Minulle on muodostunut todella suuri ongelma lapseni mummusta (anopistani).
Saimme mieheni kanssa ensinmäisen lapsen runsas vuosi sitten. Synnytys tapahtui sektiolla ja olin todella väsynyt ja huono vointinen. Pyysin miestäni ilmoittamaan kaikille että haluaisimme olla ensinmäisen päivän kolmisin, koska en jaksanut ottaa vastaan vieraita. Anoppini kuitenkin "tunki" väkisin katsomaan ensinmäistä lapsen lastaan. Hän onnitteli meitä, halasi miestäni ja kaappasi lapsemme syylinsä.
Kun pääsimme kotiin sairaalasta noin viikon kuluttua, olin helpottunut kun tiesin että meidän ei tarvitsisi päästää kotiin ketään ylimääräisiä. Olihan anoppini käynyt vähintään kerran päivässä hiplaamassa lastamme.
Mieheni alkoi ärsyyntymään yhtä lailla kun minäkin ja pyysi äidiltään että hän antaisi meille tilaa totutella uuteen perheen jäseneensä.
Olimme olleet pari päivää kotona, kun ovikello soi aamulla. Anoppi seisoi oven takana kauppakassillinen tavaraa mukanansa ja kukkakimppu kainalossa. Olimme hieman hämillämme mieheni kanssa. Anoppi hipelöi lastamme koko ajan ja kyseli imettämisestä. Hän tiesi varsin hyvin etten ollut saanut imetettyä lastani juuri ollenkaan ja melkein koko ruokinta sujui pullosta. Asia oli minulle todella arka.
Meni aikaa ja nieleskellen kuuntelin hänen tarinoitaan siitä kuinka pulloruokinta ei olisi hyvä asia yms.
Lapsellamme todettiin koliikki noin kuukauden ikäisenä, anoppini sanoi että ei se koliikkia ole! Lapsemme oli kuulemma vain nälkäinen ja pulloruokinta kiukutti lastamme. Olin todella vihainen ja ällistynyt.
Meni aikaa ja aloin välttelemään anoppini seuraa, kun veimme lastamme sinne hoitoon en vaihtanut kun muutaman sanan anoppini kanssa.
Joka kerta hän sanoi että taitaa lapsemme viihtyä hänen kanssaan parhaiten kun ei se edes ole itkenyt ja taas hän vähätteli sitä että lapsemme kärsi koliikista.
Sitten kun lapsemme alkoi lähestyä puolen vuoden ikää ja kehittyä vauvasta lapseksi, oppimaan uusia asioita. Halusi anoppini olla aina se kuka ensiksi näkee kun lapsemme kääntyy selältä vatsalleen, kuinka lapsemme istuu tuettaa jne. Minusta nämä ensinmäiset asiat kuuluvat äitille ja isälle, ei iso-vanhemmille.
Joka kerta edelleen hän opettaa ja opettaa, lastani ja minua.
Olen aivan rikki aina välillä, isovanhempien kuuluisi olla minusta niitä lapsen parhaimpia ystäviä..ei iso-vanhempien kuulu hoitaa lapsen lapsiaan kuin omiaan.
Kertokaa tarinoitanne..
Saimme mieheni kanssa ensinmäisen lapsen runsas vuosi sitten. Synnytys tapahtui sektiolla ja olin todella väsynyt ja huono vointinen. Pyysin miestäni ilmoittamaan kaikille että haluaisimme olla ensinmäisen päivän kolmisin, koska en jaksanut ottaa vastaan vieraita. Anoppini kuitenkin "tunki" väkisin katsomaan ensinmäistä lapsen lastaan. Hän onnitteli meitä, halasi miestäni ja kaappasi lapsemme syylinsä.
Kun pääsimme kotiin sairaalasta noin viikon kuluttua, olin helpottunut kun tiesin että meidän ei tarvitsisi päästää kotiin ketään ylimääräisiä. Olihan anoppini käynyt vähintään kerran päivässä hiplaamassa lastamme.
Mieheni alkoi ärsyyntymään yhtä lailla kun minäkin ja pyysi äidiltään että hän antaisi meille tilaa totutella uuteen perheen jäseneensä.
Olimme olleet pari päivää kotona, kun ovikello soi aamulla. Anoppi seisoi oven takana kauppakassillinen tavaraa mukanansa ja kukkakimppu kainalossa. Olimme hieman hämillämme mieheni kanssa. Anoppi hipelöi lastamme koko ajan ja kyseli imettämisestä. Hän tiesi varsin hyvin etten ollut saanut imetettyä lastani juuri ollenkaan ja melkein koko ruokinta sujui pullosta. Asia oli minulle todella arka.
Meni aikaa ja nieleskellen kuuntelin hänen tarinoitaan siitä kuinka pulloruokinta ei olisi hyvä asia yms.
Lapsellamme todettiin koliikki noin kuukauden ikäisenä, anoppini sanoi että ei se koliikkia ole! Lapsemme oli kuulemma vain nälkäinen ja pulloruokinta kiukutti lastamme. Olin todella vihainen ja ällistynyt.
Meni aikaa ja aloin välttelemään anoppini seuraa, kun veimme lastamme sinne hoitoon en vaihtanut kun muutaman sanan anoppini kanssa.
Joka kerta hän sanoi että taitaa lapsemme viihtyä hänen kanssaan parhaiten kun ei se edes ole itkenyt ja taas hän vähätteli sitä että lapsemme kärsi koliikista.
Sitten kun lapsemme alkoi lähestyä puolen vuoden ikää ja kehittyä vauvasta lapseksi, oppimaan uusia asioita. Halusi anoppini olla aina se kuka ensiksi näkee kun lapsemme kääntyy selältä vatsalleen, kuinka lapsemme istuu tuettaa jne. Minusta nämä ensinmäiset asiat kuuluvat äitille ja isälle, ei iso-vanhemmille.
Joka kerta edelleen hän opettaa ja opettaa, lastani ja minua.
Olen aivan rikki aina välillä, isovanhempien kuuluisi olla minusta niitä lapsen parhaimpia ystäviä..ei iso-vanhempien kuulu hoitaa lapsen lapsiaan kuin omiaan.
