Olen aina ihmetellyt, miten erilaisia kaksi lapsenlastani ovat.
Ovat keskenään serkuksia, siis.
Toinen harrastaa intohimoisesti urheilua. Hän on pienestä asti päättäväisesti treenannut, kesät talvet juoksee lenkkiä säässä kuin säässä, viikonloppuisinkin isänsä joutuu kuljettamaan häntä ja paria muuta kaveria aamutuimaan harkkoihin (vuoroviikkoina muiden isien kanssa sentään) ja ruokavaliokin on ankara, mutta ihan järkevä ja tutkittu. Eikä miehenalku ole kuin juuri 14 täyttänyt.
Lähes 5 v. nuorempi serkkunsa on hyväntuulinen hössöttäjä, joka ei ymmärrä alkuunkaan, miksi pitää kouluun mennä, mitä tällä oppimisella on virkaa, ai, ei hän muista kertomataulua, ai mikä kivikausi, miten niin Kolumbus löysi Amerikan, eikö se ole siellä aina ollut jne.
Säännöllinen joukkuepeli ei ole häntä varten. Eihän jaksa määräaikoina lähteä, kun on kavereitten kanssa kivaa, tai joku peli kotona on kesken.
Kunpa eläisi kyllin kauan ja näkisi, miten nämä kaksi maailmassa aikanaan menestyvät.
Mummiinsa pojat suhtautuvat ihan yhtä hyvin, vanhempikin tulee rutistamaan, kun tavataan. Nyt hän ylpeilee, kun on juuri kasvamassa minua pidemmäksi.
Ovat keskenään serkuksia, siis.
Toinen harrastaa intohimoisesti urheilua. Hän on pienestä asti päättäväisesti treenannut, kesät talvet juoksee lenkkiä säässä kuin säässä, viikonloppuisinkin isänsä joutuu kuljettamaan häntä ja paria muuta kaveria aamutuimaan harkkoihin (vuoroviikkoina muiden isien kanssa sentään) ja ruokavaliokin on ankara, mutta ihan järkevä ja tutkittu. Eikä miehenalku ole kuin juuri 14 täyttänyt.
Lähes 5 v. nuorempi serkkunsa on hyväntuulinen hössöttäjä, joka ei ymmärrä alkuunkaan, miksi pitää kouluun mennä, mitä tällä oppimisella on virkaa, ai, ei hän muista kertomataulua, ai mikä kivikausi, miten niin Kolumbus löysi Amerikan, eikö se ole siellä aina ollut jne.
Säännöllinen joukkuepeli ei ole häntä varten. Eihän jaksa määräaikoina lähteä, kun on kavereitten kanssa kivaa, tai joku peli kotona on kesken.
Kunpa eläisi kyllin kauan ja näkisi, miten nämä kaksi maailmassa aikanaan menestyvät.
Mummiinsa pojat suhtautuvat ihan yhtä hyvin, vanhempikin tulee rutistamaan, kun tavataan. Nyt hän ylpeilee, kun on juuri kasvamassa minua pidemmäksi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ovat erilaisia ja yksilöllisiä. Minulla ei ole kuin yksi lapsenlapsi, mutta toivon, että saan useampiakin. Olisi kiva seurata heidän kehitystään ja taipumuksiaan.
Jo aikanaan omien lasten kanssa huomasi, kuinka erilaisia he ovat keskenään. Silti kaikista on tullut ihan hienoja ihmisiä. Ei kirjaviisaus aina ole se ainoa mitta "hyvälle" ihmiselle. Se, että lapset saavat kasvaa sellaisiksi kuin ovat, tulla ammatissaan siksi, mikä heitä kiinnostaa, ja saavat olla sitä mitä haluavat, vaikkeivät aina olisikaan niin vanhempien asettamien toiveiden mukaisia, on hieno asia.
Meidän tulee kannustaa lastenlapsia kuten olemme omiammekin tehneet. Sinä olet onnistunut. Kumpa minäkin saisin sitten aikanaan vielä omalta 14-vuotiaalta lapsenlapseltani sen rutistuksen :).
no onhan heillä nyt aika iso ikäero. kyllä tuossa iässä se 5vuoden ikäero on aika iso. toinen yhdeksän ja toinen 14! ei kai nyt 9vuotiaat (kaikki siis)ole mitään himourheilijoita.mikä vika siinä on että 9vuotias LAPSI on ja mahdollisesti haluaakin olla vielä se LAPSI?? nykyään kaikki lapset on niin aikuista olevinaan niin eikö pitäisi olla iloinen että jotku vielä osaa olla lapsia eikä leikkiä aikuista
Arveletko, että etsisin vikoja lapsenlapsistani, vai mikä on ajatuksesi?
Lapsia he ovat molemmat, eikä kummastakaan ole kenelläkään pahaa sanottavaa. Kumpikaan ei ole aikuista olevinaan, päin vastoin. Lapsia ovat.
Toinen vain on niitä, jotka paneutuvat pienestä pitäen intohimoisesti asiaansa, ja toinen on vipeltäjä, jota ei ikinä tulla näkemään missään jääkiekkokaukalossa tai jalkapallokentällä voitonkiilto silmissä.
Uskon ihan vilpittömästi, että molemmista tulee kunnon kansalaisia, ja toivonkin, että saisin elää kyllin kauan, että näkisin heidän menestyvän valitsemallaan alalla.
Ne ovat varmasti hyvin erilaiset.
tuleekin narkkari ja haaveilijasta tuomari.riittääkö rakkaus.
minun ei tietenkään kuuluisi vastata sillä en ole se kenelle kysymyksen esitit, mutta noin yleensä ei kai se rakkaus mihinkään häviä vaikka joku narkkariksi ryhtyisi. Itse päihdeongelmaisen läheisenä tilalle on tullut suuri suru hänen kohtalonsa puolesta, ihminen on periaatteessa menetetty.
Ellei huomiota saa hyvällä, sen hakee pahalla.
Näitä resukoita riittää.
Oman elämän rakkaudettomuus ja viha muiden saamaan rakkauteen kalvaa.
Suurennuslasilla haetaan muiden virheitä, joten en ole huonompi kuin tuo, vaikka en ole elämässäni rakkautta saanut.
Kalvaminen ja kateus ei vain paranna edes omaa elämäänsä ja yksinäisyys ja hylätyn tunne lisääntyy aina toisen onnesta ja ilosta, siispä kuljetaan taskut täynnä kiviä pitää olla valmiina.