä tsekkaamassa, oppilas taisi olla koko ajan vahtimassa minua.
Sitten alkoikin melkoinen härdelli. Yht'äkkiä koko sali on täynnä porukkaa ja itse kätilö kyselee päivän syömisistäni vihaiseen ja huutavaan sävyyn. Tilanne oli niin kaoottinen, että ehkä se vihainen sävy vaan tuntui siltä, koska hommassa alkoi tulla kiire. Sanoin juoneeni vain kahvia ja vähän kakkua. Kätilö äyski että "mene heti polvillesi peppu pystyyn ja juo tämä" ja lykkää käteeni jotain valkoista paksua litkua pari mittamukillista. Nyt alkoi vähän pelottamaan kun en tiennyt mistä on kyse. Join litkut ja saman tien minua lähdettiin juoksuttamaan (todellakin juoksemalla!) kohti leikkaussalia. Lapsen sydänääniä ei kuulunut kunnolla, koska istukka oli irronnut. Kovia kipuja ei ollut ennenkuin sitten kun piti nousta ja mennä selälleen toiselle petille laikkaussalissa. Polvet olivat koukussa edellisestä asennosta ja niiden suoristaminen aiheutti aivan mielettömän kivun. Onneksi leikkaussalihenkilölkunta oli tosi mukavaa ja he rauhoittelivat minua. Lopulta sain jalat suoristettua ja n. 10 sekuntia siitä, nukahdin.
Olin horroksessa heräämössä kun minulle tuotiin sininen lappu, jossa oli lapsen mitat. En tajunnut juuri mitään, nukuin vain uudelleen.Oli puoliyö.
Aamukuudelta heräsin kun kuului lasten kitinää. Huomasin olevani potilashuoneessa ja hoitajan toivat vauvoja äideille. He eivät tuoneet minulle mitään ja kyynel vierähti silmistä. Olin väsynyt, vähän vielä sekaisinkin mutta olisin halunnut vauvan viereeni. Sitten muistin, että minulta oli kysytty haluanko, mutta olin vastannut etten jaksa. Ammupäivällä sitten toivat minullekin ihan pienen nyytin. Pituutta 45cm ja painoa 2650g. Pieni poika, jonka päässä oli sellainen pahka (liekö oikea termi). Pää oli raukalla ollut puristuksissa synnytyskanavassa jonkin aikaa ennenkuin veivät minut leikkaukseen. Onneksi se lähti pois parissa kuukaudessa.
Syy, miksi kerroin tämän on se, että kotiin päästyäni tulin aivan hysteeriseksi yht'äkkiä. Itkin ja mietin miten näin kävi. Henki oli ollut katkolla minulla ja vauvalla. Hain kirjastosta kaikenlaisia opuksia ja etsin tietoa rauhoittaakseni itseäni. Tuntui tosi pahalta. Tähän meni varmaan useita viikkoja ennen kuin rauhoituin. Pointti on siinä, että tunsin osaavani ja tietäväni melkein kaiken synnytyksestä, mutten tullut ajatelleeksi sitä, että synnytystapa saattaa muuttua. Ja jos synnytys muuttuu hätäsectioksi, tilanne muuttuu melko hätäiseksi. Ottakaa tulevat äidit selville myös sectioon liittyviä asioita, niin kenellekään se ei tule yllätyksenä, jos jotain mutkia matkaan sattuisikin. Fyysiset kivut eivät olleet kovia mutta synnytyksen jälkeiset psyykiset oireet yllättivät totaalisesti.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minulle on hoettu, että nykyään ? (alkaen vuodesta ??) synnytyksen jälkeen synnytys käydään läpi keskustellen äidin ja kätilön kanssa ETENKIN JOS synnytys on mennyt jotenkin poikkeaqvasti, mutta myös silloin, jos kaikki on mennyt hyvin..
Siis tämäkin on puppua? ?Pelkkää kaunista teoriaa, josta puhutaan ja kirjoitellaan kyllä, mutta joka ei toteudu käytännössä juuri missään?