Kertokaa tarinoitanne..
Vastaukset 78
Vanhimmat
pyyhälsi teille tuomaan ruokaa ja vielä kukkiakin?
Hyi olkoon, ettäs kehtas.
Lisäksi vielä kehtas sun nähden "hiplata" sun lastasi. Aivan kauhea mummo. Näyttää nyt noin selvästi, että rakastaa lapsenlastaan.
Onneksi et ole minun miniäni, huh.
Minä olen tehnyt kaikkea tuota ja enemmänkin.
Mun miniä on halunnut jakaa onnensa lapsistaan myös minun kanssani ja mitä enemmän osoitin kiinnostusta ja kiintymystä hänen, eli heidän lastaan kohtaan sitä tyytyväisemmältä molemmat vanhemmat vaikuttivat.
Olen saanut hoitaakin heidän lapsiaan ihan kiitettävästi.
Mulla oli kotona kaikki mitä vauva tarvii ja kun he halusivat mennä esim. kauppaan, jättivät vain lapsen turvaistuimineen eteiseen ja voivat olla varmoja, että lapsi on hoidettu ja hyvissä käsissä mun kanssa.
Omasta asenteesta on paljon kiinni, miten hommat etenee. Jos nyt annat anoppisi osallistua lapsesi elämään täysillä, niin hyödyt siitä aivan varmasti. Eipä ole lapsehoitohuolia, kun mummo innoissaan otta lapse hoitoon.
Keskusteles nyt vähän aikaa peilikuvasi kanssa.
Sieltä löytyy ratkaisu ns. ongelmiisi.
Se mitä anoppisi on puhunut pullo/rintaruokinnasta on sitten asia erikseen, mutta onkohan sekin asia jotenkin vääristynyt päässäsi paljon negatiivisemmaksi, kuin mitä todellisuudessa on sanottu. Synnytyksen jälkeen äidit on muutenkin kaikelle sanomiselle aivan yliherkkiä, jospa olet ylireagoinut.
Luulen, että vaikka olisikin sanonut juuri noin, kuin esitit, niin tuskin ilkeyttään. Me anopitkin olemma vain ihmisiä ja suusta voi päästyä sellaista mitä ei olis tarvinnut sanoakaan, mutta suonette meille anteeksi hölmöytemme, jos emme kuitenkaan pahalla tarkoita.
Minä ainakin olen omille anopeilleni antanut anteeksi heidän erehtymisensä.
Millainen sen mummon sitten pitäisi olla?
Olis aika kummallista jos mun anoppi (vaikka onkin kaamee hössöttäjä) ei olis ollut yhtään kiinnostunut ensimmäisestä lapsenlapsestaan, olin iki onnellinen, kun minä tulin sairaalasta kotiin, oli mies, appiukko ja anoppi siivonneet koko talon.. Anoppi oli tehnyt ruokaa moneksi päiväksi ja oli ostanut kukat maljakkoon, ja totta hiivatissa sai vauvan syliinsä...
Olis se nyt ollut vähän kummallista, jos olisin sen kieltänyt, varsinkaan kun en pitänyt sitä todellakaan kamalana asiana. Ainoa poikansa saa yli 40 vuotiaana esikoisensa, kyllä siinä kuka tahansa mummo sekoaa ja tuo on kyllä aika lievää, mistä sinä valitat, aloittaja. Toki jokaisella on itsensä kokoisia ongelmia...
Nyt kun lapsi on isompi, on ilo katsoa sitä riemua, kun mummu ja pappa tulevat kylään :)))
Meitä on niin moneksi :)))
aloittajaa.. En itsekkään halua sairaalaan muita kuin mieheni sitten kun lapsemme syntyy. Ja kotiinkin vasta sitten kun itsestäni siltä tuntuu. En myöskään ilahtuisi mummujen yllätysvierailuista, etenkään jos on ilmoitettu ettei vieraita haluta. Toki aloittajan anoppi on varmaan tarkoittanut hyvää, mutta jos tuore perhe on nimeenomaan ilmoittanut haluavansa levätä ym. niin ei silloin tarvitse tuppautua väkisin kylään.
ymmärrän alkuperäistä kirjoittajaa! Kyllä muakin risoisi, jos väkeä lappaisi paikalle, vaikka on ilmoitettu, että vieraita ei kaivata. Mikä siinä on niin ihmeen vaikeaa näille keski-ikäisille ja vanhemmille naikkosille käsittää, että antaa nuoren perheen olla omissa oloissaan ja odottaa kutsua. Kyllä varmaankin useimmat kutsuvat ihan mielellään isovanhemmat uutta tulokasta katsomaan ja toivovat hyvää suhdetta lapsen ja isovanhempien välille. Eikö tosiaankaan ymmärretä, että äiti saattaa olla kovin väsynyt ja kipeä synnytyksen jälkeen? Eikä silloin tosiaankaan ole ensimmäisenä mielessä vieraat ja tuolloin kutsumattomat vieraat ovat kaikkea muuta kuin iloinen yllätys. Ja kyllä meillä ainakin mies osaa ruokaa laittaa ja tekee kotityöt, jotta ei siinä mitään anoppeja tai omia äitejä tarvita avuksi änkeämään.
samalla touhutessaa keittelee kahvit äidille ja anopille. Ei se paljoa vaadi ja pääsevät isovanhemmat näkemään vauvan ihan pikkasena. Kuka sitä nyt jaksaa ootella monta päivää, että näkee ensimmäisen lapsenlapsensa, jota on saattanut jo vuosikaudet odottaa ja toivoa.
