Itteäni eniten masentaa tulevaisuus. Ennen oli unelmia ja tavoitteita koulun ja urheilun osalta. Masennettuani joku vuos sitte molemmat menny päin helvettiä ja enää ei ole mitää tavoitteita (=syytä elää??).
Olen siis lukiolaispoika. Ennen sain 8-10 tyylisiä numeroita, nykyään vitosia ja kutosia. Kait. Mutta mitäs sitten lukion ja armeijan jälkeen?? Noilla arvosanoilla mihinkää pääse. Potentiaalia menestyä olis mut masennus vie kaikki voimat.
Tyhjä olo :((((
Olen siis lukiolaispoika. Ennen sain 8-10 tyylisiä numeroita, nykyään vitosia ja kutosia. Kait. Mutta mitäs sitten lukion ja armeijan jälkeen?? Noilla arvosanoilla mihinkää pääse. Potentiaalia menestyä olis mut masennus vie kaikki voimat.
Tyhjä olo :((((
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sinulla on tulevaisuus edessä, ei takana. Mahdollisuuksia on paljon, mutta sinun pitää ensin toipua masennuksestasi. Toivut sitä pikemmin mitä pikemmin saat hoitoa! Tiedän, että hävettää ja nolottaa kaikki, avun hakeminenkin. Saatko jo apua ja hoitoa masennukseesi? Olen kahden lukiolaisen äiti, joten olen seurannut heidän opiskeluaan. Lukio on isotöinen koulu verrattuna peruskouluun. Lukion voi vaikkapa aloittaa uudestaan päivälukiossa tai sitten voi mennä iltalukioon tai voi mennä ammattikouluun. Onhan sinulla peruskoulun päättötodistus! Tärkeintä on nyt paluttaa ilo ja elämänhalu, tuntea, että olet tärkeä ja rakastettu juuri sellaisena kuin olet. Et ole syntynyt turhaan, vaan elämälläsi on tarkoitus. Lääkkeet ja terapia auttavat masennukseen, minäkin saan niitä molempia hoitoja.
Voimia sinulle!
Olen itse 29-v nainen ja sairastin nuorempana pitkään masennusta, enkä saanut siihen mitään apua (muuta kuin lääkkeet, mutta mitäpä apua niistäkään on jos on muuten ihan yksin). Samalla tavalla minulla oli haaveita ja lahjakkuutta ja tavoitteet korkealla esim. tulevan opiskelun suhteen, mutta sitten masennuin, keskeytin yliopisto-opinnot, ja olin useampia vuosia käytännössä työkyvytön ja eristäytynyt muista ihmisistä. Minulla oli masennusta ja tosi paha sosiaalisten tilanteiden pelko, joskus kaupassa käyntikin tuntui melkein ylivoimaisen vaikealta. Terveydenhoitojärjestelmän kautta en saanut apua (muuta kuin ne lääkkeet..), minulle apu tuli kun löysin itselleni miesystävän joka on tukenut minua ja kannustaa eteenpäin, ja pitää minusta vaikka olenkin näin "epätäydellinen". Nyt olen palannut takaisin opiskelemaan, ja vaikka ongelmia riittää vieläkin (taloudellisia, huoli tulevaisuudesta), yritän ajatella että asioilla on taipumus aina jotenkin järjestyä.
Älä sinä tee samaa virhettä kuin minä ja luovuta!! Minulla meni useita vuosia elämästäni käytännössä ihan hukkaan. Sinä olet vielä nuori, älä ikinä luovuta vaan hae apua (ja tarvittaessa vaadi sitä), ja jos sinulla on ketään jolle voisit puhua (perhe, ystävät) se voisi auttaa (vaikka tiedän että se voi tuntua aluksi tosi vaikealta). Kaikkein pahin virhe on se jos eristäytyy omien ongelmiensa kanssa eikä puhu kellekään, älä sinä tee sitä!
Tosi paljon halauksia ja tsemppiä sinulle ja lupaa ettet luovuta:)!