Vuosi uuteen vaihtui
ja pimeyskin haihtui.
Runonurkkalaiset punomaan
ja runoin kertomaan.
Tehdään uutta satoa
luovuushan ei katoa.
Yhdessä teemme retken
hienon lukuhetken.
Mukaan entiset ja uudet.
Runoille mahdollisuudet
meitä viihdyttää
aivosolujamme kiihdyttää.
Kerotaan hetkestä tästä
ystävyydestä lämpimästa.
Elämästä omasta
lapsesta somasta.
Luonnosta ja säästä
itses runoilemaan päästä.
Runo vuotta hyvää
ja onnenjyvää.
ja pimeyskin haihtui.
Runonurkkalaiset punomaan
ja runoin kertomaan.
Tehdään uutta satoa
luovuushan ei katoa.
Yhdessä teemme retken
hienon lukuhetken.
Mukaan entiset ja uudet.
Runoille mahdollisuudet
meitä viihdyttää
aivosolujamme kiihdyttää.
Kerotaan hetkestä tästä
ystävyydestä lämpimästa.
Elämästä omasta
lapsesta somasta.
Luonnosta ja säästä
itses runoilemaan päästä.
Runo vuotta hyvää
ja onnenjyvää.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Taas yksin valvoissain
aatokseni kiitää
kauas päiviin entisiin
aivan lapsuusvuosiin
kun hiihtelin mä yksinäin
läpi peltojen, kautta metsien
niin olin metsän tyttönen
ja metsiäin viel kaipailen
Yon tummat hetket
jolloin mieli tekee retket
ovat unettomalle tutut
monet, monet lapsuuden jutut
palaavat mieleen
ihan ruokienkin maku tulee kieleen
kun lapsuuttaan muistaa
muistot unettomuuden mielestä poistaa.
Onhan kiva kulkea
tuttuja polkuja, teitä, metsiä
ja taas, kuin kuvakirja sulkea
alkaessaan uutta uniasentoa etsiä.
Vilkaisu ikkunasta
olenko hereillä?
Valkoista lunta
kaikkialla.
Katulamppujen valossa
pimeys haihtuu,
muovautuu varjoja,
ohikulkijoista.
Siirtyminen kohti päivää
näkyy kuulautena,
pakkanen kiristyy.
Lumi narskuu äänekkäästi
jalkineiden alla,
hengitys huurruttaa,
hiuskiehkuran.
Kirkkaan talvipäivän aamu,
kiireiset askeleet,
suuntaavat kulkua,
eteenpäin, -elämään.
Ompas tosi mukava
runonurkka avata
runoja nurkka pukkaa
runot ei mene hukkaan.
Runonurkka lukijoita kerää
runoilijat monet herää
varastossa runoa monta
voi hyvä tavatonta.
Runonurkka ylös vaan
runoja punomaan
Siitä se taas alkaa
oikein hyvää matkaa.
Lunta- tuota valkoista ihanaa,
minkä maa suojakseen saa,
sitä taivaalta nyt sataa.
Kukkaset, pensaat ja puut,
nyt lumen alle hautautuu,
lumi suojan niille antaa
elämään uuteen kantaa.
Näinkö kävisi myös ihmismieln,
lumi karkoittaisi pahan mielen.
Lumen valkeus, kauneus ilon tuo,
ihmisen mieleen rauhan suo.
Nyt tuijotan lumen tuloa tuota,
aatokset kauas lentää mun luota.
Lapsuuteen, talvisiin leikkeihin,
nyt kiirehdin luokse leikkikavereiden
Luistelemaan, mäkeen ja hiihtämään,
nyt sukset nopsaan jalkaan laittamaan.
Voi iloa riemua tuota,
sitä muistele en suotta.
Niin mäkiä laskien, luistellen,
kului aika lapsuuden, nuoruuden.
Näin vie tuo sade luminen,
minut kauas aikaan menneeseen.
Ei palaa aika luokseni tuo,
mut muistot kauniit seuraani suo.