Sun pitäisi saada jutella tämä synnytyskokemus NYT kun se vielä on tuoreessa muistissa ja pitäsi kuulla, miksi ja mitä tapahtui, ja miltä sinusta tuntui.Ettei se jäisi mieltä painamaan kaaotinen kokemus.
Tilanne on varmaan ollut kiireellinen ja kaaoottinen myös henkilökunnalle, eikä ole ollut aikaa selitellä mitä ja miksi, lapsen ja sinunkin henki ilmeisesti ollut kyseessä. Syömisiä he ovat kyselleet siksi, että se vaikuttaa nukuttamiseen kun joudutaan hätäsektioon tai leikkaukseen ja nukutukseen ylipäätään.
Pääasia on että sinä voit nyt hyvin ja lapsi selvisi terveenä ja hengissä maailmaan. Mutta silti sinun pitäisi päästä vaikkapa ko. kätilön kanssa kertaamaan tahtunutta. Se voisi olla kätilöllekin ammatillisesti opettava kokemus... Kysy, onko se mahdollista, ota yhteys neuvolaasi tai suoraan synnytyssairaalaan.
Kyllä siellä neuvolassa epikriisiä katseltiin mutta kovin lyhyt tuokio se oli. Empä tiedä onko systeemit muuttuneet 7 vuoden takaisista ajoista. Ei asia minua enää vaivaa, kirjoitin vaan kun eksyin tänne vauvajuttuihin. Mieli tekee vielä toista lasta, mutta alateitse en aio edes yrittää, sanokoot lääkärit mitä vaan! Ikää alkaa tulla, joten h-hetket alkais varmaan parin vuoden sisällä olemaan käsillä.
kun hätäsektion jälkeen kanssani juteltiin, niin kerrottiin, että meillä on täällä aivan normaalia, että lapsi kuolee äidin kohtuun. Sanoma oli siis se, että älä akka valita virheistä mitä he tekivät= sairaalan väki. Ei paljon lohduttaneet tuollaiset puheet, vaikka lapsi jäikin henkiin.
synnytys käytiin läpi kätilön kanssa ennen kotiinlähtöä. Moneenkertaan kysyttiin, että onko jotain josta haluaa puhua tai onko kysyttävää tai onko joku asia jääny painamaan tms.
Yleensä on myös mahdollista jutella synnytystä hoitaneen kätilön kanssa ja hänen kanssaan kerrata tapahtumat ja että miksi meneteltiin niinku meneteltiin. Minun tapauksessa se ei ollu mahollista, koska synnytyskätilö tekee vaan yövuoroja.
Mulla meni synnytys niin hyvin, että mitään epäselvää ei jääny, eikä traumoja. Synnytyksestä on aikaa 5 viikkoa 4 päivää ja jos koulu ei ois kesken, niin "tekisin" toisen lapsen heti perään!
Varmasti on systeemit ehtiny muuttumaan siellä sinunkin sairaalassa tuon 7 vuojen aikana ja onhan toki sairaalakohtasia eroja ja eri kätilöitten eri tavat hoitaa synnytyksiä ja...
Itselläni on synnytyskokemus 15 vuoden takaa melko ikävänä mielessä. Sinänsä normaali ja nopeakin alatiesynnytys, mutta kätilö toimi synnytyksen aikana epäammattimaisesti ja huolimattomasti jne....
nyt odotan, ja jo siinä vaiheessa kun raskautta suunniteltiin, kävin terv.keskuksessa omalääkärin luona juttelemassa. Työni kautta tunnen lääkäreitä ja terkkareita ja heidän kantansa oli, että sektio on oikeutettu VAIN jos kyseessä on lapsen tai äidin henki, eli vain ja ainoastaan lääketieteelliset faktat.
Omalääkärini rauhoitteli.. ja uskaltauduin raskaaksi, mutta vaadin kiireisen lähetteen jo heti eka neuvolakäynnillä synnytystapa-keskusteltuun.
Yritin olla rauhallinen ja asiallinen, mutta ahdistus ja pelko paistoivat silti läpi, kun juttelin terkkarin kanssa. Sain kiireisen lähetteen ja nopeasti ajan Nkl:lle, olin sitä mieltä että ennemmin abortti kuin alatiesynnytys.
