Käyn viimeistä vuotta lukiossa, ja varsinkin tämä lukuvuosi on ollut henkisesti todella raskas. Suurinta ahdistusta aiheuttaa opiskelupaikan valinta, sillä en ole ollenkaan tietoinen minne hakisin! Olen tehnyt kaikeni, mutten löydä mitään sopivaa, ja ahdistusta lisää tunne siitä että kaverit ja muut ympärillä olevat ihmiset ovat jo tietoisia suunnastaan :( Lisäksi ahdistaa ajatus siitä jollen pääsekään opiskelemaan, mitäs sitten teen?
Pärjään koulussa ihan hyvin, keski-arvoni on tällä hetkellä kahdeksan pintaan ja ylioppilaskirjoitukset ovat tähän mennessä sujuneet hyvin, mutta silti en ole tyytyväinen itseeni! Tunnen koko ajan että voisin pystyä parempaan, minun PITÄISI pystyä parempaan, mutta motivaatio on ollut aika hukassa suurimman osan lukiota. Vertaan myös itseäni muihin.
Varsinkin viime aikoina mielen on täyttänyt epämääräinen ahdistus, jota en itse osaa tulkita. Olen käynyt psykologin luona muutaman kuukauden silloin tällöin, ja hän ehdotti ahdistuslääkityksen harkitsemista. Välillä tuntuu kuin näkisin tulevaisuuden vain pelottavana ja synkkänä, en usko itseeni. Minulla on jonkinasteinen sosiaalisten tilanteiden pelko myös. Tapanani on kaiken lisäksi stressata aivan kaikesta, enkä mahda sille mitään. Stressaan etukäteen jo ihan melkein mistä tahansa.
Tunnen samalla halua muuttaa omilleni kotoa, mutta silti järjetöntä ikävää lapsuutta kohtaan ja halua käpertyä äidin syliin. Pelkään etten pärjää elämässä, etten osaa, ja että vaikutan siksi tyhmältä. Olen puhunut parin ystävän kanssa näihin liittyvistä asioista, mutta tunnun vaan stressaantuvan enemmän.
Välillä on hyviä aikoja ja huomaan ajattelevani että ehkä asiat järjestyvät sittenkin, mutta nykyään varsinkin tunnen yhä useammin ahdistusta, stressiä ja pelkoa. Koen, että maailma on liian suuri minulle, enkä pysty siellä pärjäämään, en hallitse elämääni.
Vielä viime lukuvuonna ajattelin, että tulevaisuus on kaukana edessä, mitä tahansa ehtii tapahtua ennen sitä. Minulla oli unelmia ja haaveita. Nyt tuntuu että olen tuntemattoman edessä, ne unelmat ja haaveet on kadonneet. Huomaan, että se tulevaisuus mikä vielä viime vuonna oli kaukana, onkin nyt aivan nurkan takana. Tuntuu osittain kun olisin kadottanut itseni.
Pärjään koulussa ihan hyvin, keski-arvoni on tällä hetkellä kahdeksan pintaan ja ylioppilaskirjoitukset ovat tähän mennessä sujuneet hyvin, mutta silti en ole tyytyväinen itseeni! Tunnen koko ajan että voisin pystyä parempaan, minun PITÄISI pystyä parempaan, mutta motivaatio on ollut aika hukassa suurimman osan lukiota. Vertaan myös itseäni muihin.
Varsinkin viime aikoina mielen on täyttänyt epämääräinen ahdistus, jota en itse osaa tulkita. Olen käynyt psykologin luona muutaman kuukauden silloin tällöin, ja hän ehdotti ahdistuslääkityksen harkitsemista. Välillä tuntuu kuin näkisin tulevaisuuden vain pelottavana ja synkkänä, en usko itseeni. Minulla on jonkinasteinen sosiaalisten tilanteiden pelko myös. Tapanani on kaiken lisäksi stressata aivan kaikesta, enkä mahda sille mitään. Stressaan etukäteen jo ihan melkein mistä tahansa.
