heips,löytyisikö näin mt.potilaan omaisia, jotka haluaisivat välillä vaihtaa mielipiteitä tai kuulumisia tai ihan mitä tahansa. olisi jo valmiina pohjalla tuo läheisen sairaus,ettei sen takia tarvitsisi mitään selitellä. ja jos asiasta haluaisi vaikka jutella,ei taaskaan tarvitsisi selitellä. luulisin,että meitä on. itse olen perushoitaja, maanisdepressiivisen miehen vaimo ja vanhin poika on maanisdepressiiviseksi diagnosoitu puolisen vuotta sitten.niin, kaikti nykyään puhutaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.
omainen
om@inen
18527
0Äänestä
Vastaukset 18
Vanhimmat
Mieheni on diagnosoitu kaksisuuntaiseksi vuonna 2001, jolloin hänet myös kirjoitettiin työkyvyttömyyseläkkeelle. Hän on nyt 48-vuotias.
Itse olen ammatiltani sairaanhoitaja.
Vaihtaisin mielelläni ajatuksia kanssasi. Sähköposti minulle [email protected]
ja minä jouduin viemään hänet aluksi terv. keskukseen ja näkemään miten hänet poliisit veivät väkisin ambulanssiin.
Kaikkea joutuu vanhemmat jaksamaan.
Olen ollut tyttäreni tukena ja rinnalla näinä vaikeina aikoina. Apuni ei enää riittänyt.
Pahalta tuntuu kun poliisi kysee "mitä
siellä kotona oikein tapahtuu??"
Etsin mielisairaiden nuorten vanhempien keskustelupalstoja!!
Mielessä on monta kysymystä???
Kirjota vaan kysymykset esiin, kyllä kai tätäkin
muutkin lueskellee.
Ja muillekin , älkää heti heittäytykö sähköposteileen.
hei. pitäisi varmaan avata oma palsta meikäläisille. luettuasi viestisi mieleeni tuli itseni vuosien taakse. Jokainen meistä on erilainen persoona ja sairastuu omalla persoonallaan ja reagoi myös omaisena.Yhteistä meissä vanhemmissa on se syyllisyys, mikä voi kääntää poliisinkin yleisen kysymyksen itseensä kohdistuvaksi syytökseksi.Lapsesi on vielä hyvin nuori ja tilanne voi kääntyä mihin tahansa suuntaan. Ainakin hän on onnellisessa asemassa, kun hänellä on sinut.Parhaiten autat häntä ja itseäsi, kun pidät huolta siitä, etä ympärillä on itsesi lisäksi ihmisiä, jotka auttavat eteenpäin järjen käytön kanssa. me vanhemmat teemme tunnepitoisia ratkaisuja ja olemme siihen oikeutettuja. Kun tulet sinuiksi tapahtuneen ja lapsesi tilanteen kanssa huomaat, että vastaat ko.poliisin kysymykseen avunantona ja jäät keskustelemaan miten toimit, jos esim. tilanne tapahtuu ta:n olessa kiinni.Itseltäni se vei 5 vuotta,joten en viisastele.Ajattele rajua, kovaa tapahtunutta rinnakkain positiivisin ja rakentavin ajatuksin: kun lapseni sairastuu niin jumakauta siihen tarvitaan poliisit, se energia voidaan kääntää parantumiseen, potkua löytyy. ja muista aina,että et kävele ensilunta muutoin kuin omassa kokemuksessasi. ole pohjan akka, vaikka olisitkin kotona romu.
Tääläkin yksi mt.sairaan omainen.
Olen tällä hetkellä jo lähes lopussa.Vaimoni, 20v avioliitosta, oli syksyllä toista kertaa sairaalahoidossa, väkisin vietiin.Ekalla kerralla viime vuoden tammikuussa osasi lähteä vapaaehtoisesti.Diaknoosi oli stressiperäinen määrittelemätön psykoosi, tai jotenkin niin.