Muistoista kauneista kiittää saan,
ne mielessä pysyy - toivon vaan.
Se rikkaus voimia jatkaa antaa,
elämän iltapuoleen minut kantaa.
Rakastan talvea lumisateineen, pakkasineen.
Kevät, se herättää uuteen eloon,
lehteen jo puhkee kukat ja puut,
linnutkin palaa, herää eloon kaikki muut.
Kesään kypsyn ja nautin,
voimakkaana tunnen elämisen innon,
sitä seuraan -
elämän sykkeessä kuljen.
Syksy sä värikylläinen,
sadon korjata saan,
alistun- tyynenä ootan,
taas talvea uutta lumineen.
Kauan sain odottaa
lunta puhdasta valkeaa
vihdoin ohut kerros maahan sataa
sen kohta leuto sää pois sulattaa
vielä on jäljellä talvikuukausia
ehkä saamme katsella puita lumisia
ainahan toivoa saadaan
ollaan nöyränä niin se onnistaa
Uusivuosi siellä kurkkaa
uteliaaana runonurkkaa.
Riimittelen runon,
sanat yhteen punon.
Sanat rytmiin, jakeisiin,
ajatuksiin parhaisiin.
Aivojemme mielikuvat
runoiksi näin muodostuvat.
Helppoa ois riimitellä,
sanat jos osais jäsennellä.
Suksy väistyi ,Talvi saapui.
Hanget hohtaa ,kuin timantteja.
Siinä silmäin eessä nään hangen ,
Jonka alla viljapelto lepää.
Oottain kevättä ,että saa.
Kasvattaa viljaa kullanruskeaa.
L.E.A.
Katson kauas
näänkö ketään
hu huu huutelen
yksin jäin
tuoni vei
taas katson kauas
haaveilen
jos kuitenkin ihmisen
vielä näkisin
katson laskuun auringon
ja huokaan hiljaa kiitoksen
näin kuitenkin
kaikki hyvin on
Joutessani loruilen
sanoja näin kääntelen
naamaani myös vääntelen
käsiin väliin nojailen
päätä pyörittelen
korviakin hieroskelen
mitä kummaa tää nyt ois
pitkästymistä vain ajan pois
Aikani kuluksi
päiväini ratoksi
sanat jonoon asettelen
pareiksi joskus sovittelen
lemmestäkin lurittelen
kumpa joku kuulisikin
soiton sanaini sävelistä
laululleni laatisin
korvaansa kuiskailisin
lähellensä hiipisin
poskeansa silitellen
muutenkin kuin sanoilla
oman iltani ratolla
sanat kun on viihdykkeenä
itselleni iltoina pimeinä.
Jospa vaikka minäkin
runon jälleen pukkaisin
ulkona niin pimiätä
voi, voi tätä elämätä
uloskaan en tahdo mennä
mielelläin en nurin lennä
pihamme niin jäinen on
jotta syytä pelkohon
parempi vain varoa
ettei tarttis katua.
on mukava olla eläkeläinen
silloin kun on katu jäinen
keksii sisällä ohjelmaa
nyt on aikaa harrastaa
sisällä voi puuhaella
telkkaria katsastella
ja monta muuta mukavaa
sisällä voi harrastella.
Syntyy runoja meiltä
vaik kaukaa eri teiltä
runonurkkaan riennämme
täällä ystävän kohtaamme
harmaan päivän piristeeksi
lauantainkin virkisteeksi
itse täällä runon heitän
ikävyydet pois myös heitän
näin kun hiukan rallattaa
kohta alkaa naurattaa
nauruterapia tärkeä
vaikkei siin ois mitään järkeä.
Elämään piristystä
runo uusi tuo.
Mukavaa virkistystä,
tunteita elon luo.
Runot ystäviä yhdistää
ja iloa kantaa.
Nauru elämää ylistää
pyyhkii surujensantaa.
Posti on jälleen kantanut
runoja mukavasti.
Ihania hetkiä antanut.
toivon näin jatkuvasti.
Hyvän hetken saamme
runoja lukiessa.
