Vepragon

Kohti vuoria

Kirkas aamuaurinko paistoi suoraan Vepragonin sinisiin silmiin. Hän oli lähellä sokaistua. Kova olkipatja oli kipeyttänyt selän täysin. Vepragonin katse osui hänen huoneensa (joka oli pieni) ainoaan tauluun. Taulussa oli merellä seilaava laiva. Laivan kyljessä näkyi epäselvästi symboli. Symbolia oli vaikea kuvailla, koska se erottui huonosti. Vepragon katsoi ikkunasta ulos. Kylmä kevättuuli puhalsi hänen tahraantuneille kasvoille. Kevät oli pian tulossa. Lunta ei ollut kuin harvasti maassa.
Ulkona ihmisillä oli kuitenkin karvatakit.
Vepragon pukeutui punaisesta nahasta tehtyyn nahkaliiviin jonka alla oli valkoinen kangaspaita. Puku sopi hänen tummaan takku tukkaansa. Hän otti jousensa ja nuoliviinin huoneen nurkasta. Jousi oli tummasta puusta taitavasti muotoiltu. Isä antoi Hänelle repun jossa oli evästä, pieni pussi rahaa, vesileili ja muita metsästys tarpeita.
Aamiaiseksi oli vain pala eilistä leipää. Syödessään Vepragon mietti minne mahtaisi mennä metsästämään. Aamupalan jälkeen hän pukeutui lampaan villasta tehtyyn karvatakkiin ja meni ulos. Ihmisiä oli liikkeellä paljon. Vepragonin kävellessä länteen, häntä vastaan tuli Zoptina. Zoptinalla oli upeat pitkät vaaleat hiukset ja hän käveli arvokkaasti. Päällään hänellä oli omaisuuden maksanut puku. Zoptina tervehti Vepragonia hiljaisella äänellä. Vepragonia alkoi hieman nolottaa. Zoptina oli vain vuoden vanhempi kuin Vepragon. Vepragon jatkoi matkaansa.
Pian hän saapui Veadorin portille. Portti oli pieni puusta kyhätty ovi. Vepragonin mielestä se näytti siltä kuin se olisi tehty vanhasta lautasta. Portti aukesi vaivatta.
Kauppakärryt jyrisivät hiekkatiellä. Vepragon pääsi tien toiselle puolelle ja syöksyi metsään. Metsässä oli kosteaa. Illan hämärtyessä Vuordu-järven etelä kärki tuli esiin. Vepragon yöpyi sen rannalla. Katsellen tähtiä hän vaipui uneen.

Seuraavana päivänä oli lämmintä Vepragonin jatkaessa matkaa metsän reunaa kohden
Pieneltä kukkulalta metsän jälkeen näkyi kaukana horisontissa olevat vuoret. Vepragon päätti pienen ajan kuluttua mennä noille kaukaisille vuorille metsästämään.
Vepragon kapusi kukkulalta alas jyrkkää länteen päin kaartuvaa kivistä rinnettä. Pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko. Aurinko lämmitti Vepragonia mukavasti. Hän oli lähellä kaatua.
Päästyään turvallisesti alas Vepragon tähyili tasankoa. Vepragonista paikka muistutti enemmän aavikkoa ilman hiekkaa. Siellä täällä hän näki pieniä metsäsaaria tasangolla.
Ilta laskeutui autiolle tasangolle. Tasanko oli vaivalloinen paikka kävellä. Vepragon hakeutui metsän suojiin. Makuulleen käytyä hän otti huikan vesileilistään, palan evästä ja nukahti.