Nyt rakkaani on ollut yli kuukauden kotona.Sairaalasta kotiin tulo meni hyvin,kuten kevät puolellakin,parisuhteemme oli tallessa siinä ei näyttänyt olevan suurempaa häiriöö.......mut mitä tapahtu??...se hukkui vaimoltani parin ekan viikon aikana,vaihtoivat kotiinlähtöpäivänä eri lääkkeen! oliko se p:stä?
Nyt asutaan kuin kämppäkaverit, rakkaani on etäällä,haluaa vain olla rauhassa eikä suostu toipumisestaan eikä suhteestamme mitään puhumaan.
Eli sama rata kuin ekan sairaalareissun jälkeen nyt vain paljon nopeammin.
Itse syön masennuslääkkeitä ja tunnen olevani ihan yksin, psyk.sairaanhoitajan kanssa käyn säännöllisesti juttelemassa,se auttaa sekin.
Oon alkanu lueskeleen näitä keskustelupalstoja silläsilmällä josko täälä olis sopivia keskusteluja ja toivottavasti vaikka tästä tulis sellainen:)
Itteeni on mietityttäyt että miten tämmösen kriisin, meillä jatkunut 1,5 vuotta, osais ajatella haasteena....kun se väkisinkin ainakin minulle tuntuu olevan uhka.
Neuvoivat keskittymään omiin juttuihin,harrastuksiin ja sellasiin, ei tunnu onnistuvan, tää meijän perhe 14 ja 17v pojat,vaimo ja koira...tää on mun juttu.
Mutta mutta...miten tän jaksais?
katsomaan tytärtäni.
Tänä aamuna hän oli rauhallinen ja halusi keskustella.
Aion keskustella vain tavallisia asioita ja mikäli hän aloittaa keskustelun omista asioistaan vastaan ja keskustelen niistä.
ns. pakkohoitoon ja tarkkailuun???
Tytär ei osaa sanoa ja en viitsisi vaivata henk. kuntaa.
Tyttäreltä on otettu kaikki tavarat pois.
Äiti (minä) yrittää näköjään auttaa näin vaatteita ja ruokaa, kun en enää osaaa tuota psyyken juttua auttaa.
Näin aluksi tuntuu niin tyhjältä ja oudolta.
Nyt yritän mennä petaan tyttären vuoteen ja peseen kaikki käytetyt vaatteet.
Täytyy kerätä rohkeutta mennä hänen tyhjään huoneeseensa.
Voi kun tyttäreni saisi apua ja hoitavaa terapiaa.
Suurin pelkoni on että hänet laitetaaan pois sairaalasta ilman terapiaa.
Älä suotta rasita itseäsi sillä mitä voi viedä.
Pakkaa kasiin kaikki mitä haluat viedä ja tarkastuta tavarat henkilökunnalla, ei se saa olla niille vaiva, se on niiden työ.
Tietekin kaikki millä voi vahigoittaa itseään tai muita otetaan pois, mutta esim. sukkapuikot jotka
jotka vein vaimolleni otettiin kyllä pois mutta
vaimoni sai ne kaapista halutessaan.
Niin...kaikki tuntuu niin tyhjältä ja turhalta...minä olen pikkuhiljaa oppinut nauttimaan entistä pienemmistä asioista.
Minulle kaikista ristiriitaisimman tunteen aiheuttaa se että olen huomannut elämän jatkuvan aika suurelta osin melko muuttumattomana huolimatta siitä miten avioliittomme tulee jatkumaan.Vaimo toipuu,joutuu todennäköisesti syömään lääkkeitä loppu elämänsä,me pysytään jokatapauksessa ystävinä.Muukaan perhe ei häviä
mihinkään.Taloa ei ehkä saada maksettua loppuun,mutta jostain se uusi koti kuitenkin löytyy.Töitä on tehtävä ihan niinkuin ennenkin.
Jossain vaiheessa se tilanteen aiheuttama tuska,ahdistus ja stressi lopulta helpottaa, löytää elämälleen uuden uoman...kun vain jaksaa siihen asti.