Jos äiti on väsynyt niin istuksii vain rauhassa, kyllä me mummot hoitelema lapsen ja vaikka tiskaammekin kuppimme. Ei siinä niin paljoa sotkua tule, mutta hyvä mieli mummuille, jotka kuitenkin ovat sitten niitä tärkeimpiä hoitajia kun lapsenvahtia tarvitaan.
tajua, että jotkut voivat ihan oikeasti olla tosi kipeitä ja väsyneitä synnytyksen jäljiltä? Sinäkö siis silti edellytät, että nuoren äidin voinnista viis, kunhan sinä saat heti nähdä lapsenlapsen? Tai entä jos sekä äiti että vauva ovat olleet sairaalahoidossa pidempään ja on ollut komplikaatioita, niin siltikin pitää saada tunkea sinne eikä anneta toisten toipua? Kaikki eivät todellakaan oikeasti jaksa ja HALUA vieraita heti kotiutumisen jälkeen. Kyllä aikuisen ihmisen pitää itsensä malttaa ja odottaa kutsua ja antaa perheelle toipumishauhaa.
ole vieraita, vaan sukua ja perheenjäseniä.
Meillä ainakin on olleet. Isovanhemmat ja vielä isoisovanhemmatkin on kaikki yhtä suurta perhettä.
esikoiseni jälkeen todella kipeä. Häntäluu murtui synnytyksessä, enkä pystynyt edes istumaan.
Syödäkin piti makuuasennossa. Mieheni joutui kaikki tekemään ja mulle passaamaan, mutta ei minua haitannut, vaikka anoppi, appiukko, miehen sisko ja veli kaikki piipahtelivat vauvaa katsomassa.
Eivät he koskaan jääneet pitkäksi aikaa, kunhan kävivät. ei se minua mitenkään rasittanut siellä sängyn pohjalla.
Puhua sentään jaksoin, eikä minulta kukaan muuta odottanutkaan.
Minusta oli aivan ihanaa, kun tultiin laitokselta kotiin, kun anoppi olis siivonnut koko kodin, miehen sotkuista ja odotti siellä kahvit valmiina kakku ja kukat pöydällä. Kyllä tuntui hyvältä.
Hän istui siinä kanssamme sen hetken, että yhdessä hörpimme kahvit ja lähti.
En tiedä mitä siinä kenenkään mielestä olis voinut olla pahasti.
ihmiset on erilaisia. Toiset jaksaa ottaa vieraita ja toiset ei. Jos sinä olet jaksanut ottaa vieraat vastaan ja siitä on jäänyt sinulle hyvä kokemus ja tykkäsit suvun siivouksesta jne, niin se ei tarkoita, että kaikilla synnyttäneilä äideillä näin olisi. Ehkä se tässä onkin ongelmana, että ei pystytä käsittämään, että joku toinen kokee asiat eri tavoin. On väärin olettaa, että kun joku asia ei itsestä tuntunut pahalta tai ikävältä, niin ei se sitä muistakaan ole. Niin ja tuohon vielä, että ketkä ovat vieraita ja ketkä sukua ja perheenjäseniä, niin tämäkin vaihtelee. Jos on pitkät välimatkat ja nähdään tyyliin 1-2 kertaa vuodessa ja välit hyvin muodolliset niin eipä siinä paljon sukulaisuustunnetta tule. Kaikki eivät myöskään ole edes yhtä sukurakkaita ihmisiä...
kyynärpäitä myöten ettet ollut minun anoppi, olis meinaan tullut lähtö meiltä ja lujaa. Mieheni olisi heittänyt pellolle noin röyhkeän ihmisen jos ei sanomalla uskoisi. Kuinka te mummut voitte olla noin röyhkeitä ja itsekkäitä, ei se vauva ole teidän vaan vauvalla on ihan oma äiti ja isä. Olisittepa hoitaneet ja hiplanneet omat lapsenne silloin kun oli se aika.
eihän sillä miniällä olisi niin hyvää miestä jollemme olisi sitä hänelle kasvattanut, hiplannut ja hoitanut ;)))
onneksi en ole sinun miehesi äiti, oma poikani ei heitä äitiään ulos jos hän tulee heidän lastaan hoitamaan ja katsomaan ja hellittelemään. Onnekseni hänellä on sydän paikallaan ja ihmissuhteet kunnossa ja niin lapsi saa rakkautta yllin kyllin myös muilta kuin omilta vanhemmiltaan. Lapsi saa kasvaa tasapainoiseksi ja suvaitsevaksi aikuiseksi.
Itselleni oli suuri apu niin anopista kuin äidistänikin pienen lapsen kanssa. Oli aivan ihana kun sai jakaa vastuun ihmisten kanssa, jotka olivat hoitaneet molemmat 8 lasta aikuisuuteen asti ja hyvin onnistuneet. Se antoi jotenkin varmuutta itsellekkin ja kaikki ne neuvot ja ohjeet tulivat hyvästä sydämestä. Mitään muuta en osaa edes kuvitella anoppien ja äitien tuossa tilanteessa, kuin tahtovan auttaa. Kukaan heistä ei tule kyläilemään siksi, että heitä pssattaisiin vaan nimenomaan itse passaamaan ja auttamaan tuoretta äitiä alkuun.
Siät apua pitäisi itse kenenkin kunnioittaa ja arvostaa.
Vieraat ovat asia erikseen ja perhe erikseen, meidän perheeseen kuuluu minun, mieheni ja lapsen lisäksi kaksi mummua ja vaaria ( koira)... Vieraat tulevat vasta sitten, kun meille oikeasti sopii... Toisaalta, isovanhemmat ovat aina kertoneet tulostaan, tai kysyneet, voiko tulla. Synnytyksen jälkeen tosin pidin itsestäänselvänä, että ovat paikalla, kun tulin kotiin. Omat vanhempani ovat sitten toinen juttu, heitä en olisi kotiimme silloin halunnutkaan, mutta eivät kyllä olleet tulossakaan...
kukaan koskaan pois käskenytkään. Siis tottakai olisin lähtenyt jos olisi sanottu, mutta päinvastoin, apuni on otettu mielihyvin vastaan, samoin vierailuni.
Kyllä on omat hoidettu ja paijattu ja suukotettu.
Sinä et tiedä vielä mitään, mitä on tulla isovanhemmaksi.
Ei ne omat ole samalla tavoin onnistuneet päätä sekottamaan, kun mitä etenkin ensimmäinen lapsenlapsi.
Joku viisas onkin sanonut, että jos olisi mahdollista, niin hän olis jättänyt omat lapset väliin ja siirtynyt suoraan lapsenlapsiin.
