suomalaisen luterilaisuuden ja lestadiolaisuuden erot

Mahdollisesti juuri näistä syistä jo 1800-luvun lopulla vellonut keskustelu sai sen ajan piispat näkemään luterilaisen kirkon siten, että siihen kuuluu todellakin kaikki luterilaiset oppisuunnat. Sen sijaan amerikassa meni erilailla, siellä paikallisten luterilaisten kirkkojen johtajat näkivät asiat tiukasti siten, että näistä eroista johtuen lestadiolaiset ei mahdu samaan kirkkoon, ja siksi siellä lestadiolaiset ovatkin omissa kirkoissaan.

Minun (ja luultavasti monen muunkin) näkemys on sama kuin Jeesuksellakin oli aikanaan, ei Jeesuskaan pyrkinyt pois farisealaisesta, saddukealaisesta jne. kirkosta - siis juutalaisuudesta, vaan toimi sen sisällä, kuten lestadiolaisuus haluaa toimia luterilaisuuden sisällä, ja kuten Lutherkin aikanaan olisi halunnut toimia katolilaisuuden sisällä, mutta sitten Paavi hänet sieltä hääti pois.

Mitä ovat SRK-lestadiolaisuuden nykyoppiin elimellisesti kuuluvat "Jumalan valtakunnan yhteiset kannanotot" (muita nimityksiä: "seurakuntaäidin rakkauden neuvot", "evankeliumin täydellisyyteen kuuluvat nuhteen, neuvon ja opetuksen sanat") "aitoluterilaisuuden" näkökulmasta?

Ovatko ne kukaties lain kolmatta käyttöä, verhotussa muodossa?

Seurakuntakoulu / kevät 2007
Esko Murto


USKONPUHDISTUKSEN AIKA – HAJAANNUS VAI VAPAUTUMINEN?



Luterilaisuus muotoutui kiistojen kautta:


1.   Suhde traditioon ja kirkolliseen esivaltaan

•   Luterilaisuus ei hyväksi ns. kirkkohistoriallista rappioteoriaa, eli että alkuseurakunnan jälkeen kaikki oikea kristillisyys oltaisiin viimeistään 300-luvulla ajettu maan alle kirkon muuttuessa ”hierarkkiseksi laitokseksi”. (vrt. Jehovantodistajat ja osa vapaista suunnista)
•   Luterilaiset reformaattorit mielsivät olevansa viimeisin lenkki siinä ketjussa joka oli ”Jumalan kansa”, eli kirkko – alkaen paratiisista asti.
•   Termit ”Kainin kirkko” ja ”Aabelin kirkko”  aitoa kirkkoa on aina vainottu – ei vain ulkopuolisten taholta, vaan myös valhekirkosta käsin.
•   Suhde Roomalaiskatolisuuteen muodostui ongelmaksi: skismaattisuus ja lahkolaisuus oli vakava synti. (vrt. Augustinus donatolaiskiistassa, jonka mukaan skisma on pahempi kuin luopumus)
•   Luterilainen ratkaisu ei ollut kieltää kirkon historiaa ja traditiota, vaan tutustua traditioon, kirkkoisien kirjoituksiin ja historiaan, ja etsiä sieltä tukea omille väitteille.
•   Luterilaisuudessa sola scriptura eli ”yksin raamattu” ei ole koskaan ”yksin”. Raamattu on ylimmäinen ohje, mutta ei ainoa ohje.
•   Augsburgin tunnustuksen sävy ei ole poleeminen, vaan sopua etsivä. Luterilaiset mielsivät olevansa roomalaiskatolisia, jotka halusivat korjata ”muutamat väärinkäytökset”.
•   Piispojen ja paavin reaktio esitettyihin korjauksiin sai luterilaiset teologit ja ruhtinaat vakuuttumaan siitä, että heidän vastapuolensa oli ”itse erottanut itsensä” kirkon jäsenyydestä. (ns. autoekskommuunio)
•   Luterilainen suhde traditioon näkyy esim. liturgiassa. Luterilainen messu säilytettiin samanlaisena kuin roomalaiskatolinenkin – kaikessa missä se Raamatusta tinkimättä oli mahdollista. Luterilaisuus oli korjausliike, ei uuden kirkon perustamista.


