Mistäköhän tietää että on oikeasti masentunut, siten että se luokitellaan sairaudeksi, normaalista poikkeavaksi olotilaksi, eikä vaan ole luonnostaan tämmönen? Oon ollu niin kauan tämmönen, että tuntuu et en erota enää missä menee mun oman persoonallisuuden ja mahdollisen masennuksen raja. Oonko ees masentunu vai vaa syntyny tällässeks? Eikö vois luulla että silloin jos itsellä on paha olla omasta synkkyydestä, se ei voi olla persoonallisuuden piirre. Vai onko olemassa luonteeltaan synkkiä ihmisiä? Heihin ei varmaan masennuslääkkeet auta, mutta mitä sellaisen sitten pitäisi tehdä jos haluisi muuttua? Ei persoonaa voi muuttaa.. Joo, ajattelen taas itteni solmuun.. Alkaa aina vaan enemmän ja enemmän tuntua siltä että olen ihan oikeasti masentunut.
Mietin aina että kuinka minulla voisi olla hauskaa, mutta en vain pysty siihen. Mulla on asiat liian hyvin. Ei ole mitään syytä olla masentunut (paitsi ehkä vaikea lapsuus), mutta mulla on paha olo koko ajan. En pysty nauttimaan mistään, mikään mikä oli ennen kivaa, ei tunnu missään. Välillä on todella sietämätön olo. En pysty tekemään mitään, laiska en ole, voisin olla tosi energinen ja menevä jos olisin oma itteni. Vai oisko mun 'oma itteni' sittenkää tommonen? Oon luultavasti ollut masentunut niin kauan että en enää edes muista millainen olisin oikeasti, plus päälle vielä normaalit nuoren ihmisen itsensä etsimis ahdistukset.. Nyt viimeaikoina tuntuu että tää on syventyny entisestään. En enää pysty edes huolehtimaa itsestäni. Suihkussa käyminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Olenkin ihan rappiolla, kaikin tavoin kun ei jaksa edes omasta hygieniasta huolehtia, en jaksa enää välittää mitä pidän päälläni. En jaksa edes liikkua, saati hoitaa asioita. Kaikki tuntuu turhalta.
Nii, vähän taustatietoa, olen 19v. tyttö, joka on tosi eksyksissä ittesä kanssa. En pääse ikinä mihinkään opiskelemaan tälläisenä. Olenko oikeasti masentunut vai vaan huono, laiska ja sosiaalisesti rajoittunut?
Sosiaalisissa tilanteissa olen käsittämättömän rajoittunut ja tuntuu kuin oma persoona katoaisi kokonaa. Kaikki jutteluyritykset ovat yhtä suurta teeskentelyä, huonolla menestyksellä. Niin kauan ku muistan ni mulle on ollu vaikeeta nauraminen, rento oleilu ja jutustelu ihmisten kanssa, ei niinkään pankissa asiointi. Tämmösset viralliset kohtaamiset ihmisten kanssa ei o niin vaikeita, mut sit ku on jonku aikaa jonku ihmisen tuntenu ja pitäis alkaa juttelee niinku kaverille, ni mie jäädyn.. En todennäkösesti pysty ikinä luomaan ystäväsuhteita enään. Pari hyvää ystävää on, lapsena luotuja suhteita.
Mikä on teidän diagnoosi? Masennus? Itse sanoisin masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.
Lisäänpä tähän vielä, että kaikki on koettu, paniikkikohtaukset, kahvikuppineuroosi, esiintymiskammo, kaikki mahdolliset ahdistukset ja palantunteet kurkussa. Olisiko jo aika hakea apua? Eikö molempia (masennus ja sos.til.pelko) hoideta samalla lääkkeellä? Sittenpähän olisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla..
Mietin aina että kuinka minulla voisi olla hauskaa, mutta en vain pysty siihen. Mulla on asiat liian hyvin. Ei ole mitään syytä olla masentunut (paitsi ehkä vaikea lapsuus), mutta mulla on paha olo koko ajan. En pysty nauttimaan mistään, mikään mikä oli ennen kivaa, ei tunnu missään. Välillä on todella sietämätön olo. En pysty tekemään mitään, laiska en ole, voisin olla tosi energinen ja menevä jos olisin oma itteni. Vai oisko mun 'oma itteni' sittenkää tommonen? Oon luultavasti ollut masentunut niin kauan että en enää edes muista millainen olisin oikeasti, plus päälle vielä normaalit nuoren ihmisen itsensä etsimis ahdistukset.. Nyt viimeaikoina tuntuu että tää on syventyny entisestään. En enää pysty edes huolehtimaa itsestäni. Suihkussa käyminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Olenkin ihan rappiolla, kaikin tavoin kun ei jaksa edes omasta hygieniasta huolehtia, en jaksa enää välittää mitä pidän päälläni. En jaksa edes liikkua, saati hoitaa asioita. Kaikki tuntuu turhalta.