Älkää te "lapset" ottako kantaa noin voimakkaasti, kun ette ollenkaan tiedä, kuinka pimahtaneita mummoja teistä itsestäå aikanaan tulee.
mistä se sukulaisten välinen kylmäkiskoisuus juontaakaan juurensa. Jos oma lapsikin jo vauvasta opetetaan karsastamaan omia isovanhempiaan.
Siitä se siemen lähtee itämään siihen "sukurakkauteen".
Kyllä meitä on moneksi.
Kuinka ihmiset ovatkin kylmiä, etteivät soisi edes omille pienille lapsilleen mitään parempaa ja omien isovanhempien osoittamaa rakkautta ja välittämistä.
Tuollainen asenne anoppeja/mummuja kohtaan?Ihmetyttää kovasti,aivan kuin kyse olisi mustasukkaisuudesta tai jostakin nykynuorille tyypillisestä ilmiöstä:minulle vain kaikki ja muista viis.Ei tuo "mummous" ole röhkeyttä,eikä itsekkyyttä, vaan ihan luonnollista rakkautta lapsenlastaan/lastaan jopa miniäänsä/vävyään kohtaan.Vastasyntynyt pienokainenhan on tietenkin erittäin tärkeä myös mummuille ja vaareillekkin ,ja myös he kuuluvat perheeseen.En voi ymmärtää tuollaista kylmyyttä ja mustasukkaisuutta.Senhän luulisi olevan "rikkautta" ja onnellinen asia,että vauvalla on ihan ikiomien, parhaimpien äidin ja isän lisäksi myös isovanhemmat,jotka oikeasti välittävät ja rakastavat.Ei se ole pois äidiltä,eikä isältäkään,vaan lisäksi kaikille. Kyllä niitä omia lapsiakin on aikanaan hiplattu,halittu ja hoidettu,mutta on annettu myös mummujen hiplata.Mistähän johtunee tuollainen, joillakin ilmenevä suppea "vain meidän pieni oma piiri" asenne,johon ei muita haluta mahduttaa.Onneksi tuollaista ei kovin usein kuitenkaan kuule,vaikkakin on tämäntyyppinen asenne lähisukulaisia kohtaan lisääntynyt valitettavasti.Sukulaisia on yhä vähemmän ja vieraannutaan toisistaan ja tullaan etäisiksi, jopa omille vanhemmilleen.Täällä keskusteluissa esiintyy toisinaan tuollaisia äitien haluja/pyyntöjä, ettei saisi tulla, etenkään anoppi katsomaan vauvaa laitokselle, eikä kotiinkaan mielellään hetkeen.MIKSI? Ei synnyttäminen ole ainakaan pahemmaksi muuttunut,päinvastoin verrattuna entisiin aikoihin.Olivat ne vauvan äidit(miniät) silloinkin väsyneitä,kipeitä ja huolestuneita.mutta sai sitä uutta tulokasta lähin suku tulla katsomaan,sehän kuuluu asiaan luonnollisesti.Meneehän lähisukulaiset sairaalaankin katsomaan omaisiaan,jotka saattavat olla väsyneitä.Sehän on välittämistä ja rakkautta,eikä itsekkyyttä/röyhkeyttä. Toivoisin,että teillä ei, aloittaja mukaanlukien, olisi näin negatiivinen ja paheksuva asenne meitä anoppejanne/äitejänne kohtaan.Myöskin itse olen mummu ja menimme papan kanssa jo heti seur.päivänä katsomaan vauvaa ja myöskin tyttäreni anoppi kävi.Ja muutakin lähisukua käväisi.Tyttärelläni oli vaikea synnytys ja hän oli väsynyt,mutta onnellinen.Kyllä hän halusi meidät sinne, ja niin minäkin aikanani odotin omaa äitiäni ja anoppiani y.m.lähisukulaisiani katsomaan vauvaamme jo heti laitokselle.Se on jäänyt mukavasti mieleeni, ehkä eniten tuosta ajasta ja se oli tärkeää! Rakastan pientä tyttärentyttöäni suunnattomasti ja hän on minulle tosi tärkeä ,eikä se rakkaus ja välittäminen ole pois hänen vanhemmiltaan millään lailla.Me molemmat mummut olemme lapselle rakkaita ja läheisiä.
Sinulla on käynyt hyvin. Aina ei elämässä kaikki kuitenkaan mene, niin kuin olisi halunnut.
Jos suhde mummoon on ollut ongelmallinen ennen lapsen syntymää ja mummo tarvitsee itsekin henkistä tukea vierailunsa aikana eikä niin, että hän pystyisi antamaan sitä kuvaamallasi tavalla vauvan äidille ja perheelle, niin tilanne on varmaankin toinen.
Uusi mummo ei ehkä ole pystynyt hyväksymään lapsensa muuttamista pois kotoa ja reagoinut siihen hyvin ahdistavasti. Tuore äiti ei välttämättä pysty suhtautumaan asiaan ymmärtävästi, kun omassa uudessa tilanteessakin on opettelemista.
Eikö olisi hyvä, jos mummo sopisi uuden äidin ja isän kanssa, tarvitsevatko he apua ja milloin käymään voisi tulla. Haittaisiko tämä?
Taustalla voi tosiaan olla tällaista historiaa tai jotakin muuta mutkaista.
Koitetaan kuunnella toisiamme herkällä korvalla ja sitten toimia mahdollisuuksien rajoissa niiden viestien mukaan.
Ja juuri synnyttäneen äidin viestit täytyy ottaa todella vakavasti.
Jos pikkuperheestä tuntuu, että nyt he eivät halua tai jaksa ketään vieraita heti, niin sitten se on niin. Kenenkään ei ole syytä loukkaantua. Mutta kun he alussa saavat tarvitsemansa rauhan, niin mummoille luultavasti löytyy "tilaa" ja hössötysmahdollisuuksia jatkossa.
Joku toinen äiti taas haluaa heti esitellä kaikille nyyttiään ja se on ihan yhtä OK. Jollekin taas on samantekevää käykö vieraita vai eikö. Sekin on ihan "oikea" tapa suhtautua.