Kaikki tarkastettiin. Hyvä näin.
Tytär oli saanut huoneen. Osasto ja huone olivat ihan kivan näköisiä.
Hiljaista oli osastolla, kuului vain askelia käytävästä.
Kerran hoitaja kävi välillä katsomassa.
Ilmapiiri oli jotenkin rauhoittava ja hoitajat hyvin asiallisia, tavallisia ja helposti lähestyttäviä.
Otin osastolta esitteitä. Löytyy ryhmia omaisille. Näin aluksi en vain kerkiä/jaksa ottaa yhteyttä. Matkat ovat pitkiä ja auto on heikko.
Tänne nettiin nyt puran ajatuksiani.
Tyhjä olotila valtaa minunkin mieleni ja ei mikään nyt tunnu miltään. Noin kai voisin nyt itsestäni sanoa.
Pakotan itseni siivoamaan ja tekemään näitä normaaleja asioitani.
palasipa kymmenen vuoden kokemukset muistiin kun luin tuon sun jutun.kun jaksat kannattaa mennä johonkin omais ryhmään sieltä itse sain aikoinaan voimia vaikken ensimmäisellä kerralla voinu kuin itkeä.omasta taistelusta olen nyt selviny ja poikani on päässy oman elämänsä herraksi.mutta koko ajan se on tuolla taustalla.etsi itsellesi jokin mieluisa harrastus.Itse kävin illalla pimeässä yksin kävelemässä,olin aika paljon yksin kuljin myös metsässä ja ihailin luontoa.Olisi mukavaa jos löytäisit näistä sanoista voimaa,sillä kohtalo tovereitasi on paljon ja ajan kanssa se jaksaa hyväksyä.Pidä huolta itsestäsi niin jaksat auttaa myös tytärtäsi.
Läheisen sairaalahoito saataa ensin tuntua aika
kauhistuttavalta, itsestäni se tuintui aluksi raa-alta,väkisin ambulanssiin ja sairaalaan.
Toisella kertaa oli jo hyväksynyt että sairaala oli ainut oikea paikka puolisolleni sillä hetkellä...turvallinen,rauhallinen ja itse asiassa aika neutraali, ei arjen "vaatimuksia",ei kiirettä.
Kotona "tyhjyydessä" olijan kannattaa muistaa myös se.
Nyt on kovat ajat
siis tällä kertaa.
Olen tuo ensikertalaisen äiti, vaihdoin nimimerkkiä.
Yritän kirjoittaa tänne, mikäli vahtimiseltani kerkiän.
Tytär näki näkynä terassilla miehen, joka on tehnyt hänelle seksuaalista väkivaltaa. Ennen joulua hän näki tuon miehen muka saunan lauteilla ja ei voinut mennä suihkuun.
Ennen joulua hän näki usein tuon miehen ja perheen auton. Aluksi ajattelin näin olevankin, mutta kun se näkyi jopa kolme kertaa saman matkan aikana niin ajattelin senolevan mahdotonta.
Nyt tytär lepää ja yritän olla mahdollisemman hiljaa. Uni varmasti rauhoittaisi mieltä.
Tytär nauraa itsekseen ja pitää omituisia ääniä tai vislaa. Ei jaksa tehdä mitään. Kasvot ovat turvonneet jostain kummasta syystä.
Kotiin ei ole määrätty rauhoittavia tai unilääkkeitä. Sairaalassa sai niitä koko viikon.
Sairaalassa, pakkohoidossa on siis lääkkeet ja kotiin lähetetään hyvin agressiivinen ja nopeasti mielensä kääntävä nuori ilman lääkkeitä.
Viikonloppuna oli vahtia sisaruksista ja isästä. Nyt olen yksin.
Pelottaa miten selviän.
Pakolliset kotityöt on tehtävä, kaikki muu saa olla.
Voisiko kukaan neuvoa miten
On ollu kiireitä.
