Hei,
Olen tänä vuonna 18 vuotias täyttävä väsynyt ihminen. Olen väsynyt yksinkertaisesti opiskeluun, ihmisiin, kotiin..jne. Haluaisin nukkua, mutta en voi. Valvon yöt ja ahdistus on suuri. Pelkään pimeää, ja vierastan seuraa. En tiedä missä vaiheessa huomasin olevani pohjalla, siltä ainakin tuntuu. Ihmiset ovat satuttaneet minua niin eri keinoin kuin voivat.
Minut raiskattiin kun olin 13.vuotias. Ei suoranaisesti. Huumattiin, vasta myöhemmin ymmärsin asian ja tiesin olevan myöhäistä hakea apua. Luotin asian muutamalla hyvälle ystävälleni, asia oli heidän mielestä jo liian vanha muisteltavaksi tai huolehdittavaksi. Se sattui paljon.
Siskoni on kärsi myös ahdistuksesta ja purki sen väkivallalla, minuun. Nyt asiat menevät hänellä paremmin, itse asiassa hienosti. Seurustelin 16 vuotiaana kolme vuotta vanhemman miehen kanssa joka myöskin löi minua.
Itketti suuresti kun huomasin, että juuri kaikista lähimmät ihmiset ovat käyttäneet väkivaltaa minua kohtaan.
Käytin hetken aikaa huumeita, kuitenkin irrottaudun jutusta mahdollisimman pian. Vielä
silloin oli taistelu-tahtoa jatkaa.
Seurustelen nykyään ja olemme puhuneet kumppanini yhteen muutosta kesän jälkeen. Olen kertonut hänelle pahasta ahdistuksestani, ja kuinka en voi kuin nukkua yöt. Mutta hänellä liian paljon muuta murehdittavaa, kumppanini sisko on sairastanut pitkään huonosti hoidettavaa skitsofreniaa. Ja juuri sitten myös hänen ystävälle todettiin juuri skitsofrenian alkuoireet, jotka oli laukaisut erillaiset huumeet.
Itkettää kauheasti. Olen yrittänyt kertoa asiasta esimerkiksi terveydenhoitajallemme. Hän ohjasi minut kuraattorillemme joka sanoi kaiken pahan olon kuuluvan tähän ikään.
Ehkä toivon liikoja selviytymisestä, olen niin lopussa, en jaksa nousta sängystä vaikka en nuku. Ahdistus on tälläkin hetkellä niin pirun kovaa.
Joskus olen miettinyt tappavani itseni, mutta kuoleman pelko on kova. Tuntuu kuin olisin umpikujassa. Ns. ystäväni käänsivät selkäni minulle vielä pirteinä aikoinani. Olen joutunut säälittävään tilanteeseen, ostan itselleni pehmoleluja joitten vieressä makaan ja en tunne itseäni niin yksinäiseksi. Tiedän olevani lapsellinen. Anteeksi..
Tämä oli enemmänkin vuodatus kuin ratkaisun etsimistä ongelmaan,
halusin kirjoittaa ja katso helpottuuko olo.
Olen tänä vuonna 18 vuotias täyttävä väsynyt ihminen. Olen väsynyt yksinkertaisesti opiskeluun, ihmisiin, kotiin..jne. Haluaisin nukkua, mutta en voi. Valvon yöt ja ahdistus on suuri. Pelkään pimeää, ja vierastan seuraa. En tiedä missä vaiheessa huomasin olevani pohjalla, siltä ainakin tuntuu. Ihmiset ovat satuttaneet minua niin eri keinoin kuin voivat.
Minut raiskattiin kun olin 13.vuotias. Ei suoranaisesti. Huumattiin, vasta myöhemmin ymmärsin asian ja tiesin olevan myöhäistä hakea apua. Luotin asian muutamalla hyvälle ystävälleni, asia oli heidän mielestä jo liian vanha muisteltavaksi tai huolehdittavaksi. Se sattui paljon.
Siskoni on kärsi myös ahdistuksesta ja purki sen väkivallalla, minuun. Nyt asiat menevät hänellä paremmin, itse asiassa hienosti. Seurustelin 16 vuotiaana kolme vuotta vanhemman miehen kanssa joka myöskin löi minua.
Itketti suuresti kun huomasin, että juuri kaikista lähimmät ihmiset ovat käyttäneet väkivaltaa minua kohtaan.
Käytin hetken aikaa huumeita, kuitenkin irrottaudun jutusta mahdollisimman pian. Vielä
silloin oli taistelu-tahtoa jatkaa.
Seurustelen nykyään ja olemme puhuneet kumppanini yhteen muutosta kesän jälkeen. Olen kertonut hänelle pahasta ahdistuksestani, ja kuinka en voi kuin nukkua yöt. Mutta hänellä liian paljon muuta murehdittavaa, kumppanini sisko on sairastanut pitkään huonosti hoidettavaa skitsofreniaa. Ja juuri sitten myös hänen ystävälle todettiin juuri skitsofrenian alkuoireet, jotka oli laukaisut erillaiset huumeet.
Itkettää kauheasti. Olen yrittänyt kertoa asiasta esimerkiksi terveydenhoitajallemme. Hän ohjasi minut kuraattorillemme joka sanoi kaiken pahan olon kuuluvan tähän ikään.
Ehkä toivon liikoja selviytymisestä, olen niin lopussa, en jaksa nousta sängystä vaikka en nuku. Ahdistus on tälläkin hetkellä niin pirun kovaa.
Joskus olen miettinyt tappavani itseni, mutta kuoleman pelko on kova. Tuntuu kuin olisin umpikujassa. Ns. ystäväni käänsivät selkäni minulle vielä pirteinä aikoinani. Olen joutunut säälittävään tilanteeseen, ostan itselleni pehmoleluja joitten vieressä makaan ja en tunne itseäni niin yksinäiseksi. Tiedän olevani lapsellinen. Anteeksi..
Tämä oli enemmänkin vuodatus kuin ratkaisun etsimistä ongelmaan,
halusin kirjoittaa ja katso helpottuuko olo.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Persoonallisuus on saattanut häiriintyä kokemuksistasi, sisäinen puheesi tuo pelkoja. Nämä on pois oppimis asioita, joita toiset hoitaa terapialla. Kongnitiivinenterapia. Itse olen oppinut jo pitkän tietämyksen kautta, että sisäinen jutteluni ei aina ole totta ja osaan pyyhkiä sen mielestän. Voimia sinulle