Tunnen samalla halua muuttaa omilleni kotoa, mutta silti järjetöntä ikävää lapsuutta kohtaan ja halua käpertyä äidin syliin. Pelkään etten pärjää elämässä, etten osaa, ja että vaikutan siksi tyhmältä. Olen puhunut parin ystävän kanssa näihin liittyvistä asioista, mutta tunnun vaan stressaantuvan enemmän.
Välillä on hyviä aikoja ja huomaan ajattelevani että ehkä asiat järjestyvät sittenkin, mutta nykyään varsinkin tunnen yhä useammin ahdistusta, stressiä ja pelkoa. Koen, että maailma on liian suuri minulle, enkä pysty siellä pärjäämään, en hallitse elämääni.
Vielä viime lukuvuonna ajattelin, että tulevaisuus on kaukana edessä, mitä tahansa ehtii tapahtua ennen sitä. Minulla oli unelmia ja haaveita. Nyt tuntuu että olen tuntemattoman edessä, ne unelmat ja haaveet on kadonneet. Huomaan, että se tulevaisuus mikä vielä viime vuonna oli kaukana, onkin nyt aivan nurkan takana. Tuntuu osittain kun olisin kadottanut itseni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Omalla kohdalla lukion jälkeen ahdisti vain se, että saanko opiskelupaikan. Paikka kuitenkin löytyi ja luokkakaveri sai vielä samasta koulusta opiskelupaikan niin oli helppoa lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Helppoa myös sen takia, että suoritin armeijan edellisenä syksynä.
Opiskeluajan alkuvaiheilla oli muutama sellainen hetki, että olisi mieluisampaa olla kotona kuin täällä mutta siihen tottui aika nopeasti. Ja varsinkin kun lopulta pääsi muuttamaan yksiöön niin oli suorastaan rattoisaa. Koti-ikävä ei iskenyt sen jälkeen kertaakaan. Mutta koko ajan oli pelko siitä, että valmistuuko ylipäätään ja pystyykö rahoittamaan opiskelut loppuun asti. No loppujen lopuksi rahoitus järjestyi työtä tekemällä ja paperitkin sain lopulta ulos pitkän taistelun jälkeen.
Vuosi valmistumisen jälkeen muutin taas uudelle paikkakunnalle töitten perässä ja yhä kauemmaksi kotiseutua. Se vähän pelotti alussa, mutta varsinaista koti-ikävää ei tullut. Kunnes sitten nyt kun päätin ostaa oman asunnon, niin iski päälle suunnaton henkinen ahdistus ja pelko, että tuliko tehtyä vikatikki. Kaikki kuitenkin kannustivat kovasti, että oikean päätöksen teit ja kyllä se siitä. Silti on monena iltana tullut itkettyä asian takia ja kaiken lisäks viime päivinä on iskenyt koti-ikävää vielä lisäks. Sinun laillasi minulla on vähän ristiriitaiset tunteet. Toisaalta on ihan kivaa, että nyt on oma asunto, mutta toisaalta tuntee kaipuuta kotiseudulle. Minuakin pelottaa, että en pärjää tulevaisuudessa ja tulen tekemään huonoja päätöksiä oman elämän kannalta. Olen toki puhunut tästä muutaman ystävän ja vanhempien kanssa, mutta lopullista helpotusta ei ainakaan vielä ole tullut. On vähän samanlainen olo kuin Sonata Arctican Misplaced-kappaleessa: "Sometimes I feel so out of time and place, trapped in the maze"
Yksi asia vielä mikä pelottaa ja ahdistaa on se, että joutuuko elämään loppuelämänsä yksin ilman elämänkumppania. Olen ollut sinkkuna nyt reilun vuoden verran ja en ole koskaan ennen toivonut rinnalleni jotain jota rakastaa kuin mitä viime aikoina olen toivonut. Silloin kestäisin tämän kaiken niin paljon helpommin.