Vepragon heräsi varhain seuraavana päivänä. Hän nousi pystyyn ja lähti jatkamaan matkaansa. Yhtäkkiä jossain puiden takana juoksi kookas uros hirvi. Vepragon jännitti jousensa. Nuoli osui hirven jalkaan. Hirvi yritti nilkuttaa pakoon, mutta Vepragon ampui toisen nuolen hirven kaulaan. Hirvi kaatui kuolleena maahan.
Vepragonin tullessa kuolleelle hirvelle sen vieressä seisoi vanha metsästäjä nimeltä, Ruodof. Ruodofilla oli vanhat tummat hiukset. Päällään hän piti karhuntaljasta tehtyä takkia. Vepragonin tullessa paikalle hän paljasti miekkansa ikään kuin olisi hyökännyt. Miekan terä oli Vepragonin jalan pituinen. Väistin oli suora. Sen pinta oli kuvioitu oudoilla symboleilla. Vepragon tunnisti miekan ponnessa olevan symbolin. Se oli sama mikä taulun laivassa oli ollut. Nyt hän saattoi nähdä symbolin tarkasti. Se oli kukan nuppu, jonka kummallakin puolella oli riimuja. Riimut hohtivat kuin kulta. Tupen vieressä roikkui vesileili ja kirjekäärö.
”Tämä hirvi on minun” hän sanoi ärtyneenä. Vepragon haistoi miehen ikivanhan pahalta haisevan hengityksen. Sanaakaan sanomatta Vepragon otti omat nuolensa. Vihaisena Vepragon poistui ruumiin luota.
Ruodof juoksi hänen perässään. Kuullessaan se Vepragon pysähtyi ja kääntyi tulijan suuntaan.
”Ei siinä ollut hyvää lihaa” Ruodof sanoi hengästyneenä. Vepragon tiesi, että mies tarkoitti hirveä. ”Metsästetään kahdestaan” Ruodof ehdotti. Vepragon suostui ja niin nämä kaksi metsästäjää vaelsi kohti tummia vuoria.

Seuraavana aamuna Vepragonilla oli kylmä. Hän sanoi siitä Ruodofille. Ruodof vastasi, että se johtuu vuorista, mutta ei sanonut miten.
Vuorten ääri viivat tuli askele askelelta lähemmäs. Nyt saattoi nähdä vihreää metsää vuorten rinteillä.
Keskipäivän tienoilla sakea sumu laskeutui. Vepragon ei nähnyt enää Ruodofia. Pysähtyessään lepäämään Vepragon huomasi maassa oudot jalan jäljet. Jäljet johtivat vanhaan kuusi ryteikköön. Vepragon yritti tavoittaa Ruodofin, mutta turhaan. Ruodof oli kerinnyt kuulomatkan ulottumiin.
Vepragon palasi paikkaan jossa oli jäljet nähnyt. Jälkien siasta paikalla seisoi iso karmea ihmistä muistuttava otus. Otus hengitti äänekkäästi. Otuksella oli iso pää jonka laella vähän korvien yläpuolella oli pienet likaiset sarvet. Päällään otus piti raudasta tehtyä haarniskaa. Käsivarsia suojasi rengaspanssari, joka oli haarniskan alapuolella.
Nahkahansikas tarttui otuksen karkealla vyöllä olevaan miekkaan. Miekka oli yksinkertaisesti tehty. Tavallinen puukahva ilman pontta ja väistintä. Terän kärki kallistui viistosti niin, että kärki oli terävä. Terän lyhempi puoli oli teroitettu taitavasti. Otus puristi miekkaansa osoittaen sillä Vepragonia. Vepragonille tuli oudon pelokas olo. Hän aikoi juosta pakoon, mutta jalat tuntuivat pelosta kangistuneilta. Otus ärähti. Se sai Vepragonin pelästymään. Sekunnit kuluivat. Vepragon kuuli nuolen laitettavan jänteelle. Sekunnin murto-osan jälkeen nuoli osui otukseen. Otus vaipui maahan. Vepragon näki kuinka otuksen ruumis suli maahan. Ampuja oli ollut Ruodof.
”Kuulin huutosi, mutta en ehtinyt tulla aikaisemmin” hän sanoi ilmaantuessaan paikalle.
”Mikä tuo on?” Vepragon kysyi osoittaen sulavaa ruumista, jossa törrötti Ruodofin ampuma nuoli.
”En tiedä. Mutta luulisin sen olevan muinaisen maailman pahin hirviö.”
”Miksi niitä kutsutaan?” Vepragon kysyi haluten tietää lisää oudosta oliosta.
”Ennen niitä kutsuttiin nimellä: Kigremija.” Ruodof vastasi.
”Niiden ruumis sulaa sen jälkeen kun sielu poistuu.” hän lisäsi.
Ruodof selitti iltaan asti Vepragonille kaiken mitä tiesi Kigremijoista. Vepragon kuunteli mielellään. Mutta nukahti juuri kun Ruodof pääsi siihen kohtaan missä Kigremijat hävisivät melkein kokonaan Upnësiasta.

