No niin... Tähän viestiin ei tarvii vartaa tai mitään tää on vaan mun omaks helpotukseks tänne laitettava. :)
Vanhemmat ovat eronneet hiljattain ja minä läksin äitini mukaan. Ei se sinäänsä haitannut itseäni, heillä ei mennyt hyvin ja riitelivät.
Koulu ei vaihtunut eikä mitään. Elämä jatkuu sillä saralla lähes samanlaisena. Ennen muuttoa itkin kuitenkin usein. Vanhempieni riitelyt ja omat paineet kasautuivat vain harteilleni ja itku tuli, vaikken syytä välttämättä edes tiennyt.
Poikaystävää minulla ei ole. En tiedä. Ajattelin että se johtuu siitä etten osaa ehkä arvostaa itseäni, niin en osaisi arvostaa toista niin paljon kuin se vaatisi. Minulla on ollut 'edhokkaita' mutta olen karkoittanut heidät luotani.
Joskus vielä iltaisin itken tilannettani. Kun oikein ajattelen sitä se saa minut itkemään. Olen elämäni aikana satuttanut varmasti monia ihmisiä, mutten ole voinut pyytää anteeksi heiltä, tai en ehkä ole osannut/ymmärtänyt tehdä sitä.
Onneks mulla on ystäviä jotka ovat lähelläni, vaikka joskus kuitenkin niin kaukana... En puhu ihmisille tuntemuksista, ainakaan niistä syvällä sisimmässäni olevista. Mietin niitä yksin, omassa hiljaisuudessa. Joskus olen pohtinut olenkohan masentunut. Tai onko minulla joitakin masennuksen oireita.
Elämä kuitenkin jatkuu ja olen iloinen siitä. Ja olen iloinen myös siitä että on olemassa joitakin nettipalstoja joihin voi tunteitaan purkaa. En ole varma onko tämä oikea paikka tälle, mutta olkoon, joku voi siirtää sen sitten. =)
Vanhemmat ovat eronneet hiljattain ja minä läksin äitini mukaan. Ei se sinäänsä haitannut itseäni, heillä ei mennyt hyvin ja riitelivät.
Koulu ei vaihtunut eikä mitään. Elämä jatkuu sillä saralla lähes samanlaisena. Ennen muuttoa itkin kuitenkin usein. Vanhempieni riitelyt ja omat paineet kasautuivat vain harteilleni ja itku tuli, vaikken syytä välttämättä edes tiennyt.
Poikaystävää minulla ei ole. En tiedä. Ajattelin että se johtuu siitä etten osaa ehkä arvostaa itseäni, niin en osaisi arvostaa toista niin paljon kuin se vaatisi. Minulla on ollut 'edhokkaita' mutta olen karkoittanut heidät luotani.
Joskus vielä iltaisin itken tilannettani. Kun oikein ajattelen sitä se saa minut itkemään. Olen elämäni aikana satuttanut varmasti monia ihmisiä, mutten ole voinut pyytää anteeksi heiltä, tai en ehkä ole osannut/ymmärtänyt tehdä sitä.
Onneks mulla on ystäviä jotka ovat lähelläni, vaikka joskus kuitenkin niin kaukana... En puhu ihmisille tuntemuksista, ainakaan niistä syvällä sisimmässäni olevista. Mietin niitä yksin, omassa hiljaisuudessa. Joskus olen pohtinut olenkohan masentunut. Tai onko minulla joitakin masennuksen oireita.
Elämä kuitenkin jatkuu ja olen iloinen siitä. Ja olen iloinen myös siitä että on olemassa joitakin nettipalstoja joihin voi tunteitaan purkaa. En ole varma onko tämä oikea paikka tälle, mutta olkoon, joku voi siirtää sen sitten. =)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tunteista voi ja kannattaa mielestäni puhua. Se auttaa AINA, jonka olen todennut kokemuksestakin.
Ymmärrän hyvin, että joskus vain kerta kaikkiaan saattaa itkettää ilman ¨konkreettista selitystä¨, samalla kun kokee vain ¨hajoavansa tähän kaikkeen.¨
Voit minun puolesta olla onnellinen niistä ystävistä joita sinulla on. Itselläni ei juuri ole ketään, paitsi jos toisen sukupuolen edustajat luetellaan, niin yksi TUTTAVA, ei seurustelupari.
Vanhempien avioero on melko surullinen asia, ja surullista on mielestäni myöskin avioerojen yleistyminen.
Olen itse melko samantapainen, paitsi poika, joka paisuttelee tunteitaan sisällään enemmän kuin kertoo niistä avoimesti. Ennen pitkään se ei tee hyvää. Suosittelen, että puhut mahd. masennuksestasi jolle kulle.
Jos elämä hymyilis jatkuvasti niin ei sitä kaikkea osais arvostaa... näinhän se menee.
Koita ny pärjäillä!
Pyllystä kun vanhemmat eroaa. Niin ne teki munkin vanhemmat vaikkei ne riidellytkään. Äiti vaan kyllästy rutiineihin. Joo! Olen tullut isääni. Tylsät rutiinit, tylsät rutiinit ne naiset karkottaapi...
Liian monet ihmiset perustaa perheen, jotka ei sitte lopulta pysty kuitenkaan olemaan yhdessä. Tätä virhettä en itse aijo tehdä.
No mut joo tähän ei saanut kommentoida, mutta tylsää kun on ja unta en saa niin kirjottelimpa silti.
Ootko vieläkin hereillä? Hmm.. tälläseen kellon aikaan yleensä on tylsää. En tiedä onko tylsempää kuin aikasemmin illalla mutta silti. Tv:stä ei tule melkein ikinä mitään ja tuntuu kuin koko nettikin olisi koluttu. Miljoonia ja taas miljoonia sivua mutta tässä vuosien saatossa on löytynyt vain muutama paikka jonne palaan säännöllisesti. Täällä käyn melkein useimmiten. Jokainen päivä on samanlainen. Ei siinä mitään mutta alkaa jo puuduttumaan, kun seurana on vain omat ajatukset. Vähän reilun 4 tunnin päästä pitäis jo herätäkin.
Niin ja munkin vanhemmat erosi.. onneksi en ole tullut kumpaankaan.
Joo "myöhäisillat" on justiinsa pahimpia, kun ei ole mitään tekemistä. No, itse en suuremmin TV katsele muutenkaan, mutta netti juttu on totta. Se on koluttu jo kahteen kertaan läpi ja ainoastaan parille sivulle jaksaa palata säännöllisesti.
Miks ei muutkin vois valvoo ja pitää mulle seuraa?
Kiitos, tältä palstalta saa usein tukea ja ymmärrystä, siitä kiitän :)