Nii, vähän taustatietoa, olen 19v. tyttö, joka on tosi eksyksissä ittesä kanssa. En pääse ikinä mihinkään opiskelemaan tälläisenä. Olenko oikeasti masentunut vai vaan huono, laiska ja sosiaalisesti rajoittunut?
Sosiaalisissa tilanteissa olen käsittämättömän rajoittunut ja tuntuu kuin oma persoona katoaisi kokonaa. Kaikki jutteluyritykset ovat yhtä suurta teeskentelyä, huonolla menestyksellä. Niin kauan ku muistan ni mulle on ollu vaikeeta nauraminen, rento oleilu ja jutustelu ihmisten kanssa, ei niinkään pankissa asiointi. Tämmösset viralliset kohtaamiset ihmisten kanssa ei o niin vaikeita, mut sit ku on jonku aikaa jonku ihmisen tuntenu ja pitäis alkaa juttelee niinku kaverille, ni mie jäädyn.. En todennäkösesti pysty ikinä luomaan ystäväsuhteita enään. Pari hyvää ystävää on, lapsena luotuja suhteita.
Mikä on teidän diagnoosi? Masennus? Itse sanoisin masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.
Lisäänpä tähän vielä, että kaikki on koettu, paniikkikohtaukset, kahvikuppineuroosi, esiintymiskammo, kaikki mahdolliset ahdistukset ja palantunteet kurkussa. Olisiko jo aika hakea apua? Eikö molempia (masennus ja sos.til.pelko) hoideta samalla lääkkeellä? Sittenpähän olisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla..
Vastaukset 9
Vanhimmat
Selvästi olet.
Ei muuta kun lääkärille aika.
Ja äkkiä jos/kun/ehkä vielä sen saat aikaiseksi..
Onko sinulla ketään kaveria tai läheistä jolle voit kertoa asioitasi?
Persoonallisuus voi muuttua ja olla vaikka mitä.
Älä hyväksy sellaista mikä sinusta tuntuu pahalle.
Itse tosin kyllä luovutin ja hyväksyin synkkyyden/negatiivisuuden persoonallisuudekseni.
Siten se lakkasi tuntumasta pahalle, tai tuntuu mutta se ei haittaa kun on itsekin "paha".
On ehkä ihan väärä ratkaisu..
No..aina on hyvä neuvoa että älä tee niin kun minä tein.
Älä luovuta.
vaikkakin olen sinua vanhempi.
Tekstissäsi kiinnitin huomion tähän
"Sosiaalisissa tilanteissa olen käsittämättömän rajoittunut ja tuntuu kuin oma persoona katoaisi kokonaa. Kaikki jutteluyritykset ovat yhtä suurta teeskentelyä, huonolla menestyksellä. Niin kauan ku muistan ni mulle on ollu vaikeeta nauraminen, rento oleilu ja jutustelu ihmisten kanssa, ei niinkään pankissa asiointi"
Minulla on aivan samaa, ja olen epäillyt, että saattaisin olla "estynyt persoonallisuus". en tiedä oletko kuullut sellaisesta? googlella löydät tietoa kyllä.
Olen parasta aikaa psyk.logisissa tutkimuksissa, ja luulen että saatan saada tuon diagnoosin...tai ainakin vaikea ujous ja sosiaalinen estyneisyys minulla on.
Ja tuommoinenhan tietty aiheuttaa masennustakin....
tsemppiä! ja kyllä sinullekin varmaan olisi hyväksi mennä johonkin puhumaan. vaikka aluksi terv.keskuslääkärille.
yks samanlainen. Perusluonteeni on iloinen,puhelias ja energinen tai oli ainakin ennen kuin tämä joku psyykejuttu iski. Ajattelen asioita ihan liikaa. Kännissä oma perusluonne tulee taas esiin kun aivot on "puudutettu" eikä ajatus enää niin hyvin kulje... Jospa joku lääke tehoais samallalailla.
Niin, tuota olen itsekkin miettinyt, estynyttä persoonallisuutta.. Siihen ei taida olla mitään lääkettä? Eli on vain hyväksyttävä tämä estyneisyys osana omaa persoonaa ja hoitaa vain sen mahdollisesti aiheuttamaa masennusta?
Mut oikeesti ihan hirveetä, jos ei pysty nauttimaan muiden ihmisten seurasta ja vaan eristäytyy, eikä edes halua uusia kavereita kun siitä ei kuitenkaan tulisi mitään!? Mä haluisin vaan pystyä olemaan rennosti ihmisten seurassa. Nykyisin kaikki keskustelu on hyvin vaikeaa ja siksi välttelen sos.tilanteita. Olen hyvin hyvin hiljainen..
ihan vaan selvyydeksi..
"Olenkin ihan rappiolla, kaikin tavoin kun ei jaksa edes omasta hygieniasta huolehtia, en jaksa enää välittää mitä pidän päälläni. En jaksa edes liikkua, saati hoitaa asioita."