Mutta joku äiti ja isä nimenomaan tarvitsee sen alkurauhan. Annetaan se heille syyttämättä ja syyllistämättä.
tajuta,että ihmiset ovat erilaisia. Joku haluaa väkeä ympärilleen, toinen ei. Lapsen syntymän mukanaan tuomia tunteita ei voi ennakoida. Pitää kunnioittaa myös tuoreen äidin toiveita.
Onhan se nyt ihan eri asia pitkällä tähtäimellä! Jos haluaa synnytyksen jälkeen toipua rauhassa vaikka viikon, tutustua vauvaan. Yksistään maidon nouseminen saattaa kestää 5 pv - johon 80% naisista liitttyy voimakkaita masennuksen oireita, ns baby blues. Se nyt ei missään nimessä tarkoita sitä, että on kulmäkiskoiset välit ja halutaan pitää lapset erossa isovanhemmistaan. Hyvää päivää sentään.
Onhan se nyt kumma, kun synnyttäessään ja lapsen saadessaan nainen käy läpi suurimman elämänmuutoksensa, eikä sitä kunnioita kukaan. Ei edes ne naiset, joiden pitäisi tilanteen herkkyys ja suuri väsymys ymmärtää! Tajuan, ettei synnyttämätön nainen voi ymmärtää, miltä se tuntuu, mutta että äidit ja anopit on noin tökeröitä. Hävetkää.
Antakaa tuoreille vanhemmille rauha tutustua uuteen perheenjäseneen juuri niin kuin he itse haluavat. Varmasti se poikii pelkkää hyvää ja lähentää isovanhempia lapsiperheeseen. Tuppautuminen, paremmin tietäminen ja "kun minäkin niin sinäkin" -asenne taatusti vähentää lapsiperheen haluja tavata isovanhempia.
Voitko olla sama mumi kun tänne kirjoittaa vai onko niitä useita. Kerrankin, siis kerrankin kirjoitat jotain josta minä olen samaa mieltä. Yleensä kirjoituksesi on aivan horinaa.
Olet ymmärtänyt oikein, tuollainen ei ole normaalia. Normaalista nuorikin äiti ymmärtää, että isovanhemmat haluavat vain auttaa. Normaalisti noita ongelmia ei olee. Tänne kirjoittaa raskausmasennusäidit.
Osuit asian ytimeen. Vastasynnyttäneen toiveiden kunnioitus on yksi siemen hyville "mummutus"suhteille.
yksinkertaisesta syystä, että välimatkaa voi olla satoja kilometrejä yhdistettynä vähäisiin lomiin, pitkiin ulkomaan työkeikkoihin eli harvoin nähdään ja mielenkiintoa vanhempien sukulaisten taholta liikenee lähinnä silloin kun joku a) pääseee ylioppilaaksi, b ) menee naimisiin c) saa vauvan...Erityisesti häät ja vauva on sellaisia asioita, jolloin suku aktivoituu, muuten eivät ole kiinnostuneita "nuorten touhuista". Vähän läpinäkyvää mun mielestä...Niin ja sitten jos mukaan vielä otetaan ylimielisyys ja besserwisser -asennoituminen, niin olkoot keskenään.
tarkoitti nimenomaan että hän ja hänen miehensä halusivat olla vauvan kanssa aluksi omissaoloissaan.Kuinka voit "ivalliseen" sävyyn arvostella ap kirjoittajaa jos päätös on hänen ja miehensä? Kyllä luulisi jokaisen tajuavan kunnioittaa toisen yksityisyyttä varsinkin jos sitä pyydetään. Kyllä mummut kerkiävät hoivaamaan vauvoja ihan tarpeeksi myöhemminkin, ei tarvi rynnätä samalla oven avauksella kun kotiutuvat sairaalasta. Todella itsekästä ja huonoa käytöstä, ymmärrätköhän sinäkään mitä on toisen kunnioitus. Voihan olla että sinun tapauksessasi poikasi ja vaimonsa ovatkin ajatelleet että antaa mummun hoitaa ja hiplata, pääseväthän helpommalla ;)))
et mitä olen horissut. Olen nyt pitkän tauon jälkeen
muutamaan ketjuun kirjottanut. Jos tässä välillä on jouku mumi ollut, niin en minä.
Huomasin sillon aikasemmin, et joku alkoi käyttää mun nimimerkkiä törkeästi, mutta en ole senjälkeen itse huomannut.
Kyllähän sitä horinaa meikäläiseltäkin riittää.
Se nyt sitten on vaan lukijasta kiinni, mitä kukakin horinana pitää.
Toivottavasti voimme jatkossakin olla jostain yhtä mieltä.
Muun jätän omaan arvoonsa mutta tuon hiplaamisen en - mummorukka rakastaa lasta ja halua hyväillä! No jo on karseeta.
mielipiteinesi, no kaikilla on omansa. Mikä ongelma tässä ap asiassa oikein on, jokainen ihminen elää omalla tavallaan. Toinen haluaa apua vauvan hoidossa toinen ei, miksi yleistää ap kirjoitusta ja sinäkin vaahtoat kuinka sinun apusi on kelvannut. Kukaan meistä ei tiedä millainen on ap anoppi, kun niitäkin on erilaisia.Miksi nuoret eivät saa olla vauvan kanssa rauhassa jo he niin haluavat, vauvahan on heidän eikä yli-innokkaiden mummujen. Minä ja sinäkin olemme siinä erilaisia että minun pääni kyllä sekoitti omien 4 lapsen syntymä, lapsenlapsen syntymä sekoitti ihan erilailla. Tämä lapsenlapsihan on lapseni eikä minun.Täällä ei haluta edes ymmärtää nuoria äitejä ja isiä, mummut vaan jyrää ja luulevat että heille on kaikki sallittu.Tuo kommenttisi pimahtamisesta "lapsille", ei kai elämäänsä voi joka asiassa elää ajattelemalla, että millainen minusta tulee kun olen mummu. Maailma muuttuu mumiseni ja meidän on muututtava sen mukana tai putoamme "kärryiltä".
muuttuu, mutta pitääkö sen muuttua tunteettomammaksi ja kylmemmäksi ja ihmisten eristäytä jopa suvuistaan kokonaan?
