Kaipaisin kokeneiden kertomuksia, mietteitä, ajatuksia...
Vieläkö sitä tällä iällä "uskaltaa" lähteä, palata siihen elämänvaiheeseen, jossa vauva elämän keskipisteenä.
Miten olette kokeneet, jaksaneet, ja vielä lähteneet "moiseen touhuun"?
Vieläkö sitä tällä iällä "uskaltaa" lähteä, palata siihen elämänvaiheeseen, jossa vauva elämän keskipisteenä.
Miten olette kokeneet, jaksaneet, ja vielä lähteneet "moiseen touhuun"?
Vastaukset 30
Vanhimmat
harkita, mulla lapenlapset usein hoidossa pitempiäkin aikoja ja kyllä luonto jo sanoo sopimustaan irti. Tunnen kyllä muutaman yli 40v vaavin tehneen naisen ja hienosti menee, jos ei vielä paremminkin. Toisaalta oma on ihan eri asia kun lapsenlapsi. Nyt sinulla on huomattavasti enempi kokemusta ja ajan tuomaa järkeä, vanhemmat lapset saisivat silmäterän, joten saattaisi elo olla sulokkaan sulokasta pikkuisen kanssa nyt, kun omat hössötykset on ohi ja toiset lapset isompia. Jos elämäntilanne vakaa ni mikä et ei, kautta aikojen on nelikymppiset lapsia vielä väsäneet =I itse otin pikkusen hauveli vaavin tuohon hoiva viettiini =) N44
on 2-ystävää jotka ovat saaneet iltatähden 40v. Kyllä kummastakin näkee että puhtia ei tahdo enää löytyä. Juuri kun ovat isommat lapset saaneet murrosikään ja vähä alkais helpottaa. Miksi siinä vaiheessa vielä pitäisi sitoa itsensä ympärivuorokautiseen lapsen hoitoon. Itse sain lapse suht nuorena nyt olen 45v kaikki lapseni ovat opiskelemassa. Olen todella tyytyväinen siihen että lapset ovat isoja ja voin nyt nauttia myös omasta elämästä. Toki tuen heidän opiskeluaan mutta rahallisesti he ovat pärjänneet hyvin. Ehkä olen saanut lasten hoidosta sen mitä pitääkin eli haaveet on toteutuneet. Olin kotona siihen saakka kun nuorin meni esikouluun. Nyt on aikaa panostaa työelämään ja kaikkeen mukavaan. En ymmärrä tätä iltatähti hössötystä kyllä minulle tulevat lapsenlapset ovat yhtä rakkaita kun omat olisi.
"En ymmärrä tätä iltatähtihössötystä" -kuulostaa hieman kapealta ajatuksenjuoksulta. Toki on monenlaisia elämäntilanteita, ja kaikilla asiat menevät miten menevät. Ei kohtaloonsa (tapaako oikean miehen oikeassa iässä... yms.) aina voi niin vaikuttaa, siihen, milloin sen vauvan aika on tai ei ole.
Itseään kannattaa kuunnella ennenmuuta; onko valmis henkisesti ja fyysisesti, ketään ei voi mennä "neuvomaan" -tuskin se ketään auttaisi.
Rakkaudesta tekisin minäkin lapsen vielä, vaikka täytän jo 43. Mutta elämäntilanteeni onkin aivan erilainen kuin esim. sinun, jonka viestiin tässä vastaan.
Kohta 40 mittarissa ja ajattelin jo, että osaltani lapset on hankittu. Mutta elämäntilanteet muuttuu. Lapsettoman miehen kanssa suunnittelen tulevaisuutta ja tämä asia tupsahti sitten taas eteen. Ajatus alusta aloittamisesta tuntuu tosi rankalta nyt kun on päässyt vapauden makuun. Sitoisinko taas itseni kotiin, aloittaisinko päiväkotirulianssin yms. Nyt olen vapaa menemään ja tulemaan oman aikatauluni mukaan. Voin matkustaa koska tahansa eikä ole töistä kiire kotiin ruokkimaan jälkikasvua. Vaikka miehelläni onkin mielestäni oikeus haluta omia lapsia, en usko että voin siihen ryhtyä hänen mielikseen. Saas nähdä kaatuuko tähän hyvin alkanut parisuhde =(
äläkä ainakaan anna painostaa itseäsi lapsentekoon!
