En tiiä missä vaiheessa masennus alkoi.. kolme lasta syntyi peräjälkeen ja kaikista oon iloinnutkin, mutta voimat meni ja masennus tuli. Olinko kuitenkin sitkeää sorttia ja kaiken hoidin, mies aina töissä. Aloin oireilla juomisella silloin tällöin kun tiesin miehen olevankotona ja vedin sitten ihan lärvät ja lopuksi petinkin miestäni (vaikka en ikinä ois tahtonu sellasta tehdä saati että oisin ketään miestä halunnu...) Erohan siitä tuli.
Se mitä olin jahkaillut vuosia. Mutta nyt erotessa olinkin ihan eri ihminen kuin silloin kun sitä olin halunnut. Itsetunto aivan mennyt. Misätpä se olisi kehittynyt, kun mieheltä ei koskaan tullut sanaa puoleen eikä toiseen. En tuntenut olevani hyvä ystävä, en viehättävä naisena (kunhan voi panna niin ei haittaa tyyliin..) en hyvä kasvattaja (kolme lasta ja aikaslailla villejä) työkokemukset jäi saamatta kymmeneltä vuodelta näitä villikkoja paimentaessa.
Ystävyyssuhteet jäi ekan lapsen syntymään totaalisesti, kun muutimme asuinkuntaa ja lapsi oli vähäuninen, eli vartin torkut ja taas jotain tissiä tms. ja ihmiset joihin uudella paikkakunnalla tutustuin tuntuivat olevan kovin vihamielisiä kaikkea kohtaan. Pelkkiä haukkuja sain kuulla kaikista ihmisistä, en jaksanut kuunnella sitä kauaa ja sitten jäinkin yksin.
Edelleenkään ei ole halua tutustua uusiin ihmisiin. Miksi ihmiset ei näe omaa syytänsä omiin tapahtumiin vaan syyttää ihan pokkana vaan toisia. Haukkuu ja panettelee selän takana.
Olen joutunut itseni kohtaamaan tässä vuosien saatossa enemmän kuin tarpeen tietääkseni, että jokaisessa meissä on hyvät ja huonot puolemme.
Täydellistä ihmistä ei olekaan ja jos onkin niin hän olkoon idolini.
Tällä hetkellä kuitenkin lapseni ovat ainoa asia, jotka ovat pitäneet minut elävien kirjoissa. Niin rankkaa on ollut.
Emn itselleni laske arvoa, muuta kuin että miten lasten kävisi, jos minua ei olisi. Omasta elämästä viis. Kai sekin on masennusta, vaikka jaksaa touhuta kaiken päivää, mutta ei näe sille tarkoitusta, eikä koe kelpaavansa mihinkään "Hyödylliseen". Että kokee että parempi olisi olla kuollut, kai se on masennusta.
Ja kun iskee paniikki kun yrittä mennä vaikka lenkille ihan yksikseen, eikä pysty.
Tai pystyy, mutta suunnattomien tsemppeemisten jälkeen ja pelon jatkuvan voittamisen kera. Nauti siinä sitten lenkistä.
Kuinka minusta ennen niin sosiaalisesta ja liikunnallisesta ihmisesta saatoi tulla lasten ja naimisiinmenon jälkeen tällainen erakko ja ihmisten pelkääjä. Ja nyt odotetunkin eron jälkeen vielä enemmän.
Kun ei ymmärrä itseään ja tuntuu että psykiatri ymmärsi vielä vähemmän, kun kerran kävin sellaisella erouhan aikana hän vain kehoitti miestä olemaan enemmän kotona. (mies lupasi, mutta tosiasia oli, että hänen elämänsä oli pyhitetty työlle ja hän oli naimisissa jo sen kanssa.)
Tästä tuli pitkä viesti ja lähinnä itsepurkautumisa...
Se mitä olin jahkaillut vuosia. Mutta nyt erotessa olinkin ihan eri ihminen kuin silloin kun sitä olin halunnut. Itsetunto aivan mennyt. Misätpä se olisi kehittynyt, kun mieheltä ei koskaan tullut sanaa puoleen eikä toiseen. En tuntenut olevani hyvä ystävä, en viehättävä naisena (kunhan voi panna niin ei haittaa tyyliin..) en hyvä kasvattaja (kolme lasta ja aikaslailla villejä) työkokemukset jäi saamatta kymmeneltä vuodelta näitä villikkoja paimentaessa.
Ystävyyssuhteet jäi ekan lapsen syntymään totaalisesti, kun muutimme asuinkuntaa ja lapsi oli vähäuninen, eli vartin torkut ja taas jotain tissiä tms. ja ihmiset joihin uudella paikkakunnalla tutustuin tuntuivat olevan kovin vihamielisiä kaikkea kohtaan. Pelkkiä haukkuja sain kuulla kaikista ihmisistä, en jaksanut kuunnella sitä kauaa ja sitten jäinkin yksin.
Edelleenkään ei ole halua tutustua uusiin ihmisiin. Miksi ihmiset ei näe omaa syytänsä omiin tapahtumiin vaan syyttää ihan pokkana vaan toisia. Haukkuu ja panettelee selän takana.