Pitääkö toisia haukkua heti omituisiksi, jos heillä on erilainen näkemys asioista, kuin sulla. tuleeko koskaan mieleesi, että jospa se omituinen oletkin sinä, eikä kaikki muut toisinajattelijat.
Tottakai olen omista lapsistani myös aikanaan nauttinut ja heitä edelleenkin rakastan, kuten vain äiti omiaan voi, mutta lapsenlapset sekottavat pään ihan toisella tavalla, kun on jo ikää itsellekin tullut ja erilaista elämänkokemusta, kuin silloin nuorena, kun sai omat. Tuntui, että sillon oli enemmän kaikkea muutakin vastuuta, työkiireitä ja kotityöt, ettei ollut niin paljon aikaakaan nauttia niistä omista.
Juuri äsken taas noi mumin maailman ihanimmat lähtivät meiltä. Voi miten taas nautinkaan heistä.
Ei mielestäni ollenkaan,vaan ihminen ,joka on läsnä ja välittää.Kyllä ne lastenlapset sekoittaa pään täydellisen,erilaisesti kuin omat.Johtuu varmaankin siitä että,kun on oman tai omien pienten lasten tuore äiti,niin kaikki on vielä niin uutta ja vierasta.Huolia on hirveästi,eikä oikein tiedä mikä on normaalia,mikä jotenkin pielessä.Mummuna taas on paljon helpompaa,kun kaikki on jo tuttua, eikä tarvitse niin murehtia ja pähkäillä asioita.Olisikin hyväksi auttaa nuoria ja säästää heitä monilta murheilta,mutta jotkut äidit ja isät eivät halua,tai eivät kykene vastaanottamaan vanhemman ihmisen kokemuksen mukanaantuomaa viisautta/neuvoja,vaan ahdistuvat niistä ja kokevat ne tunkeiluksi, määräilyksi ja loukkaukseksi, eivätkä halua tukea omaisiltaan,vaan mieluummin haluavat olla "omillaan".En tarkoita ap:n tapausta,jossa anoppi on ollut ajattelematon ja vähän liiankin aktiivinen,vaan ihan tavallisia mummuja,jotka oikeasti ja aidosti välittävät ja haluavat jälkeläisilleen parasta.Itse aikoinani ensimmäisen lapseni kanssa nuorena äitinä olisin tällaista tukea halunnut enemmänkin,mutta omalla äidilläni oli kädet täynnä työtä perhepäivähoitajana ja monen lapsen mummona ja anoppi ei ilmeisesti halunnut tai ei jaksanut sekaantua meidän nuorten elämään liikaa ,kun oli itsekin" sairastelevainen"Siloin ei ollut nettiä,jossa voi keskustella vieraiden ihmisten kanssa ja kysellä heiltä.Ei kaikilla ollut edes puhelinta.Ehkä nyt otetaankin mieluummin turvaa vieraista,kuin omaisista.Ei haluta liian lähelle omia,koska se voisi tuoda velvoitteia myös
itselle.En tunne ketään yli-innokasta mummua,vain lapsiaan rakastavia ja lapsenlapsiaan hoitavia ja heistä huolta kantavia isovanhempia,mikä on hyvä asia tänä kylmänä maailmanaikana,jolloin isät ja äidit tappelevat, juovat,eroavat ja riitelevät lapsistaan,aiheuttaen näille paljon murhetta ja turvattomuutta omien mukavuudentunteittensa vuoksi.Tunnen kyllä mummun,joka ei saanut pitkään aikaan tavata pieniä pojanpoikiaan,koska miniä ei antanut,kun oli samalla suuttunut myös anopilleen,erottuaan lasten isän kanssa.Miniä kosti jotain anopille ja uhkaili,ettei tämä saisi tavata lapsia ennenkuin nämä olisivat aikuisia,Voi sitä ahdistusta,jota tuo anoppi sai potea.Hän oli täysin syytön tuohon eroasiaan ja oli ennen saanut paljonkin hoitaa pojanpoikaansa.Nyt asia on järjrstetty ja isovanhemmat saavat taas tavata näitä lapsia. Maailma kyllä muuttuu ,mutta ei ehkä paremmaksi lapsien kannalta,eikä meidän tarvitse muuttua sen mukana,ei ainakaan huononpaan suuntaan.
Kiitos kauniista kirjoituksesta. Lohdutti paljon lukea se. Minä olen saanut tavata lapsenlapsiani todella harvoin ja nihkeästi ja mulla on kova huoli heidän oloistaan.
olet näköjään vasta alkanut ajattelemaan ap:n tilannetta. Sinun ensimmäinen kommenttisi ap:n kirjoitukseen on, sanoisinko ivallinen.Pitikö sinun heti hyökätä, kaikilla ei ole samanlaista "sukuidylliä" kuin sinulla. Sinun juttusi "pehmenee" kokoajan, nytkö pystyt jo ajattelemaan ettei kaikilla nuorilla ole asiat yhtä hyvin kuin omillasi.Minäkin olen omalla tavallani omituinen monessa asiassa ja mielipiteeni ovat välillä omaa luokkaansa, mutta sinun ensimmäistä kommenttiasi ap kirjoittajalle oli ikävä lukea.Tuskin ajattelit että kaikilla ei ole ymmärtäväistä anoppia.Maailma muuttuu eikä me voida sille mitään, voimme vain pitää tunteettomuuden ja kylmyyden kaukana läheisistämme ja nauttia yhteisistä hetkistä.
Et ehkä tainnut oikein tajuta aloittajan pointtia. Itse olin myös esikoisen synnytyksen jälkeen niiiin heikkona (vaikkei ollut edes keisarinleikkaus) että pelkkä seisominen oli työn ja tuskan takana alkuviikot. Jos siihen olisi anoppini pöllähtänyt meille päällepäsmäriksi niin huhhuh!
En itse pidä tänäpäivänäkään mistään vieraista jotka vain tulla pöllähtävät mitään ilmoittamatta "yksityiselämäämme", saati sitten silloin kun on vasta synnytyksen jäljiltä tullut kotiin pää pyörällä kaikesta. Ja tosiaan, niitä hyviä miehiä on olemassa jotka kyllä huolehtii että kaapissa on ruokaa ja kaupassa on käyty!