Itse olisin halunnut useamman lapsen, vaan yhteen se jäi. Nyt en ikimaailmassa enää sitoisi itseäni kotiin pariksi kymmeneksi vuodeksi raskaaksi tulemalla. Rakastan lapsia, sitä en sano enkä tarkoita ettenkö niin tekisi, mutta tässä iässä sitä miettii jo pidemmälle tulevaisuuteen ja omaa itseäänkin pitää välillä ajatella. Harkitse tarkkaan mitä teet ja toivottavasti miehesi tukee sinua päätöksessäsi, mikäli päätät ettet niitä enää tee ja varsinkin, että hän ymmärtää sen. Jos ei, niin suhteellanne ei ole tulevaisuutta.
Onko miehesi nuorempi sinua ja paljonko, jos on?
Oma itseä voi ajatella myös silloin, kun on lapsia. Ei lapset vie mitään vaan päinvastoin antavat. Hyvä parisuhde tukee.
Omaakaan tulevaisuutta ei tiedä tätä pidemmälle, ja tulevaisuuttahan voi ajatella lastenkin kanssa...
Ihan asenteesta kiinni tämä elämä.
Jos toiset määräisivät kohtaloni, se ei olisi elämäni, vaan jonkin toisen.
Suhde ei välttämättä mene katkolle vain sen takia, ettei lasta saa. Sopeutuminen kuuluu rakkauteen. Kaikki eivät lapsia saa, vaikka haluaisivatkin.
Miehethän voivat saada lapsia myöhäiselläkin iällä, ja biologisen kellon kilkatus ei ole automaatio ihmisen iästä riippuen...
On nuorempi pari vuotta. Olisin toivonut että hänelläkin jo lapsia olisi ollut omasta takaa. Rakastan lapsia, mutta uusi 20 vuoden putki sidottuna ja vastuussa ei innosta. Tosi surullinen olen miehen puolesta koska tiedän ja arvostan mitä olen saanut, kaksi upeaa jo aikuista lasta.
asia, että onko lapsia vai eikö ole. Mieti nyt vähän.
ymmärrän tunteesi. Helppoa ei ole sanoa ei lapsille, jos miehesi niitä haluaa. Mutta sinä itse ja fiiliksesi asiaan pitää myös ottaa huomioon. Kuten sanoin, mä en ainakaan enää itseäni sitois lapsiin. Mä haluun mennä ja tulla oman mielen mukaan, ja varsinkin kun mulla on nyt sellanen työ että joudun tulevaisuudessa paljon matkustelemaan ja johon juuri valmistuin, ei pienet lapset sopisi siihen kuvioon ollenkaan. Työ on siis sellainen johon jo nuorena haaveilin pääseväni. Nyt se alkaa olla mahdollista, sillä lapseni on jo kohta 16 vuotias ja pärjää pari päivää ilmankin äitiä. Ja jos vielä löytäisin miehen samalta alalta, niin sekin jo estäisi minun itseni lapsia enää hankkimasta, kuka niitä silloin hoitaisikaan? Nyt on minun vuoroni tehdä töitä, kenenkään siitä estämättä. (ennen esti mies ja sen työ, jonkun piti olla kotona lasten kanssa) Tämä siis minusta.
Sinulla on kaksi upeaa aikuista lasta ja ehkä jo piankin lapsenlapsia. Mieti sitä ja vertaa siihen jos nyt itsekin saisit vielä lapsia? En oikein osaa tuoda kunnolla ajatuksiani julki, mutta ehkä tajusitkin jo mitä tarkoitan? :)
Koittakaa nyt sopia sen miehenne kanssa asiat parhain päin teille molemmille, ottakaa kumpikin toistenne tarpeet huomioon. Pistäkää vaikka paperille hyvät ja huonot puolet, älkääkä vähätelkö niitä huonoja puolia, 20 vuotta on pitkä aika, ajattele minkä ikäinen olet sitten kun sinulla olisi aikaa itsellesi ja toteuttaa omia haaveitasi, joita sinulla ehkä on.
