Enpä ole varma mihin pitäisi kirjoittaa, joten kirjoitan tänne.
Olen 164cm/66kg ja pian 18 vuotta, ja jos on pakko tietää niin menkat eivät ole säännöllisiä. Olen viime aikoina syönyt reilusti vähemmän kuin normaalisti, ei vain ole tahtoa syödä. Ja sitten kun pitäisi syödä edes vähäsen, en oikein tahdo löytää voimia syömiseen. Pureskelen pitkään samaa ruokaa, ja lopulta syön vain pienen osan annoksesta. Nykyään syön jonkinlaisen aamupalan että pärjään, ja vähäsen sitten illalla jotain ruokaa, usein tuskin sitäkään jos vanhemmat ei käske syömään. Joten he eivät ole melkein ikinä kotona enkä huomaa sitten että pitäisi syödä. Nytkin olen viimeksi syönyt kahdentoista aikaan päivällä, eikä ole nälkä.
Suklaata syön pari palaa päivässä, jota meni aikoinaan kun vielä söin ruokaakin normaalisti. Ihan hyvä vaan että makean himoni laantunut pienemmäksi.
Mutta mielestäni elämäntapani ei ole kuitenkaan enään kovin tervettä, sillä olen parin viikon sisällä laihtunut melkein neljä kiloa. Olen myös huomannut että olevani jotenkin riutuneempi verrattuna kuviin jotka on otettu ihan pari kuukautta sitten. Aluksi ajattelin tästä että ihan hyvä vain, pääsen lähemmäksi normaalipainoa, eivät pääse vanhemmat, sisarukset ja mummini vinoilemaan painostani. Mutta enään tämä ei ole kivaa, olen hieman jo huolissani. Nukkuminenkin on entistä hankalampaa. Toissa yönä pyörin seitsemän tuntia sängyssä ja nukuin tunnin. Muitakin levottomia öitä on ollut, mutta tämä oli pahin. On myös useinmiten karsea olo, mutta tämän uskon johtuvan unenpuutteesta.
Olenko vain vainoharhanen, vai pitäiskö mun alkaa tehdä jotain? Ja jos pitäis niin mitä?
Olen 164cm/66kg ja pian 18 vuotta, ja jos on pakko tietää niin menkat eivät ole säännöllisiä. Olen viime aikoina syönyt reilusti vähemmän kuin normaalisti, ei vain ole tahtoa syödä. Ja sitten kun pitäisi syödä edes vähäsen, en oikein tahdo löytää voimia syömiseen. Pureskelen pitkään samaa ruokaa, ja lopulta syön vain pienen osan annoksesta. Nykyään syön jonkinlaisen aamupalan että pärjään, ja vähäsen sitten illalla jotain ruokaa, usein tuskin sitäkään jos vanhemmat ei käske syömään. Joten he eivät ole melkein ikinä kotona enkä huomaa sitten että pitäisi syödä. Nytkin olen viimeksi syönyt kahdentoista aikaan päivällä, eikä ole nälkä.
Suklaata syön pari palaa päivässä, jota meni aikoinaan kun vielä söin ruokaakin normaalisti. Ihan hyvä vaan että makean himoni laantunut pienemmäksi.
Mutta mielestäni elämäntapani ei ole kuitenkaan enään kovin tervettä, sillä olen parin viikon sisällä laihtunut melkein neljä kiloa. Olen myös huomannut että olevani jotenkin riutuneempi verrattuna kuviin jotka on otettu ihan pari kuukautta sitten. Aluksi ajattelin tästä että ihan hyvä vain, pääsen lähemmäksi normaalipainoa, eivät pääse vanhemmat, sisarukset ja mummini vinoilemaan painostani. Mutta enään tämä ei ole kivaa, olen hieman jo huolissani. Nukkuminenkin on entistä hankalampaa. Toissa yönä pyörin seitsemän tuntia sängyssä ja nukuin tunnin. Muitakin levottomia öitä on ollut, mutta tämä oli pahin. On myös useinmiten karsea olo, mutta tämän uskon johtuvan unenpuutteesta.
Olenko vain vainoharhanen, vai pitäiskö mun alkaa tehdä jotain? Ja jos pitäis niin mitä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onko sulla ihan jokin oma henkilökohtainen syy tuohon, ettet kykene syömään? Oletko sä kenties masentunut, ahdistaako sua ?...
Itseltäni putosi se 11kg / kk ja oireilu oli vähän samantahtoista kuin sulla... ei oikein saannut nukuttua ja yöt olivat levottomia. Olihan niitä oireita muitakin kuten jatkuvat nenän veren vuotaminen ( 9 kertaa viikossa ) ja pyörtyileminen ym...
Kysyit onko tämä terveellistä? Jos haluat laihtua niin ei ole oikotietä onneen. Pitää syödä terveellisesti ja liikkua enempi. Painoa voisi / saisi tipahtaa se kilo viikossa, mutta 4 kiloa parissa viikossa alkaa olla jo liikaa, mutta ei vielä mennä äärirajoilla.
