Mua mietityttää tuollanen asia että miksi ihmiset eivät ole halukkaita tapaamaan toisiaan. Tuntuu sille että kukaan ei viitsi lähteä kotoaan vaikka kuinka pyytäis vaikka ihan vaan jutustelemaan. Ois ihan kiva olla vähän vastavuoroista, ettei aina yksi ja sama ole se joka toimii. Puhun nyt siis ihmisistä jotka sanovat ettei heillä ole kavereita eikä ystäviäkään. Ja aikaaki ois.
Onkohan kyse yhteensopimattomuudesta vai ettei muiden seura kiinnosta yleensäkään. Vai mikä lie..aika yksitoikkoista on jos on muka halua tavata vaan sitte ei oo halua tehdä asioille mitää.Odottaa kotona että muut tulee hänen luokseen. Onko muiden tapaamisella enää mitää merkitystäkään, onko kaikki tarpeellinen siellä kotona? Ei mulla ainakaa. Mä en oikeen ymmärrä tätä...
Onkohan kyse yhteensopimattomuudesta vai ettei muiden seura kiinnosta yleensäkään. Vai mikä lie..aika yksitoikkoista on jos on muka halua tavata vaan sitte ei oo halua tehdä asioille mitää.Odottaa kotona että muut tulee hänen luokseen. Onko muiden tapaamisella enää mitää merkitystäkään, onko kaikki tarpeellinen siellä kotona? Ei mulla ainakaa. Mä en oikeen ymmärrä tätä...
Vastaukset 6
Vanhimmat
niin se kyllä tuo ennemmin tai myöhemmin mukanaan lamauttavan masennuksen, josta on vaikea selvitä omalla tahdonvoimalla.
ettei jaksa lähteä tapaamaan laittautua kauniiksi
Ei ole varaa mennä minnekkään eikä kotiinsa halua kutsua?Tai vaan ettei jaksa masennuksessa lähteä?
Nii, masennushan se tekee tuota vaan ei selitä kaikkea, onhan mulla itelläniki se. Oon huomannut sellaisenkin jutun että vedotaan välimatkan pituuteen. No okei, vaan se välimatka on mulleki yhtä pitkä. Kuinka kukaa ajattelee että joku jatkuvasti lähtee ja järjestää asiat nii ettei toisen tartte vaivautua mihinkään. Mä oon ollu oikeestaan pariki kuukautta nii etten oo jaksanu lähtee mihinkää..silti multa odotetaan että mä lähen aina kymmenien, jopa satojen kilometrien päähän. Tai sitten oon yksin.
Äh tää on ihan tyhmä aihe, mun vaan tekee mieli vähä purnata ;). Kai ne on vaa vääriä ihmisiä mulle. On vähän semmonen sätkynukke-olo.
Niin tuosta ettei oo varaa...siihen usein kuiteski löytyy varoja mikä tärkeäksi koetaan. Ainaki näissä tapauksissa.
Minä olen nyt keski-iässä alkanut kokea sellaista, että 'ei huvittaisi' tavata ystäviä ja tuttuja. Mä olen sen jotenkin pistänyt myös lamaannuttavan masennuksen piikkiin. Myös olen aloitekyvytön ja saamaton, ei minulle semmoista tapahdu, mikä toiselle olisi ilahduttavaa ja ns. 'laajentavaa'.
Kun sitten tämmöiset tapaamistreffit ovat, niin on tosiaan aikaa vievää ihan toi laittautuminen ulos lähtöön jonnekin, missä ehkä pitää päällystakkikin ihan riisua pois. (Sillä merkillinen, turvallisuutta lisäävä vaikutus; sen sisästä ei niinkään hyvin masennuspöpöt pääse ulos pöllähtämään eihän!?) - Kotiin ystävän kutsuminen on kauhean työn takana. Hypin seinille, jos/kun semmoinen uhkaa. Viihdyn omassa kodissani erittäin hyvin, mutta en viihdy täällä toisen ihmisen, ystäväni kanssa. Jotenkin kärsin, tämä pikku koti on liian intiimi paikka jotenkin; tämähän on kuin olisin sisäkalut levällään täällä. Tuntuuko muistä tämmöiseltä?
Joskus ystävän tapaaminen tuntuu kuin olisi suorite, vaikka se toisaalta kyllä tuulettaakin ja antaa peilaamismahdollisuutta, kuten yleensä ihmissuhteet yksineläjälle. Eli hyväksi olisivat! Muistakaamme mökkihöperyyden vaara.
Minulla on semmoinenkin olo useinkin, että olen ihan tyhjä. En tiedä, mistä puhuisin, vaikka olen elämäni ajan ollut tosi puhelias ja keskustelukykyinen, aiheesta kuin aiheesta.
En pysty kokemaan ystäviäni semmoisiksi, että voisin semmoisenaan heittäytyä huastamaan sisimmistä aatoksistani; jotenkin kuvittelen, että he odottavat minulta vahvuutta ja tasapainoa. Oikeasti olen ihan tyhjä, enkä tiedä mistä mielenkiintoisesta voisin omalta puoleltani jutella. Omaa päivittäistä elämänkulkuani en monellekaan 'kehtaa' selvittää. No, sitten voin ns. puhuttaa ja olla kiinnostunut tuon toisen maailmasta ja tapahtumista. Siinähän se aika menee ja ainahan toinen tykkää, kun sitä kuunnellaan. *Terv. nimim. Kadonnut, mistä puhua?!
En tietääkseni kärsi masennuksesta, mutta kyllä yksinäisyys pitkään kestäessään todella lamauttaa. Minusta on tullut saamaton ja vähän flegmaattinen.
Välillä minustakin tuntuu, että jonkun tuttavan tapaaminen on suorite, johon valmistun kun urheilusuoritukseen. Enkä oikein ymmärrä miksi, sillä haluaisin todella onnistua luomaan läheisiä ystävyyssuhteita. Toisaalta itsekin tunnen olevani aivan tyhjä, enkä keksi luontevasti puhumisen aiheita. Elämäni ei ole tapahtumarikasta. En kuulu mihinkään sosiaalisiin kuvioihin.
Helposti jää sitten kotiin tekemään niitä tuttuja ja turvallisia asioita. Koti on minullekin hyvin henkilökohtainen paikka, jonne en mielellään kutsu ketään.
Tapaamisten aiheuttama stressi kasvaa vain sitä mukaa mitä enemmän on yksin, ja itse olen myös jollain lailla hukassa kun mietin sitä mitä ihmissuhteista pitäisi saada. Helpompaa on kuitenkin olla yksin