Naistenklinikalla lääkäri-keskusteltun jälkeen päädyttiin sektioon. Synnytyspelkoni ei siis koske kipua tai että "paikat väljähtyy" tai muutakaan vastaavaa, vaan 15v sitten tapahtuneen synnytyksen jälkeiseen karkeaan laiminlyöntiin, kokemukseni ei ollut ollenkaan yhtä dramaattinen kuin sinun, mutta ahdistava, vuosikausia ahdistava ja lisäksi fyysisiä jälkiongelmia aiheuttanut =kätilön moka ja laiminlyönti synnytyskulun hoidossa.
Minulla on siis edessä synnytys sektiolla. Pelottaa sekin, sillä siinä on isommat riskit kuin normaalissa, hyvin menevässä alatiesynnytyksessä.
Ei tarvitse kenenkään kadehtia, että jotenkin jäisin paitsi kivusta: odotusajan loppukolmanneksen on ollut runsaastij kivuliaita supistuksia, vaikka vielä tässä vaiheessa ei pitäisi supistuksia siinä mittakaavassa ollakaan. Olin unohtanut, että ne ovat niin kipeitä. Välillä miehen kanssa mietimme, menemmekö jo sairaalaan... mutta onneksi loppuvat sitten...
mikä jännityskertomus,oikeasti. Mutta onneksi kaikki päättyi hyvin!!Hyvä muistaa kuitenkin,odottajat,että suurempi riski kuin se,että jokin menee pieleen,on se,että kaikki menee ihan ok, sekä se,että vastaavien tapausten varalle henkilökunta tekee kaikkensa pelastaakseen tilanteen. Itse olen menettänyt vastasyntyneen synnytyksen yhteydessä ennalta arvaamattomassa tilanteessa, mutta seuraava synnytys meni taasen hyvin ja onnistuneesti.
No - muksullasi on ollut aika hätä jos istukka todella irtosi. Optimaalista olisi jos kätilö ja muu henkilökunta pysyisi silti jämäkän rauhallisina, vaikka tilanteessa onkin ollut oikeasti hyvin kiire lapsen pelastamiseksi. Hätäsektioon mennessä nukutuslääkärille on olennaisen tärkeä tieto milloin ja mitä potilas on viimeksi syönyt; jos itse saisin päättää ei synnyttäjille annettaisi suun kautta mitään kiinteätä kun näyttää siltä että synnytys alkaa, ja nestettäkin hyvin kitsaasti. Valkea litku mitä juotettiin, oli vatsahappoa neutraloivaa lääkettä; loistavaa jos synnytysosastoilla muistetaan antaa tämä litku.
Sen lisäksi, että hätäsektiossa on kiire lapsen vuoksi, on kiireellisessä nukutuksessa runsaasti tavallista nukutusta suurempi riski äidillä oksentaa nukutuksen alussa ja saada mahdollisesti hengenvaarallinen aspiraatiopneumonia.
Kuulostaa siltä että itse hoito kohdallasi olisi mennyt ihan hyvin, mutta vuorovaikutus ja informointipuolella olisi ollut parantamisen varaa, joskin nukutuksen jälkeen pienessä pöllyssä oltuaan ihmiset ei välttämättä muista pitkänkään ajan kuluttua mitä hoitajat ja lääkärit ovat käyneet juttelemassa...
ajattelin kirjoittaa tänne oman synnytyskokemukseni pähkinänkuoressa ja luulenkin sen sopivan tähän yhteyteen hyvin.Synnytin 01/02 sectiolla terveen pojan.