Yritä syödä kolmen tunnin välein vähintään se "kourallinen" ruokaa ja juo paljon vettä. Siitä on hyvä lähteä. Muista syödä myös jotain lisäravinne tabletteja, mutta älä siinä mielessä että ne korvaisivat sun ruokavalios. Ne vain täyttävät ne aukot jotka jää mahdollisesti täyttämättä.
Tiedän kokemuksesta, että jos ruoka ei maistu niin ei se myöskään alas mene. Koita nyt vaan väkiste saada vähintään se kourallinen alas kolmen tunnin välein. Sillä on hyvä lähtä.
... tuota tahtia jos jatkat niin ei hyvä. Usko mua!
No itseasiassa olen jo ollut pitempään alakuloinen, ja jotenkin epätoivonen olo on ollut viime aikoina. Motivaatiokin pieniin asioihin on hiipunut.
Kai sitä voi sitten sanoa että olen hieman masentunut.
Minullakin alkoi nenä vuotamaan verta parin viikon aikana jopa kolmesti päivässä, mutta tämä tosin loppui siihen aikoihin kun ruokahalu alkoi katoamaan.
Itseasiassa en ole tarkoituksella laihduttamassa, sillä olenkin hieman huolissani niistä kiloista ja terveydestäni. En halua että tässä käy lopulta huonosti, siksi kirjoitinkin tänne.
Juu ... tiedän, että ei oo helppoa pakottaa itseään syömään, kun on masentunut. Tuntu, että edes perhepizza tai kebab, kenties hamppari ateriakaan maistunut purujauhoa paremmalta. Eikä edes tehnyt mieli. Multakaan se loppujen lopuks onnistunut, mutta onneks mä pääsin masennuksestani yli tai ainakin pikku hiljaa mennään parempaan suuntaan.
Sunkin kannattais jollain tapaa päästä siitä yli. Jos ei muuten niin vaikka puhumalla? Kenties terkkarille tai jotain... Ei tollasta elämää oo kivaa elää ku elämä ei tunnu olevan enään elämisen arvoista. Sun vaan nyt täytyy keksiä jotain mikä sais sut taasen innostumaan elämästä ja ennen kaikkea mikä sais sun ruokahalus nousemaan.
Ehkäpä sä haluaisit kertoa miksi olet masentunut?
Olen lievästi kehitysvammainen, mikä vaikuttaa puheeseeni ja sen ymmärtämiseen, ja jonkin verran muistiinkin. Aiemmin elämässäni pärjäsin sen kanssa loistavasti, mutta nyt on pelottavasti alkanut tuntumaan että olen taantumassa. Muutenkin tunnen itseni todella tyhmäksi ja epäonnistuvan kaikessa mitä teenkin.
Yksinäisyys on kuitenkin eniten se joka minua raastaa, sillä sosiaalitaitoni ovat aika olemattomat. Pelkään kokoajan että nolaan itseni pahasti vammani takia, ja että jos kerron siitä niin ihmiset pitävät ja kohtelevat minua kuin mitäkin friikkiä, joka sekään ei ole mikään mahtava tunne.
Mutta kuitenkin minulla on ihana harrastus missä tapaan mukavia ihmisiä, ja sitä tehdessä kaikki ikävä poistuu mielestä. Tämä onkin pitänyt minua pinnalla tähän asti, kunnes se meni joulutauolle.
Muistan kun meidän luokallamme oli koulussa mahdollisesti vammainen oppilas. Ei hän koskaan vammastaan kertonut, mutta hänen puhestaan ei saannut selkoa ja hänen liikkeensä sekä eleensä poikkesivat muista.
Meitä ongelma ei haitannut. Luokkamme on hyvä henkinen, emmekä koe kiusaamista mitenkään kutsumuksena.
Mikä tuli välillemme tämän oppilaan kanssa oli hänen tympeä hajunsa. Tämä haju oikeasti tuotti useille luokkalaisillemme päänsärkyä. Olisimme kovasti halunneet olla hänen kaverinsa vaikkakin hän oli jokseenkin erillainen, mutta tämä haju oli vain niin sietämätön.
Kun taas netin kautta hän oli kuin toinen ihminen. Aivan kuten sinäkin. Ei hänestä huomannut eroa. Hänen kanssaan pystyi jutella selkeästi ja ei hänen hajunsakkaan haitannut netin välityksellä.
Ehkä mä yritän tällä kertoa, että on totta. Että tuolla on ihmisiä jotka paheksuvat vammaisia, mutta eivät kaikki ole sellaisia. Kenties tulet paremmin juttuun toisten vammautuneiden kanssa kun ei tarvitse tuntea oloasi niin ulkopuoliseksi? Mutta älä pelkää esiintyä muiden seurassa. Olen varma, ettei meidän luokkamme ole ainoa joka ymmärtää vammaisia. Tarkoitan, että jos tietää toisen olevan vammainen. Osaa häneen myös suhtautua sen mukaisesti. Ymmärrän toki jos ei pysty artikuloimaan normaalisti niin sitten ei vain pysty. Ei sellaista voi vaatia mihin ei kykene.
Ei muuta kuin voimia sulle! Olet varmasti tosi mukava kun sut vain oppii tuntemaan paremmin. Ainakin tähän mennessä oon saannut susta tosi mukavan kuvan.