Miksi puolustelet hirveästi sitä "että minä tein näin ja minä tein noin" ja voi sentään miten hyvä mummo minä olenkaan ja hyvin olen toiminut?
Miksi miniän tarvitsee kunnioittaa anoppiaan jos anoppi ei kunnioita miniäänsä? Eiköhän jokaisen tarvitse ansaita se toisen kunnioitus omalla käytöksellään ja toiminnallaan?
hyvin. Olen myös kertonut, kuinka todella huonossa kunnossa itsekin olin synnytyksen jälkeen, muttei minua siltikään häirinnyt anopin vierailut, tai hänen järjestämänsä lämmin vastaanotto, kun tulin laitokselta kotiin.
Minusta alottaja suurenteli ongelmaa ja vielä vuosi tapahtuneen jälkeen jaksaa sitä pohtia.
Ei niin kauheita voinut mitenkään tapahtua lyhyen vierailun aikana, etteikö sitä mitenkään vois kestää.
Jos tuore mummo vie heidän yhteisestä ajastaan korkeintaan ehkä tunnin, niin 23 tuntia vuorokaudessa saavat vielä keskenään aikaa viettää
ja joka ikinen vuorokausi. Luulisi riittävän. Kaikki on niin suhteellista ja ongelmat just niin isoja miksi ne haluaa nähdä.
En ole väittänyt, että olen hyvä missään, vaan tiedän, että olen erehtyväinen varovaisuudestani huolimatta, mutta olen onnekseni saanut ymmärtäväisen miniän, joka ei suurentele tekemiäni "virheitä" ja joka uskaltaa sanoa suoraankin jos on eri mieltä. Hän tietää, etten pahalla tarkoita, jos joskus mokaankin. Ihmissuhteet toimii molemmin päin, että sitä ymmärtämystä tarvitsemme kaikki, muuten ei homma toimi.
Niin. Sinua ei häirinnyt. Jotakin toista voi häiritä. Tässähän nyt ei ollutkaan kyse siitä mikä sinua häiritsee.
Sinä et myöskään voi / saa päättää, mitä aloittajan pitää kestää ja mitä ei. Sinä et myöskään päätä pitääkö aloittajan kestää tunnin (kutsumaton) änkeytyminen heidän kotiinsa vai 2 tunnin.
Anoppi ei noudattanut juuri synnyttäneen ja äidiksi tulleen, heikkona olevan naisen toivomusta. Se on moukkamaista. Sitä ei voi selitellä millään. Moukkamaisuus ja toisten toiveiden huomiotta jättäminen ei varmasti tee _millekään_ suhteille hyvää. Jos ap:n tuntemus on se, että hänen reviirilleen on "hyökätty", niin se tuntemus on tosi, oikea ja hänelle todellinen.
Jos anopin päässä olisi hitunenkaan järkeä, hän pyytäisi anteeksi liiallista innostustaan = tunkeilevuuttaan.
Mutta tässähän oli kai tehty selväksi anopille, ettei ollut toivottavaa hänen vierailunsa, se pitää ottaa huomioon.
"Kaikki on niin suhteellista ja ongelmat just niin isoja miksi ne haluaa nähdä." Sekin on jokaisen omakohtainen kokemus ja näkemys, kuka minkäkin kokee ongelmaksi, myös se pitää muistaa. Se mikä jollekin toiselle on olankohautuksen arvoinen "juttu", voi jo toiselle olla sellainen että menettää yöunensa.
Tähän käykin hyvä esimerkki omasta jälkikasvusta: Yksi lapsistani on niin "kovapäinen", että vaikka kolhii itsensä verille ja mustelmille, niin ei paljon vauhti hiljene ja toinen taas pienestä haavasta (josta tihkuu pisara verta) tekee melkein kuolemaa ja kokee asian ihan maailmanloppuna. En kai silti voi mennä hänelle naureskelemaan että no voi voi, mitäs nyt noin pienistä...
kyllä lasta voi opettaa suhteuttamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Jos ei ole hengenlähdöstä kysymys, niin ei tarvi sellasta esittää. Tämä vertaus sopii oikein hyvin myös tähän juttuun. eli yleensäkin elämässä on helpompaa niin itsellä kuin muilla, ettei tehdä pikku asioista vuoren kokoisia, eikä murehdita toisarvoisia asioita.
On tässä elämässä paljon, paljon isompiakin murheen aiheita, kuin se, että osasiko anoppi noudattaa toivomusta ja tuliko kylään oikeaan vai väärään aikaan. Voihan v, etn paremmin sano.
Täytyy olla elämä todella helppoa, jos murheet on tota luokkaa.
Nyt kirjoitit taas asiaa, vaikka harvoin niin teetkin. Ihan kuin sä kääntelisit "kelkkaas" aivan kuin kaksi mumia kirjoittaisi. Vuoroin olet puolesta ja vuoroin vastaan samasta asiasta.
sun mielestä kääntelen kelkkaani.
Totta kai eri näkökulmista löytyy taas uusia puolia ja sen mukan vastailen, mutta en tietääkseni vaihda mielipiteitäni tilanteen mukaan.
Tässä esim. ketjun edetessä on tullut lisäinfoa, joten asia muuttuu silloin.
Ei aina ensi kertomalta koko juttu avaudu ja siten voi tulla väärinkäsityksiä ja reagoitua "väärin".
Pyrin kuitenkin olemaan hyvin johdonmukainen ja yritän keskustella maltillisesti, asiallisesti.
Joistakin jutuista tietysti ärsyynnyn, kuten kaikki muutkin ja vastaus on sitten sen mukainen, kuten tässä edellä, mutta mieluiten olisin ärsyyntymättä.
Eipä varmaan ollut ap:lla hengen lähdöstä kyse. Eikä elämää suuremmasta ongelmasta. Kuten ei välttämättä muillakaan, joilla samankaltaisia tilanteita.