Tsemppiä! :)
Ei todellakaan ole. Olen miettinyt. Molemmissa vaihtoehdoissa on hyvät ja vähemmän hyvät puolensa. Olin lapseton reilut kolmekymppiseksi, ja sain aikaa itselleni. Sain sitten 3 tervettä lasta, ja olen onnellinen heistä.
Yhteishuoltajuus exän kanssa on avannut silmiäni; en ole korvaamaton, mutta edelleen äiti lapsilleni... Itselläni on lapsia, osa asuu luonani, osa exällä, ja tapaamisia on tarpeen mukaan. Mutta voisin ajatella lapsen hankkimista miehen kanssa, jolla ei ole omia lapsia, ja joka lasta sydämestään toivoo.
Toivottavasti tämä elämä ei itsekkyyteen perustuisi, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen.
mielensä mukaan. Mulle ei sopis tehdä lisää lapsia enää 40v, oon yli 40v. mä oon sen verran itsekäs, että mä teen nyt sitä mistä oon aina haaveillut ja lapset ois siinä esteenä.
Kyllähän kokenut kasvattaja tietää lapsen hoitamisesta enemmän kuin nuori ensikertalainen. Se työn määrähän sinua taitaa arveluttaa? Ruokinta, pesu, pyykkäys, nukutus, pukeminen, leikit, sairastamiset... kaikkiin vaaroihin varautuminen, kaikkinainen kasvattaminen, aikataulutus, asumis- ja kuljetuskysymykset, lapsen erinäiset tarvikkeet tuttipullosta mopokorttiin. Onhan siinä tietty urakka, ennen kuin kullanmuru on täysi-ikäinen!
Toisaalta. Kolmannesta lapsesta osaa nauttia IHAN eri tavalla kuin ykkösestä ja kakkosesta. Jos sulla on isäksi tarjolla ns. hyvä mies ja oma terveytesi on kunnossa, sanoisin, että kerta kiellon päälle! Kymmenen vuoden kuluttua on jo joka tapauksessa myöhäistä... kolmekin vuotta voi olla jo "kohtalokasta" viivyttelyä, jos mittarissa on jo 40 vuotta. Tiedäthän sä nämä ja varmasti olet ajatellut joka kantilta. Toivon että ratkaisunne tulee olemaan oikea ja perheen kokonaisedun mukainen!
Minulla oli ennestään kaksi poikaa, jotka jo aikuisia. Kun erosin, ajattelin, että ei enää ikinä lapsia.
Mutta eipä pidä mennä vannomaan. Löytyi uusi ihana mies ja kuinka ollakaan rupesi vielä vauvakuume vaivaamaan. Sain iki-ihanan tyttölapsen yli nelikymppisenä ja nyt vasta nautin täysillä lapsestani. Näin "vanhempana" osaa laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja antaa aikaa lapselle. Olen kohta viisikymppinen, mutta pienen koululaisen kanssa on ihanaa.
Raskausaika meni todella hyvin ja samoin synnytys ilman mitään ongelmia. Sairaalassakin oli tyyli muuttunut aivan tyystin niistä ajoista, kun pojat sain. Ei silloin ollut edes vierihoitoa.
Minulle ainakin lapsi oli todella "rakkauden hedelmä".
Onnea!
Tuota ajoinkin takaa -koskaan ei voi tietää. On aivan hupsua maalailla järjellä aina viimeiseen saakka tällaisia asioita. Aika näyttää.
Älä ihmeessä tunne vastuuta aloittamastasi elämästä, tee vaan lapsi vanhana äläkä ajattele seurauksia. Tyhmät lääkärit vaan paasaa turhuuksia myöhäisen raskauden riskeistä....Lapsikin tykkää sitten ala-asteella kun on kolme mummua ja kolme vaaria...(mikäli isän vamhemmatkin ovat vielä elossa). Harvalla lapsosella on edes yhtä isovanhempaa!