Seuraavana aamuna Vepragon heräsi hyvään tuoksuun. Hän nousi istumaan ja näki Ruodofin nuotion ääressä. ”Kävin metsästämässä meille aamupalaa.” hän sanoi kun Vepragon asteli hänen luokseen. ”Hyvä. Minulla oli vähän nälkä. Omat eväät eivät karkota nälkää täysin” Vepragon sanoi istuessaan nuotion ääreen. He söivät lihaa ja joivat leileistään.
Matka jatkui vuorten juurta pitkin kohti pohjoista. Vepragon toivoi näkevänsä hirven.
Vepragon uskalsi viimein kysyä miksi Ruodof oli metsässä. Vanhus vastasi, ettei ainakaan ollut ruokaa hankkimassa vaan muissa suunnitelmissa. Lopulta hän paljasti menevänsä Tellesteraan. Tellestera sijaitsee lännessä suuren niemen kärjessä Ikuisuuksien meren rannalla.
Vuorten varjossa oli kosteaa.
Illalla he pysähtyivät ison kiven juurelle. Vepragon löysi hyvän sammaleen peitossa olevan kiven. Hän painoi päänsä kiveä vasten ja nukahti.






Hädmindel

Seuraavana päivänä Vepragon ja Ruodof saapuivat Metsvom-joen rantaan. Joen solina täytti Vepragonin korvat. Hän olisi mielellään mennyt uimaan, mutta Ruodof ei antanut. He jatkoivat matkaa etelää kohden. Joki kapeni toden teolla. Paksuimmillaan joki oli puolikilometriä leveä, nyt se oli vain viisi metriä.
”Vesi menee maan alla.” Ruodof sanoi yhtäkkiä.
”Tässä ylitämme joen.” Ruodof jatkoi ja osoitti matalaa kohtaa. He kahlasivat joen yli.
Vasta rannalla Vepragon huomasi pienen puolimetriä korkean aukon.
Aukolta lähti tunneli joka meni vuoria kohden.
”Tuonne meidän täytyy mennä.” Ruodof sanoi.
”Mutta en minä mahdu sinne.” Vepragon valitteli.
Ruodof sai Vepragonin menemään aukosta kertomalla, että se laajenee valtakunnaksi. Ja, että se on suorin ja turvallisin reitti Tellesteraan.
Vepragon polvistu mennäkseen aukosta sisään. Ja menikin. Ruodof seurasi perässä.
Sata metriä ryömittyään he saapuivat isoon näyttävään pylvässaliin. ”Tervetuloa Hädmindeliin, kääpiöiden ensimmäinen asuin sija Upnësiassa.” Ruodof sanoi.
”Onko tämä se paikka jonka kääpiöt rakensivat, mutta pakenivat herätettyään vuoren eloon kauan sitten” Vepragon sanoi ihmeissään.
”Kyllä. Tämä paikka se on.”
”He nimesivät tämän paikan kääpiö kuningas Hädmindel Pullasormen mukaan.” Ruodof jatkoi.