2.   Kiista vanhurskauttamisesta

•   Kaksi vastakkaista kantaa: roomalaiskatolinen ja antinomistinen
•   Roomalaiskatoliselta suunnalta kritiikki sai muodon: ”Jos ihminen vanhurskautetaan pelkästään uskosta, seuraa tästä se, että saa tehdä ja elää miten tahansa lystää.”
o   Roomalaiskatolisten käsityksen mukaan ”usko” oli samaa kuin ”totena pitäminen”, eli jonkinlaista tiedollista hyväksymistä. Ihminen joka (vain) uskoi, oli vasta kristillisen elämän alkeissa. Totenapitävän uskon sijaan piti kasvaa rakkautta, tekoja ja luottamsuta. Luterilaisten nähtiin jättävän koko ihmisen pelastumisen puolitiehen puhuessaan ”yksin uskosta” pelastumisesta.
o   Luterilaiset eivät tietenkään tarkoittaneet tätä. Luterilaisille ”uskoon” sisältyi myös tiedollinen hyväksyminen, mutta ennen kaikkea usko oli ”luottamista Jumalan lupauksiin”.
o   Nykyään ollaan esim. Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta –asiakirjan äärellä todettu, että roomalaiskatolisten ja luterilaisten välinen kiista vanhurskauttamisesta johtuu suurelta osin termien erilaisesta käytöstä – ja on siten enemmänkin väärinymmärtämistä kuin todellista erimielisyyttä. Toisenlaisiakin mielipiteitä on esitetty, ja ehkäpä roomalaiskatolisten ja luterilaisten erot nykyään, kuten silloinkin, liittyvät enemmän kysymykseen vapaasta tahdosta, perisynnistä ja ihmisen ja Jumalan ”työnjaosta” kuin itse konkreettiseen vanhurskauttamisoppiin?
•   Roomalaiskatoliselle kannalle tietyllä tavalla vastakkainen kanta oli niin sanottujen antinomistien (lainkieltäjien) kanta.
o   Antinomistien mukaan Laki oli luonteeltaan pakottava ja pelottava, ja kuului sellaisenaan Vanhan liiton uskoon. Uuden liiton kristillisyys ei tarvinnut lakia. Siinä missä luterilaisuus joutui paavilaisten kanssa jatkuvasti painottamaan evankeliumin ja uskon yksin riittävyyttä, antinomistien kohdalla oli toimittava päinvastoin.
o   Antinomismin ja roomalaiskatolisuuden paineessa syntyi Luterilainen lain ja evankeliumin erottamisen perinne jota eivät ymmärrä roomalaiskatoliset eivät kyllä oikein kukaan muukaan.

3.   Sakramenttikiistat

•   Luterilaiset joutuivat taistelemaan ”sakramenttilaisia” eli ”zwingliläisiä” vastaan.
o   Zwingli opetti, että Jeesuksen sana: ”Tämä on minun ruumiini” tuli ottaa vertauskuvallisena sanana. Jeesuksen ruumis ei voinut todellisesti olla leipä/leivässä, koska:
   Jeesuksen ruumis oli taivaassa, eikä alttarilla
   ”Ääretön ei voi sisältyä äärelliseen” – Jumalan ruumis ei voi ”mahtua” pieneen leipäpalaan.
   Jos usko yksin pelastaa, sakramentin luonne ei voi olla pelastava – vaan muistoateria.
•   Luterilaiset teologit – ennen kaikkea Luther – vastustivat Zwinglin & co. esittämää ajatusta. Sakramenttiteologia olikin lopulta se kynnys joka esti luterilaisten ja sveitsin reformoitujen yhdistymisen.
•   Luterilaisen teologian argumentit reformoituja vastaan olivat:
   Jos sanomme, että Jumala ei voi olla leivässä, on samalla sanottava, että Jumala ei aikoinaan voinut olla Jeesus Nasaretilaisen ruumiissa. Tällöin ehtoolliseen sovellettava periaate kumoaa myöskin inkarnaation ihmeen.
   Ristinteologia: juuri Jumalalle on ominaista kätkeytyä vastakohtaisuuteen: suuruus tulee lähelle pienessä ja vähäpätöisessä.
   Kieliopillinen vastustus: Jeesus ei sanonut ”Tämä merkitsee minun ruumistani”, vaan ”Tämä on minun ruumiini”.