Kaikille ilon jaamme,
runonurkkaan kulkiessa.
Piristystä kaipasin,
toisten lailla minäkin.
Tännepä sitt`pujahdin,
ah, niinpä täältä löysinkin
iloisia tarinoita,
runonurkan pipanoita.
Pimeyttä jatkuu vaan,
ei lunta ole ollenkaan.
Vihreänä nurmet loistaa,
muuten onkin musta maa.
Jokohan tuo talvi saa?
Onhan meillä "vanhuksilla"
turvallista näin nyt olla.
Tarvitse ei liukastella,
eikä "jarruja" laitella.
Pyöräilykin onnistaa,
sehän matkaa jouduttaa.
Toivottelen kaikille
runopolun kulkijoille
tätä vuotta onnellista
ja elämää parempaa, iloista.
Tietenkin myös terveyttä,
askareihin vireyttä.
Sulle rakkaani
sairasvuoteella
kerron sen
suuren surun saanut oon
tuskaa tunnen
pitkä taival yhteinen
ollut on
ensin nuoruus
kuin aamu
raikas henkäys
sitten lapset
työ elämä
vaikka tuimat tuulet tuiversi
yhdessä me kuljettiin
vanhuus saavutti
en tiennyt en
kuinka syvän haavan sain
sairautesi kun huomattiin
tuskaa tunnen
katson sinuun
antaisi en
sua pois
huudan ylös taivaisiin
luoja
armahda meitä
Silloin kun läheinen sairastaa
silloin kyllä voimia tarvitaan
on todella raskasta seurata
kun toinen on vakavasti sairaana.
Sitä taakkaa on vaikea sanoin kuvata
kun ei tiedä miten voisi olla tukena.
Ainoain
kalleimpain
rakkaani sulle vain
elon tie pitkä niin
paljon kohdattiin
pyörre myrskyt
tuimat tuulet
aallot hurjat
kyyneltulvat
osan sai niistä lapsetkin
mutt"kuitenkin
selvittiin
rakkaani mun
venhomme vahva niin
nousi aallon pohjasta
rakkaudemme voimalla
pintaan
aurinkoon
usein puuttui sanat meiltä
nyt kerron sen rakkainpain
olit tärkein ihminen
rakkaus suuri
purttamme
ohjas oikeaan
sana rakastan
vieläkin
on vaikeaa
kuiskaan
korvaas vavisten
tuonen tuoksu lähelläin
rakkainpain
kyynel vierii poskellein
pyyhin sen
rukoilen
olit kalleinpai
rakkainpain
sanomatta usein jäi
nyt päivä laskee
pitkä taival
määränpää jo häämöttää
katson taakse
kuiskaan nyt
suurin oli rakkaus
Suru suuri
tuskaa tunnen
katsoa ei kärisi
syvälle sielun syvyyksiin
tunsin tuulen lempeän
lohdun aistin viestistäsi
kiitos siitä
Kirveli
Ei rakkaus lopu,
se kantaa aina vaan,
auttaa surun kestämään.
Minä täällä, hän siellä jossain,
rakkauden voima yhteen liittää.
Muistoissa yhteiset pölkumme kuljen,
usein hyvin usein syliin suljen.
Hän muistuttaa - vierelläs kuljen,
siellä jossakin, tuskasi tunnen.
Ei kuolemaan lopu rakkauden taika,
sitä jatkamme, vaikka kohtalo on saita.
Ei onnemme antanut jatkua loppuun,
mut luoksesi saavun sua seuraan.
Vuoroni tulee, kun aika on loppu,
uskonko, uskotko, meillä ei ole hoppu.
Tuonelan virran tuolla puolen,
kohtaamme - uskon rakkauden tietä jatkamme.
Olen kirjoittanut tämän runon 'surun vuonna':
" On aika iloita, on aika surra"
Sellaista vuoristorataa
tämä elämä tuntuu olevan
jonakin päivänä olet iloinen
ja onnellinen,
toisena murheen murtama.