Kivinen lattia oli koristeltu erilaisilla kuvioilla, jotka herättivät Vepragonin mielenkiinnon. Salin pylväät olivat paksuja ja kulmikkaita.
Seinässä oli monia aukkoja joista pääsi erilaisiin kammioihin. ”Mutta miten valo pääsee sisään?” Vepragon ihmetteli.
”Sali on niin tilava” vastasi Vepragonin vanavedessä kävelevä Ruodof.
Pylvässalin päässä oli muita isompi aukko. Korkean pylvässalin jälkeen tultiin matalaan, mutkittelevaan ja pimeään käytävään. Ruodof joutui kumartumaan pystyäkseen kävelemään.
Vepragonia huimasi heidän ylittäessä suuria kaivantoja. Alhaalla näkyi vain pimeyttä. Vepragon hidasti askeleitaan sillä silta jolla he kävelivät, mutkitteli entistä pahemmin ja kapeni melkein puoleen.
Vepragon ja Ruodof pysähtyivät lepäämään lähes kaksi metriä leveään kohtaan.
”Ota tämä, Vepragon. Saatat tarvita sitä sillä nämä luolat ovat täynnä muinaisia petoja.” Ruodof sanoi antaen samalla lyhyen miekan. Väistin kaartui kahvaa kohden. Sen tuppi oli lyhyt, mutta leveä. Tupesta roikkui tumman ruskea nahka vyö. Miekan ponsi oli pallon muotoinen kullalla värjätty. Myös väistin, oli kullalla värjätty. Miekka näytti aivan tavallisen sotilaan miekalta. Mutta sellaista ei saanut mistään päin Upnësiaa. Ainakaan Vepragonin tiedon mukaan.
Siksi hän kysyi Ruodofilta mistä tämä oli saanut miekan. Ruodof vain sanoi saaneensa sen kaukaisista maista. Eikä Vepragon sen enempään ruinannut vastauksia. Toisin sanoen se mitä Ruodof sanoi Vepragonille riitti hänelle.
Vepragon otti miekan tuppineen ilomielin vastaan ja veti miekan pois tupesta. Miekan terä hohti niukasta valosta huolimatta. Terän keskeltä meni veriura jossa oli syvä naarmu.
”Mistä tuon tullut?” Vepragon kysyi osoittaen miekan terässä olevaa naarmua.
”En tiedä.”

Levättyään Vepragon otti huikan vesileilistään.
”Tuonne päin.” Ruodof sanoi osoittaen pimeään käytävään.
”Ei siellä näe mitään.”
”Eikö. Hae keppi.”
”Mistä minä sellaisen saan tämmöisessä kivi mörskässä!” Vepragon karjui.
”Etsi! Kyllä täällä sammuneita soihtuja on jos satuit huomaamaan matkalla.” Ruodof sanoi tyynesti.

Kivisilta mutkitteli. Vepragonin jalkojen alla. Hän oli lähellä kaatua.
Hetken päästä hän saapui takaisin pylvässaliin. Katsoessaan salin eri osia hän huomasi nurkassa kököttävät oliot. Oliot olivat sen verran pimeässä nurkassa, Että Vepragon näki vain näiden outojen olioiden varjon.
Vepragon seisahti paikalleen kuin olisi muuttunut yhtäkkiä kiveksi. Olioiden hahmot liikehtivät. Vepragon näki, että olio joukon keskellä paloi nuotio. Saattoi selvästi nähdä vähäisessä valossa kuinka olioiden miekat kiiltelivät.
Oliot sihisivät puhuakseen toisille. Vepragon muisti mitä Ruodof oli sanonut Kigremijoista. Niiden sielu muuttuu henkimäiseksi aaveiksi ja että ne pyrkivät vuorten alle. Ruodofin kuvaus niistä oli samanlainen mitä nurkassa kököttävien otusten oli.
”Kigremijoita!” Vepragon huusi puoliääneen samalla kun kaatui pelosta. Hän löi päänsä maahan.
Viimeisenä Vepragon näki kuinka Kigremijat katsoivat häntä kohti ennen kuin hänen silmissä sumeni.