•   Anabaptisti eli uudestikastajakiistassa luterilaiset kohtasivat sellaisia opettajia, jotka väittivät lapsikasteen olevan pätemätön, ja sen vuoksi alkoivat kastaa kristittyjä uudelleen.
•   Luterilainen kastekäsitys muotoutui kahden vastakkaisen näkemyksen paineessa: toisaalla anabaptistinen käsitys, jossa kaste oli hyödytön ilman ihmisen omaa vapaata tahdonratkaisua, toisaalla roomalaiskatolinen oppi kasteen vaikuttavuudesta ex opere operato – ”tehdyn teon perusteella”.

4.   Kiista vapaasta tahdosta ja armonvälineistä

•   Jälleen luterilaisilla oli kaksi vastakkaista näkemystä joiden välissä heidän oli pujoteltava:
o   Erasmus Rotterdamilainen: ihmisellä on vapaa tahto valita joko hyvä tai paha, Jumala tai Paholainen. Tämä valinnanvapaus nähtiin välttämättömäksi sen tähden, että ihmisen voitaisiin katsoa olevan vastuullinen olento. Ilman vapautta valita, ei voida olettaa olevan vastuutakaan. Erasmus muotoili käsityksensä teoksessa ”Vapaa ratkaisuvalta”.
o   Luther vastasi Erasmuksen ajatukseen omalla teoksellaan ”sidottu ratkaisuvalta”.
   Erotus ihmisen ”yläpuolella” ja ”alapuolella” oleviin asioihin.
   Ei ”neutraalia” ihmistä, joka olisi vapaa valitsemaan: ihminen on aina joko synnin ja paholaisen orja tai jumalan orja/palvelija/lapsi.
   Perisyntioppi tekee vapaan valinnan ajatuksen mahdottomaksi: ihminen ei ole vapaa valitsemaan, mutta tämä ei poista meiltä vastuuta.
•   Synti ei pelkästään juridinen, vaan myös olemuksellinen asia. Jumalan edessä tuomio ei tule vain teoista, vaan myös siitä mitä ihminen on.

•   Hurmahenkien kanssa luterilaiset joutuivat taistelemaan ”ulkoisen sanan” suhteesta ”sisäiseen sanaan”. Näistä lisää Vähäsarja.
•   Äärilaitaa tahdon vapauden probleemassa edustivat myöhemmin ilmaantuvat kalvinistit, jotka veivät sidotun ratkaisuvallan äärimmilleen opettaen ns. ”kaksinkertaisen predestinaation” oppia. Tällöin Jumala tieten tahtoen haluaisi, että osa ihmisistä joutuu helvettiin, eikä siksi pelasta heitä. Samoin opetetaan, että kristus kuoli vain valittujen puolesta.
o   Luterilainen tunnustus pitää sisällään teoreettisesti mahdollisuudet kalvinistiseen malliin, mutta myös samaan aikaan kieltää ehdottomasti sen esittämien päätelmien tekemisen.




5.   Luterilaisuutta lutherin jälkeen?

•   Luterilaisuuden parissa puhkesi pian lutherin jälkeen kiistoja monista opin kysymyksistä.
o   Filippisti – aitoluterilaiskiistassa asettuivat vastakkain kaksi näkemystä ehtoollisesta. Filippistit olivat taipuvaisia ajattelemaan, että ehtoollisen viettohetki ja ehtoollista nauttia seurakunta jotenkin ”saavat aikaan” ehtoollisen – aitoluterilaiset taas pitivät jääräpäisesti kiinni siitä että ehtoollisaineissa oleva Kristuksen läsnäolo on riippumaton ihmisestä.
o   Osiander ja Flacius:
   Osiander opetti että ihminen saa pelastuksen vain mystisen kristus-union kautta. Osianderille syntien anteeksiantamus ei ollut kuin ensiaskel ihmisen ja Jumalan Pojan yhtymykseen, jonka tuloksena pelastus mahdollistui.
   Flacius opetti ihmisen totaalista turmeltuneisuutta, väittäen että ihmisen perimmäinen olemus eli substanssi oli paha. Tämä kuitenkin torjuttiin, koska tällöin Jumalasta oltaisiin tehty pahan luoja, ja lisäksi lunastus olisi menettänyt merkityksensä.
•   Pietismi, uusprotestantismi, valistus, kansankirkollisuus yms. asettivat omat haasteensa klassiselle luterilaiselle dogmatiikalle.
•   Nykyisin luterilaisuudessa keskustellaan:
o   Luonnollisen lain ja ihmisen luonnollisen järjen suhteesta ilmoitettuun moraaliin. Onko olemassa jotain erityistä ”kristillistä etiikkaa”, vai onko kaikki vapaalla järjellä käsitettävissä?
o   Vanhurskauttamisoppi: efektiivisen ja forenssisen vanhurskauttamisopin välistä etsitään ”varsinaista lutherin vanhurskauttamisoppia”.
o   Uskon ja rakkauden erottaminen – toimiiko se?
o   Mikä on luterilainen käsitys seurakunnasta – miten tulisi ajatella kirkosta nyt, kun ”ruhtinaat” eivät enää puutu seurakunnan asioihin?