Läheisen sairaus on yksi
sellainen asia
että se saattaa ihmisen
kummalliseen
neuvottomuuden ja
avuttomuuden tilaan
kun tuntuu, ettei mitenkään
voi toista auttaa
vaikka kuinka yrittäisi.
Silloin 'surun vuonna' pidin päiväkirjaa ja kirjoittelin runoja.. Luulen ,että se oli sitä suruterapiaa sekä etukäteen , että myös jälkeenpäin.
Voimia sinulle
sinne sairasvuoteen äärelle.
Enkelit kanssasi olkohon,
voimia sulle antakoon.
Ehkäpä murhe iloksi muuttuu,
sairaus parempaan päin taittuu.
Joskus meitä näin koetellaan,
ehkäpä rukouksiisi vastataan.
Vanhuuden merkkikö tää
minua monasti mietityttää
usein palaan muistoissain
lapsuus maisemissain.
Sieltä ne muistot kauneimmat
ojan pientareen mansikat
sekä mansikin lehmihaat
ne mieleni herkäksi saa.
Lapsuus muistoja kauniita
milloinkaan en unhoita
ne kulkee aina mukanain
kuljempa minne vain.
Sumu talveen hiipii
tihkusade oksia riipii.
Pimeys ajatukset hukkaa
täs riepotan tukkaa.
Harmaaks aivosolut käy
jos pian ei aurinkoa näy.
Runoista säde paistaa,
kun aurinko laistaa.
Istun runonurkkaan siis
mokomasta ilmasta viis.
Pyrähdän keskeen ystävien
lukien ja miettien.
Kaunis runo Katzrinin
tunteista rakkauden.
Muistot sydämessä
ovat elämässä.
Runoile se helpottaa
lähelle rakkaasi saa.
Saappaan alla loiskintaa
maa kuralla kuin maha.
Kevät liikaa räkättää
rännejä päristää.
Pilkille ei pääse
ahventa se naurattaa.
Reppu selkään nakata
evästä pakata ja
pohjosta kohti nenä.
Etelään jääköö kevät.
Tammikuu
mikä muu
ihmeellinen
lämpöinen
ennen kylmää hyytävää
tänään märkää lötinää
onko niin
muutos nyt
on tullut jäädäkseen
pilkille ei enään pääse
vesi virtaa vuolanaan
siispä käymme kävelylle
kumi saappaat jalassa
reppuun pannaan voileivät
termospulloon kahvia
suunta kohti tunturia
erämaa mökkiä
siitä mieli virkistyy
jaksaa taasen huomiseen
Runonurkka mua kutsuvi jälleen
siispä ryhdynkin toimeen tälleen
Mitä päivästäin kertoa voisin
mitä oisin voinut tehdä toisin.
Ei mitään mun tarvitse poiskaan jättää
en mitään keksi mikä voiskaan mättää
Ihan mukava oikeastaa ollut on päiväni
eikä hassumpaa koko elämäni
vaikka vuoristorataa se ollutkin ois
en paljonkaan antaisi pois.
Jos terveenä jatkaa vain saisin
niin ilolauluja myös jatkaisin.
Mielelläni minäkin
ilolauluja laulaisin
niin aamuisin kuin iltaisin
miksipä ei myös päivisin
mutta kun on ääni mennyt
märinäksi muuttunut
jotain siitä puuttunut
on jo paljon kauemmin
vaan yksinäin kun olla saa
johan alkaa laulattaa
sehän se vasta naurattaa
taitais myöskin kuulijaa
vaan hän ei sitä iloa saa
'Ei kulje se tyhjänä maailiman rantaa
joka ilonsa omassa repussa kantaa'
Mieli meinaa maahan mennä,
runoratsu siis nyt lennä.
Harmaa päivä, harmaa mieli,
siitä runonikin kielii.
Moista vaivaa pois nyt ajan,
missä loppuu murheen raja.
Jopa löytyi, yli hyppään,
runoon ilon nyt mä nyppään.
Talvi meille kohta koittaa,
sepä pimeyden voittaa.
Pakkanen ja tähtitaivas,
mieleen tulee aatos raikas.