Olen joutunut itseni kohtaamaan tässä vuosien saatossa enemmän kuin tarpeen tietääkseni, että jokaisessa meissä on hyvät ja huonot puolemme.
Täydellistä ihmistä ei olekaan ja jos onkin niin hän olkoon idolini.
Tällä hetkellä kuitenkin lapseni ovat ainoa asia, jotka ovat pitäneet minut elävien kirjoissa. Niin rankkaa on ollut.
Emn itselleni laske arvoa, muuta kuin että miten lasten kävisi, jos minua ei olisi. Omasta elämästä viis. Kai sekin on masennusta, vaikka jaksaa touhuta kaiken päivää, mutta ei näe sille tarkoitusta, eikä koe kelpaavansa mihinkään "Hyödylliseen". Että kokee että parempi olisi olla kuollut, kai se on masennusta.
Ja kun iskee paniikki kun yrittä mennä vaikka lenkille ihan yksikseen, eikä pysty.
Tai pystyy, mutta suunnattomien tsemppeemisten jälkeen ja pelon jatkuvan voittamisen kera. Nauti siinä sitten lenkistä.
Kuinka minusta ennen niin sosiaalisesta ja liikunnallisesta ihmisesta saatoi tulla lasten ja naimisiinmenon jälkeen tällainen erakko ja ihmisten pelkääjä. Ja nyt odotetunkin eron jälkeen vielä enemmän.
Kun ei ymmärrä itseään ja tuntuu että psykiatri ymmärsi vielä vähemmän, kun kerran kävin sellaisella erouhan aikana hän vain kehoitti miestä olemaan enemmän kotona. (mies lupasi, mutta tosiasia oli, että hänen elämänsä oli pyhitetty työlle ja hän oli naimisissa jo sen kanssa.)
Tästä tuli pitkä viesti ja lähinnä itsepurkautumisa...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ajatteleppa asia toisinpäin, miehellesi ei jääny ketään, eikä mitään.. no ehkä työnsä. jos sinä pittiit lapset.
Tosin eihän meitä miehiä koskaan ajatella, mehän ollaan vaan työkaluja jotka toimii naimisella, joilla ei koskaan ole mitään muuta mielessä kuin naiminen ja työ. koska pitäähän niiden lastenki se elanto saada.
mutta kun kyllästyy niin voihan meidät aina dumpata lähimpään ojaan ja etsiä uusi rikkaampi ja vähemmän työllistetty korvike, jolla silläkin vain se naiminen mielessään.
Läheppä hakemaan nyt ymmärtävää juttukumppania vaikka tämän netin välityksellä. Jos olet liian masentunut, käy terapeutilla avaamassa ensin padot. Kyllä niitä ystäviäkin vielä löytyy. Tsemppiä!!
Hei
Viestissäsi oli paljon samaa minunkin elämästäni. Tuli ajatus, että olisitpa jossain lähistöllä, voitaisiin mennä kahville tai kävelylle ja molemmat puhuisivat omia kokemuksiaan.
Eron jälkeen olin aivan uupunut, jotenkin taistelin lasteni takia. Jälkeenpäin ajattelen, että olisin vaan jättänyt työnteon joksikin aikaa ja etsinyt toimeentulon yhteiskunnalta, olen sen verran verojakin maksanut. Mutta sinnittelin vain jotenkin.
Olen uudessa suhteessa ja nyt kärsin joistakinkin menneisyyden paineista.
Yritän rämpiä eteenpäin vaikka voimat ovat vähissä. Lapset ovat elämäni ilo ja sisältö. Kumppani on mukava, mutta täysin avuton silloin kun romahdan ja tarvitsen apua. Silloin jään aina yksin.
Mietin kovasti elämäni turhuutta.
Hei!
Viestisi kuulosti tutulta ja ihanaa että täällä
on kunnollisia ihmisiä. Itse myös todella masentuneena erotilanteessa, lasten takia yritän
jaksaa.
muuten kaikki tuntuu pahalta, jopa kauppaan lähtö.
Hoitanut paria iltatähteä kotona pitkään ja nyt
yllätysero 30 vuoden jälkeen (ja tietenkin uusi
nainen kuvioissa). Tunnen syyllisyyttä, miksen
lähtenyt aiemmin töihin, nyt ikää senverran että
aika vaikeata vakipaikkaa löytää ellen itse kehitä
jotain (siinäkin riskinsä). Mies suurituloinen joten ei olla edes asiasta puhuttu ja hölmö kuvittelin kaiken olevan hyvin!? Saanko syyttää itseäni. Mitään ei ole puhuttu kuin eron käytännönasioista. Nyt joudun tietenkin muuttamaan lasten kanssa pienempään asuntoon, Se on heillekin vähän rankkaa, Sen verran isoja että itsekin roikkuvat netissä etsimässä.
Ja sitten pitää tietenkin tutustua isän uuteen.
Ja miten selvitä tästä masennuksesta????