Onkohan kellään muulla maailmassa tämmöstä inhottavaa ja noloa ja häiritsevää ongelmaa.. Jännitän ja 'pelkään' edelleen äitini reaktioita kaikkiin asioihin.
Välimme ovat kyllä lämpimät ja hyvät. Olemme yhteydessä päivittäin. Huumori kukkii ja läppä lentää meidän perheessä, mutta ei me keskustella mistään ikinä, eikä puhuta kunnolla eikä syvällisesti mistään. En minä itsekään kehtaa, oon oppinu kiertelemään ja kaartelemaan enkä kehtaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Elämämme on kyllä ollut hankala ja traumaattinen, mutta tarviiko sen hamaan loppuun asti vaikuttaa??? :(
Meillä on enemmän äiti-lapsi -suhde edelleen, mieluummin kuin kaveruussuhde.. :/ Olen jo kolmekymmentävuotias, joten asia stressaa ja hävettääkin aika lailla. Kihlaustani ei kommentoitu millään lailla, hävettää ja surettaa mieheni puolestakin. Hänen perheensä osoitti kyllä ilonsa ja onnentoivotukset.
Eniten pelkään mahdollista tulevaa raskautta. Tuntuu että pitäis vähintään muuttaa ulkomaille kymmeneksi kuukaudeksi. En tiedä miten asiasta voisi äidille kertoa ja miten se reagoisi, vai reagoisiko ensinkään..
Ps. Tää on tarpeeks ongelmallista ja traumaattista jo muutenkin, ilman niitä 'hankkiudu hoitoon' ja 'kasva aikuiseksi' -kommentteja :( Ja olen kyllä kokeillut kumpaakin.
Välimme ovat kyllä lämpimät ja hyvät. Olemme yhteydessä päivittäin. Huumori kukkii ja läppä lentää meidän perheessä, mutta ei me keskustella mistään ikinä, eikä puhuta kunnolla eikä syvällisesti mistään. En minä itsekään kehtaa, oon oppinu kiertelemään ja kaartelemaan enkä kehtaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Elämämme on kyllä ollut hankala ja traumaattinen, mutta tarviiko sen hamaan loppuun asti vaikuttaa??? :(
Meillä on enemmän äiti-lapsi -suhde edelleen, mieluummin kuin kaveruussuhde.. :/ Olen jo kolmekymmentävuotias, joten asia stressaa ja hävettääkin aika lailla. Kihlaustani ei kommentoitu millään lailla, hävettää ja surettaa mieheni puolestakin. Hänen perheensä osoitti kyllä ilonsa ja onnentoivotukset.
Eniten pelkään mahdollista tulevaa raskautta. Tuntuu että pitäis vähintään muuttaa ulkomaille kymmeneksi kuukaudeksi. En tiedä miten asiasta voisi äidille kertoa ja miten se reagoisi, vai reagoisiko ensinkään..
Ps. Tää on tarpeeks ongelmallista ja traumaattista jo muutenkin, ilman niitä 'hankkiudu hoitoon' ja 'kasva aikuiseksi' -kommentteja :( Ja olen kyllä kokeillut kumpaakin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Moi.
Mulla on samanlainen tilanne. Mä olen 23 mutta silti myös vähän samnlaisilla linjoilla. Mulla on äitini kanssa hyvät välit, oli hän onnellinen kun menimme kihloihin ja hän oli myös onnellinen kun menimme naimisiin...mutta pelkään että mitä hän sanoo, kun samme jossakin vaiheessa, kun tärppää vauvan. Minusta tuntuu, että äitini pitää minua vielä kovin nuorena ja aina hän jaksaa sanoa, että ensin vähän aikaa töitä ja sitten lapsi...ja että ei lapsia tarvi hankkia nuorena, niinkuin hän teki yms...onko hän iloinen kun ilmoitan että saamme lapsen, vaikka elämtilanne ei olisikaan niin vakaa kuin hän ehkä toivoisi..en tiedä...aika pelottavaa tosiaan.
En osaa sinulle sanoa, miten kertoa, koska en itsekkään tiedä, miten sen kerotoisin..huuh.aika rankkaa!!
Ja mulla on kyllä ollu ihan aina tää sama juttu, että edellisten miesten/poikaystävienkin kanssa kotona käydessä ne vierailut on olleet jotenkin pakkopullaa ja väkinäistä, ainakin minun osalta. En vaan osaa olla luonnollisesti perheen silmien alla miehen kanssa. Hävettää jotenkin ja on vaivautunut olo. Tämä häiritsee minua!!