Ulkoilemaan tästä lähden,
tuulta vastaan,
mielen iloisemman tähden.
Kohta puna posket värjää,
johan tässä aivan pärjää.
Pieniä on murheet nää,
päivä valoon kääntyy,
huolet jää.
Hymyyn kääntyy nyt jo suu,
mieli iloon piristyy;))
Meneisyyteen eksyny
on vanhus vaivainen
siellä on koko elämä
ja eileinen rakkaus
vanhus nyt yksin laahustaa
maailma tyhjä on
unelmissaan kulkee hän
jäi kiini muistoihin
herää oi herää
vanhus säpsähtää
pois kaikki entinen on
ei palaa, voi vain rukoilla
jaksamista huomiseen.
Historian havinaa
suomen lulu hiljaa soi
vanhus vaipuu muistoihin
kyynel verii pyyhkii sen
silloin lapsi olla sai
äidit maalla hääri
isät kaukana taisteli
lentokoneen jylinä
rikkoi hiljaisuuden
riemuiten juoksi lapset
ihmettä katsomaan
silloin äiti huusi
pois tukaa heti sieltä
se vaarallista olla voi
kellariin piiloon juostiin
kuin eläin pieni peloisaan
tuli hiljaisuu taivahalle
leikit lasten jatkui taas
ltani ratoksi kirjoitan
nyt pienen kiitosrunon.
Sen runonurkkaan sepustan
ja ilon siihen punon.
On maa nyt saanut lumipeiton
niin puhtaan valkean.
Ja ikkunastain kivenheiton
näen lyhtyin loistavan.
Mun mieleni on tulvillaan
iloa odotusta.
Kun aika Joulun lähestyypi
niin peittyy maa niin musta.
On ystävät mun mielessäin
kuinkahan kukin voipi.
Kotonaan hääräillessänsä
siellä ehkä musiikki soipi.
Niin paljon hyvää toivoisi
rakkailleen voivansa antaa.
Jos ajatusten siivin voisi
sylin täydeltä lempeä kantaa.
( "Oli hyvä ja paha
hyvä ja paha tappeli
hyvä teki pahaa
paha teki hyvää
ymmärrätkö ? " )
Löysin vanhankoneen kätköistä tämän " runonurkka kutsuu taas " tulenlieskaa kaivaten !
Löysin löysin
nurkan tään
tulenlieskaa kaivaten
nostan vanhat aatokset
päivänvaloon kai muistanet
kuinka silloin solkkasimme
runoja muka rustasimme
vaikka aina ei
sanat sointuja saaneet
mutt"
kirjoitimme ilostamme
kaipuusta, surustamme ikävästämme,
ilmoille päästimme sisimpämme
salatun sielun syövereistä,
nyt rivimme harvenee,
runommeki katoaa
arkisto kummasti tyhjenee
minne katoaa tuotantomme
eihän se ole tietenkää
hienoa kuin Eino Leinolla
mutt" kuitenin olemme saaneet
purkaa tuntojamme syviä,
Hämärtyy ilta
Hämärä kietoo vaipallaan
puiden ruodot taivaaseen.
sammal pehmyt paikallaan
hukkuu sumuun maiseen.
vesi tihkuu katajasta
norona kiveen virtaa
raikas on väri puolukasta
katson lehtien kirkasta pintaa.
on punaiset saappaat minulla
ja keltainen sadetakki
kädet silti pidän jo taskussa
viel' odottaa saa lakki.
mä kotiinpäin hiljaa astelen
ja nuuhkin sadesäätä
nyt huivilla hiukset peittelen
kun paleltaa jo päätä.
niin syvään voin täällä hengittää
on metsän tuoksu niin hyvä
ja pehmeä polkuni vierittää
joen mutkaa tuoll' alhaalla syvä
saniaiset ne kesällä uhkeat
on pakkasen puremat ruskeat
ja tuulen riipimät pensaat ja puut
jo lepoon hiljalleen vaipuvat
jo kotini ovella avaimen
minä esille otan ja availen
nyt lämpöön kodin ja illansuun
valon sytytän ja unhoitan muun.