eli:rv 41 6 menin sairaalaan,käynnistettiin kapselila ja seur yönä meni lapsivesi.Sitten odottelin supistuksia ja joskus 11 aikoihin pääsin synnytyssaliin ja laitettiin tippa.Supistuksia tuli ja otin aluksi ilokaasua(ei oikein helpotusta)ja sitten sain epiduraalipuudutuksen ja kaikkiaan 2 lisäannosta siihen.joskus 18-19 minulle nousi kuume (yli 38) yht äkkiä ja kohdunsuu oli auennut hitaasti.joskus 20 maissa lääkäri kävi katsomassa tilanteen ja päätyi sektioon.siinä henkilökunta valmisteli minut leikkaukseen,rauhallisin ottein.21.17 syntyi sitten terve poika.Minut puudutettiin leikkausta varten,joten olis hereillä koko ajan.Muutaman päivän päästä vuorossa ollut kätilö kävi juttelemassa ja kertaamassa synnytyksen sekä kertomassa,mitkä syyt vaikutti sectio-päätökseen!Eli pojan heikentyneet sydänäänet(napanuora löyhästi kaulan ympärillä)ja epäily mahdollisesti ahtaasta lantiosta sekä kohtutulehduksen epäily.Koskaan minulle ei selvinnyt,oliko se kohtutulehdus,mutta 4 päivää sain antibioottia synnytyksen jälkeen suoraan suoneen!
Hei!
Itselläni taas kävi näin, että synnytys oli imukuppisynnytys, jolloin väliliha sekä leikattiin että se repesi. No ei se synnytys mitään herkkua ollut, ainakaan se imukupin sisään survominen, mutta todellinen kipu alkoikin vasta sitten kun terve poika oli syntynyt ja tuli aika kursia "tavara" kasaan. Sain yhden puudutuksen joka ei auttanut ollenkaan. Lisäksi sain ilokaasua, joka ei tuntunut missään. Huusin koko ompelun ajan (eli siis kursittiin kokoon ilman kivunlievitystä). Ompelun jälkeen tuntui siltä kuin olisi raiskattu, hakattu ja ryöstetty. Jos olisin jaksanut, olisin varmaan hypännyt kättärin ikkunasta ulos. Soitin parin vuoden kuluttua ja olisin halunnut asiasta edelleen puhua, mutta sanottiin, että pitääkö siitä nyt näinkin pitkän ajan jälkeen puhua. Nyt on synnytyksestä kulunut jo 7 vuotta, mutta asia vaivaa minua edelleen. Puhelimessa kyllä sanottiin, että papereistani ei löydy mitään syytä ettei oltaisi voitu antaa lisää puudutusta, mutta asia kuulemma johtui siitä, että lääkäri ei ollut minua uskonut (vaikka huusin koko ajan.)
Että näinkin voin käydä...
.. että sinut kurpattiin kasaan. Ja huolella. Mitäs jos hommaa ei olisi tehtykään tai se olisi tehty vain osittain?? Oletko ajatellut sitä.
Se, että kipulääkettä ei annettu, että kokemus oli helvetinmoisen kivulias, se on oma fiaskonsa sitten.
Jos uskallat hankkia vielä lisää lapsia, kannattaa asia puhua jo heti alkuaraskaudesta terkkarille ja vaatia päästä synnytyspelkopkl:lle jossa vanha kokemus selvitellään ja uusi tuleva synnytys käydään huolella läpi, ja sovitaan tietyistä perusasioista jotka tehdään kun synnytys alkaa. Tai jopa sektiosta, jos pelko on niin kova.
On muuten harmi, ettei suomessa ole mahdollista "omakätilöön" eli olisi yksi tietty kätilö, joka hoitaisi ja ottaisi ainakin päävastuun synnytyksestä, johon olisi voinut luoda luottamuksellisen suhteen jo odotusaikana. Silloin olisi kaiketi vähemmän näitä kauputarinoita ja -kokemuksia synnytystapahtumista.
samaa mieltä nimimerkkin niimä kanssa.Melillä kuitenkin sen varran hyvä tilanne,kun asutaan pienellä paikkakunnalla,että sama terv hoitaja on äidillä odotusaikana,lapsella neuvolassa ja kouluterveyden hoitajana ala-asteen ajan!Mielestäni se on kiva asia.Lapsi oppii luottamaan terveydenhoitajaan samoin kuin äiti.Kuntaamme syntyy lapsia 10-15 vuodessa,joista ei kaikki kuulu tämän terv hoitajan asiakaskuntaan.
tuo oli liikuttava tarina.......toivottavasti miulla menee n. 2 kk:den päästä hyvin :)