Reformaation aikajana:



1320- 1384   John Wycliff käänsi Raamatun kansankielelle ja arvosteli paavia kovin sanoin. Wycliffin ajatukset saivat osakseen paljon vastustusta jo hänen eläessään, mutta lopullinen harhaoppituomio tuli vasta 1415.
1415   Jan Hus – neljä vuotta aiemmin kerettiläiseksi julistettu Tsekkiläinen teologi – poltetaan roviolla. Hus hyökkäsi anekauppaa ja maallismielistä kirkkoa vastaan.
1378-1417   Paaviuden kriisi: läntisessä kristikunnassa pahimmillaan samaan aikaan kolme paavia jotka kaikki ekskommunikoivat toisensa. Riita ratkesi vasta maallisen vallan puututtua peliin ja paavin johtoasema poliittisena hahmona murtui lopullisesti. Samalla voimistui käsitys konsiilien / kristityn kansan vallasta jopa yli paavin – jos tilanne niin vaati.

1517   Luther naulaa teesinsä anekauppaa vastaa Wittenbergin linnankirkon oveen
1520   Ensimmäinen pannabulla Lutheria vastaan
1521   Wormsin valtiopäivät tuomitsevat Lutherin valtakunnankiroukseen. Luther pakenee Eisenachin linnaan, mutta joutuu palaamaan Wittenbergiin siellä syntyneiden levottomuuksien tähden.
1522   Saksalainen Uusi testamentti ilmestyy. Ulrich Zwingli aloittaa reformaation Sveitsissä.
1524-1525   Talonpoikaissota, Luther ”liittoutuu” ruhtinaiden kanssa.
1525   Uudestikastajaliikkeitä alkaa ilmaantua
1529   Marburgin neuvottelut: luterilaiset ja Sveitsin reformoidut yritetään saada liittoutumaan, mutta erimielisyys sakramenttiteologiassa estää yhdistymisen.
1530   Augsburgin valtiopäivät – luterilaiset teologit esittävät Augsburgin tunnustuksessa oppinsa pääkohdat. Luterilaisuus ”syntyy”.
1531   Schmalkaldenin liitto muodostetaan luterilaisten territorioiden suojelemiseksi.
1547   Schmalkaldenin sodassa Keisari yritti alistaa luterilaiset territoriot. Sota oli aluksi keisarille voitokas, mutta luterilaiset keräsivät joukkonsa ja löivät vihollisen takaisin.
1555   Augsburgin uskonrauhassa luterilaisuus tunnustettiin viralliseksi valtakunnan uskonnoksi. Cuius regio, eios religio, ”kenen maa, sen uskonto” muodostui määrääväksi periaatteeksi: ruhtinaat saivat ratkaista oman alueensa uskonnonharjoituksen suunnan. Vain Augsburgin tunnustuksen luterilaiset ja virallinen roomalaiskatolisuus suvaittiin – reformoitujen ja anabaptistien ahdinko jatkui.

1648   30-vuotisen sodan päätteeksi solmittiin Westfalenin rauha, jossa luterilaisuuden ja roomalaiskatolisuuden rinnalle hyväksyttiin kalvinistinen reformoitu kristillisyys. Samalla alamaisten oikeutta uskonnonharjoitukseen laajennettiin: katolisilla alueilla asuvat protestantit saivat kokoontua jumalanpalveluksiin ja vice versa.