" niityllä "
kiitos kivasta runosta,
mukava oli muistella monen vuoden vanhoja sepustuksiaki,
aivan hyviä --- tavallisen ihmisen kokoisia runoja --
olkaamme onnelisia jos runosuonemme vielä pursuu ,
olkoon se merkki että olemme vielä elossa,
Ja jälleen lokakuuta viedään
viimeistä täysriviä kalenterin lehdellä
jo rusehtuu puiston lehtikate
ei tuulikaan niitä liikuta
Pimeään sukellamme turvallisin mielin
on asunto on talvikampetta
ruokaa jääkaapissa pariksi päiväksi
Jouluunko, enää 61 päivää
olkoon niin, lahjomaton kalenteri
Löytö !
Vuosi vaihtuu
menisyys hiljaa haihtuu
uudet tuulet alkaa puhaltaa
silti menyttä muistaa saa
löytyi vanha runonurkka
mieleellään sitä kurkkaa
meneisyyden havinaa
uuteen vuotteen ripotellaan
kuin unta ihanaa
moni on täältä poistunu
tuonen mailla levon saanu
heitä kaiholla muistellen
runoja nyt lueskelen
kiitän heitä lahjasta
silloisesta runotulvasta
jäi heistä muisto ikuinen
iloksemme vanhusten.
hiipii yössä
hahmo tumma
onpas työssä
ihme kumma
aivan nimeton
salataan----
vaan tiedetään
älä viitsi kiusata
yksin vain minua
poistat viestejä
olet ilkeä
mä inhoon sinua
Herääminen !
Sanat kauniit katoaa
harmittaa
runo rampa
jostain ilmestyy
vain sana muutama
väkisin vääntyy
toista oli silloin
kun rakastin
olit kaikkeni
olit koko maailmaini
tuli sairaus
vei sinut multa
en osaa elää
en osaa sanoa
minne menen
jossain häämöttää
uusi aurino
suuntaan askeleet
valoon päin
onko matka pitkä
vai lyhytkö lie
sen tietää vain
kun kuljen
päättyykö tie
odotan kevättä
kevät herättää unesta
uuteen päivään kirkkaaseen
kevät sulattaa jään
sydämestä
ikävöin vielä sua.
Missä viivyt, unohdus
saavu ja omista
kiedo syleilyysi
älä hylkää, älä haidu
tule luokse lohduttaen
loista hyvyydellä
auta ja pelasta
anna rauhasi
saavuyhan unohdus
karkoita kaipaus
Muistan
lähtösi tuskaisen
viiltää muisto syvältä
kuin avoin haava
verta vuotaa vielä
joku tuolla toivoo unohdusta
lohtua suruun suureen
siitä vuotta kaksi on
aamun verhot aukeni
olit menny
olit poissa
olit ollu kaikkeni
Kevät
-
huomaamaan
-
sanat harvenee
-
sanoisinko ikävä on
sanoisinko pois jo tahdon
sanoisinko matkustan
-
voimat hiipuu
-
tahdon muistaa sen
kerran kirjoitin
rakkaudesta elämän
jonka kadotin
menit pois
kuulit kutsun luojan luo
--
yksin harhailen
jotain etsien
eksyneenä katujen viidakkoon.
-
Nostan tämän ketjun päivänvaloon, tässä on paljon ihania muistoja,
paljon on runoja kadonnu, muutamia näyttää olevan jäljellä, kauankohan vanhat ketjut säilyy tallessa,
Mä ajassa päivän pidenneen
nyt kirkoitan pienen runon.
iloksi jokaisen ihmisen,
varta vasten punon.
Jos sanat pienet vähäiset
ilon tunteet mieliinne nostaa,
niin merkeissä tämän ihmiset
ikään kuin pahalle kostaa.
On oleva päivä huomisen
niin kaunis, lämmin ja hyvä
ja jokainen ihminen tunte sen
on hyvä olomme enentyvä.