Vepragonin herätessä hän huomasi olevansa kivisellä pöydällä. Hänen kädet olivat laitettu rautakaarella kiinni kivipöytään.
Vepragon yritti nousta vikisten, mutta raudat olivat kiinni liian lujasti.
Hän kuuli askeleita jotka tulivat lähemmäksi. Vaimean sihinän keskeltä erottui muutama sana (joita Vepragon ei ymmärtänyt).
Äänet tulivat samaan kammioon missä Vepragon makasi. Vepragon katsoi aukolle. Ensimmäisenä sisään tuli kaksi Mokriittia vierekkäin (Ruodof oli maininnut tarkan kuvan Mokriiteista, siksi Vepragon tiesi mitä ne olivat). Mokriitteilla oli pitkävartiset keihäät. Päällään he pitivät nahkea tekosta nahkapaitaa. Oliolla oli rumat paljon ihmisestä poikkeavat kasvot. Vyöllään he kantoivat lyhyttä tuppea. Mokriitit paljastivat miekkansa. Miekan terä oli leveä ja niin kuin käyttäjä lyhyt. Sen väistimenä oli karkeatekoinen raudasta tehty suora keppi. Mokriitit mylväisivät huomatessaan Vepragonin tuijottavan heitä. Mokriittien haju oli karmea. Vepragon melkein tukehtui hajuun.
Seuraavaksi ovesta tuli ne Kigremijat jotka Vepragon oli jo aiemmin nähnyt pylvässalissa. Hän näki kauhukseen, minkälaisia ne oikeasti olivat. Niillä ei ollut jalkoja vaan ne leijuivat. Kasvoilta ei voinut tunnistaa muun kuin suun. Muut osat oli mustasta raudasta tehdyn kypärän peitossa. Kypärä koostui terävistä piikeistä. Piikit menivät aina päälaelta alas leukaan asti. Hirviön suu vääntyi synkkään hymyyn. Kypärän aukoista joita Vepragon luuli silmien aukoiksi, syttyi tumman punainen silmän muotoinen valo. Vepragonin luulo osoittautui todeksi. Hirviö oli näyttänyt omat silmänsä. Ja nyt ne hohtivat pimeydessä kuin punainen kulta.
Yksi Kigremija heilautti päätään. Muut paljastivat miekkansa ja suhisivat toisilleen. Miekkojen terät olivat pitkiä ja erittäin teräviä. Samasta raudasta kuin kypärä tehty väistin, kaartui hieman olion kämmentä kohden, jota suojasi rautainen hansikas. Olioita oli yhteensä neljä. Kolme lähestyivät vankina olevaa Vepragonia. Neljäs sihisi jotain tovereilleen. Kolme Kigremijaa nosti miekkansa aivan kuin valmistautuisi tappo iskuun. Vepragonin pelko muuntui hieksi, joka valui hänen naamaa pitkin.
Vepragon tunsi kuinka valuva hiki alkoi tiivistyä. Kigremijat perääntyivät säikähdyksestä.
Vepragonin naaman peitti tiivis hiki kerros, joka alkoi muuttua pikku hiljaa yhä sinertäväksi.
Äkkinäinen kova kipu pakotti hänen sulkemaan silmänsä. Voimakas paineaalto lennätti kaikki muut paitsi itse Vepragonin seinään. Paineaallon jälkeen pöllähtänyt pöly laskeutui takaisin kiviselle lattialle. Hän tunsi nukahtavansa voiman puutteesta.
Vepragon pakottautui pystyyn. Ilokseen hän huomasi, että rautakaaret olivat irronneet ja kaikki ympärillä olevat tajuttomia. Kigremijat nojasivat seinään. Kun Vepragon ohitti ne niiden silmien aukoista tuprusi pieni savupylväs.
Vepragon syöksyi aukosta ulos pimeyteen.
Hän pujotteli kapeilla käytävillä siinä toivossa, että löytäisi pylvässaliin. Matkalla hän sieppasi sammuneen soihdun pidikkeestä.
Käytävä pimeni ja kapeni. Vepragon luuli jo juontuneensa kauas porrassalista.
Monien mutkien jälkeen Vepragon näki valoa käytävän päässä.
Valo tuli suuren ja syvän kammion seinissä hehkuvista ikisoihduista.
Vepragon pysähtyi juuri ennen reunaa.
Pohjalla oli luita. Selvästikin ihmisen.
Vepragonin naama vääntyi irvistykseen. Kammottavan hajun tulviessa hänen nenän rei’istä sisään.
Vepragon sytytti oman soihdun toisen liekillä ja laskeutui kivistä rinnettä alas.
Alla haju lisääntyi. Vepragon sai juuri pidettyä oksennuksen.
Haju oli mätääntyneen luun ja kalan sekoitus.
Luut narahtelivat poikki Vepragonin astuessa niiden päälle. Hän katseli ympärilleen yrittäen löytää kohdan josta voisi kavuta pois luukasan päältä. Hän ei löytänyt mitään muuta kohtaa kuin aukon josta oli tullut. Hän kapusi horjahtelemalla aukon suulle.
Vepragon mutkitteli kapeissa käytävissä niin kuin ei olisi kuullutkaan sanaa ”eksyksissä”.
Hänen toivo päästä pylvässaliin heikkeni tuntien hortoilun jälkeen.
Vepragonilla ei ollut minkäänlaista käsitystä missä päin Ruodolf on.
Hän pysähtyi kuullessaan askeleita edestäpäin. Askeleet lähestyivät. Vepragonin valtasi kauhu. Kauhu, joka esti häntä liikkumasta. Monen raastavan sekunnin jälkeen Vepragon näki olion, josta ääni oli tullut. Kookas Mokriitti astui nurkan takaa. Tämä ei ollut kuin muut vaan paljon isompi ja voimakkaamman näköinen. Hän kantoi kädessään iso terästä kirvestä.