Täällä samoin. Lievää masennusta on. Ihmettelen monesti, miten joku vaikeasti masentunut voi olla niin iloinen ja olla menossa jatkuvasti. Eikö vaikeasti masentunut ole jo sairaalahoidossa?
Minulla on myös sosiaalisten tilanteiden pelko...ihmettelen miksi pelko..en ole pelokas...mrrr!
Ilmenee siten, etten voi soittaa puhelimella, enkä vastaa puhelimeen, jos se ei ole mieheni.
En myöskään ole koskaan palauttanut mitään kauppaan, enkä ala valittaa jos maksua otetaan liikaa.
Syöminen on vaikeaa työpaikalla eli en syö töissä ollenkaan. Jne...
En kuitenkaan halua näihin muutosta.
Sairastan myös paniikkihäiriötä, mutta pystyn pitämään sen aisoissa tällä hetkellä.
Mihinkään näistä en ole koskaan syönyt lääkkeitä.
Olen hieman samankaltaisessa tilanteessa kuin Sinä.
Olen ollut synkkämielinen aina: tietty pessimistisyys ja kyynisyys ovat kuuluneet erottamattomasti sielunmaisemaani. Mutta nyt kuukauden sisällä on ilmestynyt kokonaan uudenlainen syvyys tuohon synkkyyteen. En jaksa tai pysty tekemään mitään(tavallisetkin asiat tuntuvat vaikeilta), kuolema pyörii jatkuvasti mielessä, kaikki tuntuu toivottomalta ja tarkoituksettomalta, unta on vaikea saada... on sellainen ihmeellinen kalvava tunne sisimmässäin joka lamauttaa.
Inhoan useita sosiaalisia tilanteita, selviydyn niistä jotenkuten aina vain nimenomaan teeskentelyllä, mutta toisinaan vastenmielisyyteni niitä kohtaan on paistanut läpi ja vaikuttanut näyttelysuoritukseeni.
Ystävistäni olen alkanut "kasvamaan erilleen". Olen ollut hyvin yksin viimeisen vuoden. Viihdyn kyllä hyvin yksin, mutta se on osa ongelmaani. On myös kehittynyt sellainen ihmisviha tai ylenkatse ihmisiä kohtaan samaan aikaan kun myös itseinho on syventynyt. Itseluottamus ja itsetunto ovat todella maissa. En voi kuvitella olevani sama mies kuin olin puolitoista vuotta sitten kun pääsin armeijasta.
Pitäisi mennä maanantaina kouluun ja olla monta juttua tehtynä(en ole kuitenkaan edes aloittanut), mutta se tuntuu hyvin vaikealta ja raskaalta. Mulla meni syksy opiskelujen puolesta hyvin, mutta nyt ei jaksaisi enää. Tein netissä masennustestin, ja sen mukaan olisi syytä mennä lääkäriin. En usko pystyväni menemään enkä oikeastaan halua tai kehtaa mennä, en tiedä mitä tehdä...
"En usko pystyväni menemään enkä oikeastaan halua tai kehtaa mennä, en tiedä mitä tehdä..."
Minua myös aikanaan kauhistutti lääkärille meno, ajattelin että se on jotakin aivan kamalaa joutua lääkärille masennusoireiden ja ahdistuksen takia! ja että en millään kehtaa kertoa niistä sille lääkärille.
Mutta sitten kun menin, niin tajusin kyllä että se lääkäri on kuullut samat asiat kymmeniltä potilailta! Ei hän katsonut minua kuin hullua, niinkuin pelkäsin....
Eli kannattaa mennä sinne lääkärille, sieltä sinut ohjataan tarvittaessa vaikka mielenterveyspoliklinikalle tms. ja saat oikeaa hoitoa, joko keskusteluapua ja/tai lääkkeitä.
Kirjoita vaikka paperille oireesi, ja ojenna se lääkärille, jos et pysty muuten alkaa kertomaan. Lääkäri kyllä kyselee sitten tarkemmin, ja sitten onkin jo helpompi puhua.
ei tiedä minun lääkäri,että mikä mulla on.. mulla aikasemmin todettiin psykoosi armeijassa ja sen jälkeen on elämäni mennyt aika lailla ns. alamäkeä... ja mulla on psykoosin oireita vieläkin ja nyt on jotain masennuksen oireita.. taitaa olla kumpaakin yhdessä.. eli ei ole mulla elämä mikään helppoa.. olisi kiva löytää joku ihminen joka olisi ns. samassa tilanteessa... mut eipä sitä ole tullut vastaan.. kaikki vaan kiertää kaukaa.. ja mä olen myös yksinäinen.. eli ei ole mun elämä helppoa.. olisi jo pitänyt aikoja sitten lopettaa tää elämä ja olisi jatkanut elämäänsä hautausmaassa ja jossakin muuallakin.......