Katkeran kyynistä...
Nelikymppinen ei ole VANHA :)
En suosittele, nykyaika vaatii niin paljon, kun
olet viisissäkymmenissä, lasten koulu ja harrastukset vaativat jokapäivä paljon, silloin
kun hormoonitasosi sanoo, että olet vanha...
ja kun lapsesi on 20 ja itse 60, hän tarvitsee
rahallisesti ja muutenkin vielä paljon tukea,
eli et ehdi viettää hitustakaan rauhassa?
40 sitä kuvittelee, kun on vielä voimia, jaksavansa mitä tahansa, sanompa suoraan, et jaksa.
jokainen vuosi yli 47, vastaa 5 vuotta alle
40 :senä....
ja miehillä se on vielä kovempi juttu, vanhuus
hiipii varmemmin ja lujaa.
Niin, puntaroi rauhassa.
Täällä asiat kärjistetään, ja yleistetään, vaikka jokainen ratkaisu on yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Ei ole toisilla nokan koputtamisesta, teit sitten niin ja näin. Jos olet hyvässä fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa, ja elämäsi mies on kuvioissa vahvasti... en tyrmäisi ajatusta kuitenkaan.
olen nyt 39-vuotias nainen eikä minulla ole lapsia. Olen opiskellut, tehnyt uraa, matkustellut, viettänyt mukavaa ja railakasta elämää... Vasta 37-vuotiaana tuli ensimmäistä kertaa tunne että nyt olen valmis äidiksi. Tilanteet muuttuivat kuitenkin yhtäkkiä nopeastikin ja nyt huomaan olevani kohta 40-vuotias sinkku... ura luotu, talous kunnossa - mies ja se vauva puuttuu...
En kuitenkaan kadu oikeastaan tekemiäni valintoja, nyt vaan toivon että ei olisi liian myöhäistä saada myös oma perhe :-)
Niin... tietäisin sulle hyvän miehen, heh :).
Tunnen nimittäin toisen ihmisen, joka on ajatellut ensisijaisesti opiskelujaan, työtään, ja etenemistä... pitää niin paljon valitsemastaan ammatista, että se on mennyt kaiken edelle elämässään. Siihen on tainnut aiemmat suhteetkin kariutua... Jotenkin harmittaa hänen puolestaan, kun hän toivoisi vielä lasta, ja kuitenkin lähentelee viittäkymmentä... on niin nuorekas, lapsirakas, ja terveelliset elämäntavat omaava mies.
Tärkeä ja niin tunteikas on tämä lapsiasia, ja niin yksityinen...
tulin äidiksi 40-kymppisenä,ihan omasta halustani.
Silloin en ajatellut mitä on edessä 10-15 vuoden päästä. Nyt tiedän, enkä suosittele.
Tulitko äidiksi ensimmäistä kertaa nelikymppisenä?
Kerro tarkemmin, miksi et suosittele?
Mulla on lapsia, joista nuorin on 6-vuotias, itse olen 42v...
Minulla on 3 lasta.Ensimmäisen sain 21-vuotiaana ja toisen 23-vuotiaana ja nuorimman 39-vuotiaana.
Tällä hetkellä perheessä on siis esi-puberteetista ja vaihdevuosista *kärsivä* äiti ja lapsi.
Kuten eräs henkilö täällä jo sanoikin ei tällä iällä ole enää kuin nuorempana, tuntuu ettei riitä voimat olla aina aktiivinen. Läksyjen neuvomisessakin omat hankaluutensa,omasta koulu-ajasta jo niin kauan.
Mutta, loppujenlopuksi, sehän on kuitenkin henk.kohtaista jokaisen kohdalla.
Itse sain lapsen nelikymppisenä. Kolme lastani oli jo maailmalle lentänyt,joten kaikki alkoi ikäänkuin alusta
Raskaus oli ns. vahinko,eli kierukka petti,mutta keskeytys ei tullut mieleenikään.