Näin täysin ulkopuolisena ja teidän asioista tietämättömänä saatan olla täysin väärässäkin,
mutta jos tyttäresi on kotona ilman lääkitystä ja näkee edelleen näkyjä, eli hänellä on psykoottisia oireita, asiat ei kyllä oo niinkun pitäs.
Missäköhän sairaalassa hän oli.
Ota uudestaan yhteyttä teidän alueen sairaalan
psykiatrille poliklinikalle ja kysy sieltä onko asiat niikun pitäs.
Sinulla on varmasti rankkaa, tiedän sen.
Voimia tarvitaan....kriisistä pitää selviytyä...
Itse selvisin aluksi ajatuksella että on PAKKO selviytyä, se ei kai pitkänpäälle ole kaikista paras ajatus.Lisäksi kävin, ja käyn edelleen,
terveyskeskuksessa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitaja kanssa, eli jonkinlaista terapiaa, siitä oli ja on paljon apua.
Kirjallisuus oli mulle yksi hyvä asia,luin kirjoja psyykkisestä sairaudesta kärsivien omaisille ja kriisistä selviytymisestä yleensä.Kirjojen nimiä en enää muista.
Ihmiset ja tilanteet on niin erilaisia, mutta kaikki ihmissuhteet kannattaa nyt käytää hyväkseen, ja hae itsellesikin lääkärista jotain lääkettä.Minä sain heti masennuslääke reseptin unettomuuden takia, sen jälkeen olen nukkunut.
Tilanne kävi tosi rajuksi.
Kävimme eilen nuoripsykiatrisella sairaanhoitajan juttusilla, minä ja tytär ydessä 5-10min ja tytär 30min. Alussa saimme pe ajan lääkärille. Silloin saisimme unilääkkeitä.
Kerroin että tytär on ollut nyt 4 yötä nukkumatta ja näkee harhoja. Huutaa samaa asiaa koko päivän.
Silti en saanut pikaista apua.
Terapiakäynnin jälkeen tytär omissa maailmoissaan. Ei jaksanut mitään. Hyvä kun nopesti kävimme ruokakaupassa.
Sitten tapahtui kauheita.. taas poliisit 4kpl ja sairasauto jne..
Pidin tytärtä kiinni n. yli tunnin ulkona ettei hän pystynyt toteuttaa omaa väkivaltaista suunnitelmaansa. Tytär hakkasi ja repi mun hiuksia. Pidin tiukasti kiinni housujen vyötäröstä takaa ja sain soitettua apua jota sitten joutui odottaan tunnin.
Nyt olen mustelmilla jne.
Nyt tytär on taas mielisairaalassa.
Toivottavasti nyt on pidempi reissu ja saa lääkkeet.
Pidä nyt sitten huoli omasta jaksamisestasi.
Hae ammatti-ihmisen apu, se ei ole kuin hyväksi.
Ja muista että tilanteeseen nähden tyttäresi on nyt oikeassa paikassa.Etsi joka asiasta jotenkin päin se positiivinenkin ajatus,vaikkei se helppoa olekaan.
Huolehdi että saat nukutuksi, se on sinullekin
tärkeää.Hyvin nukkuneena asiat näyttää hieman
erilaisilta,on helpompi ajatella.
Kyllä kaikki muuttuu paremmaksi aikanaan.
En olevielä saanut mustelmia ym. parannettua.
Huomenna pitäisi mennä sairaalaan katsomaan tytärtä.
Tytär ei pysty nukkumaan sairaalassakaan. Vaikkasaa unilääkkeitä.
Muista lääkkeistä tuli rajuja sivuoireita. Jäykkyyttä ja jotain muuta. niin nyt ne ovat tauolla.
Kaikki myötätuntoni sinulle.
Oletko onnistunut itse pysymään "elämän syrjässä kiinni" ja oletko saanut itse nukuttua?
Kyllä ne sielä sairaalassa löytävät sopivat lääkkeet ja saavat tyttäresi kuntoon.
Miltäs viimekertainen käynti tuntui?