Pienien kiveen hakattujen aukkojen jälkeen Vepragon pysähtyi. Ruodof oli törmätä häneen.
”Miksi pysähdyit?” hän kysyi pysähtyessään.
”Katso.”
Heidän edessään avautui suuri maisema. Alhaalla oli pimeä rotko, jonka yli meni ohut ja suora kivinen silta. Sillan alaosa kaartui niin että keskellä se oli matalampi kuin reunoissa. Sen toisella puolella oli tasainen lattia. Lattiassa oli samanlaisia kuvioita mitä oli ollut pylvässalissa eilen.
Lattian jälkeen oli kivinen seinä. Vuoren seinä (niin kuin Kääpiöt sitä ennen sanoivat). Seinän alareunasta lähti käytävä, joka johti pohjoisportille (niin Vepragon ainakin ajatteli).
Parin porras askeleen jälkeen Vepragon ja Ruodof saapuivat sillan etelä reunalle.
Vepragonin astuessa kevyesti sillalle heidän takaansa kuului tömähdys. Vepragon suuntasi katseensa äänen suuntaan Ruodof teki samoin.
Heidän takanaan seisoi valtava lohikäärme. Lohikäärmeen suomut olivat punakultaiset.
Lohikäärmeen nenästä tupsahti savua. Vepragon ja Ruodof seisoivat hiljaa paikallaan. Lohikäärmeen selästä laskeutui nainen. Naisella oli punainen tunika päällään jonka reunoja somisti kultainen kiemurainen nauha. Nainen oli haltia.
Haltialla oli pitkät hoikat jalat ja laiha keskivartalo ja sileät posket. Pitkien vaaleiden hiusten alla komisti suipot korvat.

Haltia tuli heidän luokseen. Lohikäärme tassutteli perässä heiluttaen isoa päätään.
”Minun nimeni on Qalpatora ” haltia sanoi hennolla äänellä.
”Lohikäärmeeni on Asketlam” hän jatkoi.
”Minun nimeni on Ruodof ja tämä on Vepragon” Ruodof sanoi osoittaen Vepragonia.
”Vepragon!”
”Kyllä.” Vepragon sanoi.
”Mutta. Ei, et voi olla.” Qalpatora sanoi.
”Eräässä ennustuksessa joka lausuttiin satoja vuosia sitten, kerrottiin pojasta joka pelastaa maailman tuholta. Pojan nimi oli Vepragon.” hän jatkoi hämmästyneenä.
”Olenko minä valittu?” Vepragon kysyi ihmeissään.
”Ei. Ei se sitä tarkoita.” Haltia sanoi.
”Vaan mitä?”
”Olet liian nuori tietämään, Vepragon.” Haltia vastasi.
” Mikä saa Vepragon Tähtien lapsen tulemaan minun valtakuntaani.” haltia sanoi.
”En ole tähtien lapsi. Minä olen Derfidlon poika.” Vepragon sanoi.
”Derfidlo on maan päällinen isäsi, mutta ennustuksessa sanottiin, että sinä olet Tähtien lapsi.”
Vepragon ymmärsi jotenkin kuinka tärkeässä virassa Upnësian puolesta oli.

”Vien teidät pois täältä. Tulkaa.” Qalpatora sanoi.
Qalpatora johdatti Vepragonin ja Ruodofin sillan yli. Asketlam tuli heidän perässään.
He kääntyivät sillan jälkeen vasemmalle. Ja kävelivät seinää päin. Haltia nosti kätensä. Seinään avautui juuri lohikäärmeen mentävä aukko. Magiaa. Haltiat tuntevat magian. Ruodof käytti magiaa saadessaan soihtuun joka on hänen kädessään tulen. Ja jos haltiat osaavat käyttää magiaa silloin Ruodofinkin on oltava haltia. Vepragon pohti kulkiessaan aukon läpi pimeyteen