Onhan äitiys ihana asia,mutta tällä iällä se on kamalan raskasta,varsinkin yksinhuoltajana.
Joten en mitenkään voi suositella. Kyllä muksujen kanssa jaksaa paremmin nuorena..näin se vaan on.
(vaihdevuodet ja pieni lapsi ei ole paras mahdollinen yhdistelmä;-)
Niin minä teen.
Lapset on jumalan lahja, tai toisaalta lainaa vain niinkuin laulussa sanotaan.
Anna ihmeessä tulla jos on tullakseen. Vaihdevuodetkin on vaan elämää, kyllä niistä selviää vaikka olisi lapsiakin.
Onkohan suurempaa rikkautta kuin antaa lapselle elämä ja elää lapsen kanssa.
On aina helpompi totta tosiaan perästäpäin miettiä asioiden kulkuja kuin toimia ennalta-näkijänä.
Omalta kohdaltani olisin samaa mieltä kuin tuolla aiemmin Ajatuksia Mieheltä - jos elämäntilanteesi, puolisosi ja ennenkaikkea oma terveys antaa myöden niin varmasti on rikastuttava kokemus; mutta vaatii molemmilta 5 ensimmäistä vuotta sitoutumista hoitoon ja kasvatukseen täysillä.
Omakohtainen kokemus asiasta on 5 1/2 vuoden takaa jolloin ex-vaimoni (äiti silloin 46) kanssa saimme ihanan iltatähden; mutta äidin fyysinen kunto jäi sparraamatta ennakkoon tai raskauden aikana ja siitä sitten tuli hieman kivikkoisempi tie - henkisesti ja fyysisen jaksamisen kautta juuri sairasteluiden, yövalvomisten ja oman ajan kanssa; koska oli kolme vanhempaa sisarustakin taloudessa.
Mutta summasummarum; kuten useat ovat sanoneet; antaa palaa vielä kerran kun taustat on kunnossa ja uskotTE jaksavanne vielä kerran - ja aina helpompaa jos on jo isompia lapsia auttamassa tulevaa pienokaista elämän polulla eteenpäin. Meillä ainakin "tiimi" toimii upeasti yhdessä vaikka kävisin 2 tuntia harrastamassa.
Faktaahan on tässä meidän kultaisessa mahdollisuuksien iässä, että töitä saamme tehdä vähintään 25 seuraavaa vuotta - ja jos siitä käyttää 5 vuotta omistautuen pienen ja suurempienkin lasten kanssa olemiseen niin se on kuin laittaisi rahaa pankkiin.
Onnea ja suuria kannustuksia päätöksen tekoon (jonka tulee olla ehdottoman yhteinen) sekä lukuisia ilon ja onnen hetkiä uuden vuoden alkajaisiksi.
Lapset pitää tehdä nuorena, ennen 35-vuotiaaksi tuloa. Eivät lapset tarvi/halua vanhoja vanhempia. Ajatelkaa asiaa lapsen kannalta, ei omia tarpeita!:)
Tiedän miehen, jolla olisi annettavaa lapselle todella paljon; hyväsydäminen, lapsekas, huumorintajuinen, lapsenmielinen, aivan ihana lapsi itsekin, mutta jo iäkäs -46-vuotias. Toivoo omaa lasta. Sen soisin hänelle. Tiedän, että se lapsi olisi onnekas saadessaan niin ihanan isän!!! Tässäkään ei ole kyse aikuisen "omista tarpeista", vaan rakkaudesta lapsiin.
Kiitos kannanotoista, sai ainakin keskustelua aikaan...
Edelleen asiaa mietin, puntaroin.
Lapsenlapsia ei vielä näkyvissä ihan hetkeen. Kotona asuvat ja koulua käyvät, teini-ikään vanhimman kanssa totuteltu, pienempi vielä ala-asteikäinen. Omaakin aikaa siinä sivussa löytyy ihan riittämiin.
Saapi nähdä mitä tästä syntyy, vai syntyykö yhtään mitään.
Kevättä odotellen!