Ehkä se johtuu siitä, että kotonani ei ole koskaan asunut miestä (isää) enkä ole nähnyt lapsuudessani naisen ja miehen luonnollista kanssakäymistä ja yhdessäoloa.. En tiiä. (No olenhan minä tosin muutaman vuoden nähnyt.. äitini uusi mies, väkivaltainen ja pelottava mies oli. Pelkäsin kotona aina ala-asteikäisenä)
Ymmärrän kyllä sen, että äitini oli mulle vihainen kun parikymppisenä podin kauheeta vauvakuumetta, mutta luulis nyt että hänkin tajuaa että nyt kolmikymppisenä alkaa olla jo pikkusen jopa kiire jos mielii edes saada lasta!! Itteekin pelottaa vähän. Tunnun muutenkin olevan vaikeasti raskautuvaa tyyppiä, päätellen siitä, että kuitenkin muutama vuosi käytetty vain 'luomuehkäisyä' eli varmoja päiviä, ja keskeytettyä... eikä mitään koskaan silti.
Mulla kanssa samantapainen tilanne. Mulla on ihan hyvät välit äidin kanssa, mutta siihen se jää, mitään syvällisempää yhteyttä ei ole. Olen 26-vuotias. Kihloihin menosta äiti oli vielä innoissaan, mutta kun menin naimisiin, niin hän ei enää innostunut ja pelkään miten hän suhtutuu mahdolliseen vauva-uutiseen. Jätin pillerit pois marraskuussa, joten yritystä on. hän itse meni naimisiin ja perusti perheen kolmekymppisenä, joten kuvittelee kai, että mun pitäis jatkaa samaa linjaa. Eihän hän edes innostunut yhtään, kun kerroin parhaan ystäväni odottavan vauvaa. Luulin , että hän olisi onnellinen, kun kaikkien "ventovieraitten" raskauksista hän kyllä innostuu.
Me keskustellaan aina vain ns. arkisista asioista, eikä ikinä mistään syvällisemmästä. Kateellisena kuuntelen ystäviäni kunka he puhuvat äitinsä kanssa miehistä ja tulevaisuudestaan yms. , mutta ei kuitenkaan liian intiimejä asioita. Niinkuin aikuiset ihmiset puhuvat. Mun äiti ei ole koskaan puhunut edes kuukautisista mitään. No ok. myönnän, että hän mainitsi missä terveyssiteitä säilytetään, jos tarvitsen. Olin silloin 12 vee. meillä ei vaan ikinä ollut tapana keskustella mistään. teen sitä kyllä kaikkien muiden paitsi oman äitini kanssa.
Siis just täsmälleen sama!! Ei menkoista ei mistään ikinä juttua.. tai sitten se on tosi väkinäistä. Jotenkin tuntuu pahalta ja irstaalta ajatuskin että maha pystyssä olisin äidin edessä, ei tunnu yhtään luonnolliselta. Ja tuntuu jotenkin että se nolottais ja 'ällöttäis' äitiäkin. Nää on tietysti vaan MUN ajatuksia (kun eihän me ikinä puhuta!) Enhän mä todellisuudessa voi tietää mitä se ajattelee. Ehkä tää kaikki vamma onkin vaan MUN päässä.. :/
(Nykyään me ollaan päästy tosin jo sille asteelle, että k i r j o i t t a m a l l a pystytään keskustelemaan vähän syvällisemmistäkin/aremmistakin asioista, mese/s-posti. Onhan sekin jotain).
On se kyllä hullua, että miten ei osaa jutella oman äidin kanssa näistä asioista! Mulla on myös ihan sama juttu. Ihana huomata, että muillakin on samoja ongelmia! Me ollaan menossa naimisiin, enkä oo vielä uskaltanu kertoa sitäkään äidille! Meillä on ihan hyvät välit, mutta jotenkin nämä asiat ovat niin vaikeita. Sain marraskuussa keskenmenon, enkä siitäkään puhunut mitään. Varmasti äiti on vaan iloinen ja onnellinen, kun saisi joskus kuulla uutisen, että meille on tulossa vauva, mutta miten siitä kertominen ja puhuminen voi olla niin vaikeaa!
Enpä tiedä olisiko meidän äiti edes iloinen.. Tuntuu että ei se osaa ajatella että oma lapsi voisi saada lapsen! Tuntuuhan se itestäkin vähän oudolta ja irstaalta. Sitäpaitsi ku ei se oo yhtään 'mummomainen' niin siitä voisi tuntua oma elämä paskalta ja turhalta ja että se on vanha ja kuolee kohta pois. On se sanonutkin että 'ei tässä kerkee vielä mummoileen'.. Voihan se tosin olla että yritti 'lohduttaa' mua ku niin vanha eikä miehestä eikä perheestä tietookaan sillon.