Se nyt vaan on semmoinen homma, että jos joku tyyppi on törkeä, moukkamainen ja rasittava; Ei kunnoita muita ihmisiä edes sen vertaa, että viitsisi kuunnella, niin ei semmoisen kanssa kovin montaa vuotta jaksa olla tekemisissä.
Ja jos taustalla on paljon huonoa ja loukkaavaa käytöstä, niin hyvinkin pieneltä tuntuva asia voi olla se viimeinen pisara, joka saa kupin nurin.
Toinen ei voi tietää "mikä on raskasta ja mikä keveää".
Minulle kävi nuorena miniänä anopin kanssa useikin niin, että urheasti nielin hänen sanomiaan loukkauksia ja piikkejä. Yritin olla välittämättä, niinkuin täälläkin usein neuvotaan. Lopulta sitten kävi niin, että liika on liikaa ja ilmaisin tavalla tai toisella loukkaantuneeni. Senkin sitten sain yleensä silmilleni saatesanoilla, "että no kyllä on lapsellista ja herkkähipiäistä, kun tuollaisesta pienestä nyt suuttuu". Mutta eihän se ollut minulle mikään pieni juttu, vaan monien isompien ja pienempien kasauma.
kun niin paljon on tota kitkaa just anoppien ja miniöiden välillä, niin voiskohan se osaltaan johtua siitäkin, että miniät niin kovin toivovat, että tulisi hyväksytyiksi anopeilleen ja jotenkin vähän pelkäävät anoppejaan ja ehkä myös todellisesti ovat yliherkkiä. Ts. loukkaantuvat anopin sanomisista huomattavasti herkemmin, kuin jonkun toisen.
Anoppi on tavallaan arka-aihe.
Tiedän, että anopeissa on pirujakin, eli en mitenkään halua muuta väittää, jos jonkun kohdalle se piru anoppi on osunut, niin sääliksi käy.
Sama pätee myös miniöihin, piruja löytyy sieltäkin.
Voisiko osa näistä ongelmista johtua siitä, ettei uskalleta anopille sanoa suoraan mitä ajatellaan. En tarkoita, että huudetaan ja sanotaan ns. suupuhtaaksi välittämättä siitä tuleeko sieltä loukkauksia vain ei, vaan että jotenkin tehtäis kohteliaasti anopille selväksi mitä halutaan, ettei tarvis kauheesti nieleskelläkkään.
Tiedän, että jotkut ihmiset eivät kuule mitä heille sanotaan, koska eivät halua, mutta ainahan voi yrittää. Kunhan miniät vain muistaisivat, että anoppi on heidän miehensä äiti ja siis samaa sukua ja häntä pitää sillä arvostuksella myös kohdella.
Kyllä miehen äidillä pitää olla samanlaiset oikeudet vierailla ja tavata lapsenlapsiaan kuin omallakin, eiks niin.
"Miniä toivoo tulevansa hyväksytyksi". Tähän sanoisin, että kyllä vaan. Itse en ole halunnut tai haikaillut mitään läheistä ystävyyttä anopin kanssa, mutta olisi ollut todella merkityksellistä saada tuntea olevansa ihmisenä OK, miniänä hyväksytty ja hänen lapsenlastensa äitinä vastuullinen ja hyvä. En tarkoita mitään paapomista ja lässytystä ja ylistystä. Vaan kivaa ja kunnioittavaa suhtautumista toiseen ja toisen tapaan elää ja valintoihin, mitä toinen tekee.
Mainitsit yliherkkyydestä anopin sanomisille. Sitä en osaa vertailla, sillä kukaan muu ei ole sanonut minulle niin loukkaavasti asioista. En voi kuvitella, että kukaan muu tuntemani nainen töksäyttelisi minulle asioistani sen tapaisesti. Milloin olivat lehtipinot liian suuria ja vinoja, milloin teimme liikaa lapsia (3 kpl) ja kaikkea siltä väliltä.
Sitten kirjoitit siitä, että ei uskalleta sanoa anopille suoraan. No tämän allekirjoitan täysin. Minun olisi ainakin pitänyt uskaltaa sanoa ja heti. Mutta kun luonne on kiltti ja sopuisa, niin jotenkin on aseeton ja avuton kovin dominoivan ja karkean ihmisen kanssa. No nyt olen jo oppinut jotakin, kun tätä koulua on käyty yli 20 vuotta.
minullekin, että enpä ole itsekään keneltäkään toiselta saanut sellaista kohtelua, kuin anopiltani. Aluksi en osannut, enkä halunnut sanoa vastaan, olihan kyse avopuolisoni äidistä. Ajattelin, että olemme erilaisia ihmisiä ja kyllä tämä tästä ajan kanssa. No, kyllähän se ajan kanssa, mutta aina vaan röyhkeämmäksi, kunnes lopulta mieheni pisti koko hommalle stopin. Isovanhemmilla on tietenkin oma asemansa perheessä ja suvussa, mutta se ei voi tarkoittaa, että heillä olisi oikeus ihan mihin tahansa. Toisten kunnoittamisen ja arvostamisen vaatimus koskee myös isovanhempia. Jos miniä ei halua kotiinsa yllätysvieraita, on isovanhempien se hyväksyttävä.
ensimmäiselle anopille kovin suoraan sanonut, mutta toinen olikin jo paljon voimakastahtoisempi ja tiesin, että jos lasken hänet niskan päälle, niin helppoa ei tule olemaan.
Välimatka meillä tosin oli riittävän pitkä, ettei kovin usein voitu edes tavata, mutta vaikeaa olisi ollut kuitenkin joka kerta kun oltais tavattu.
Mitenkään ongelmitta ei ensimmäinen vierailumme anoppilassa mennyt, kun 5 kk vanha lapseni meni ripulille, kun anoppi ja miehen sisko oli mennyt syöttämään lapselle ison lautasellisen pinaattimuhennosta, jota hän ei ollut vielä koskaan edes maistanut.
Kehuivat vaan, kuin lapsi tykkäsi.
Minä sitten toimin sen aikasten lääkäreiden ohjeiden mukaan ja laitoin lapsen vähäksi aikaa vesipaastolle, että vatsa tasaantuisi.
Siellä oli koko suku mun kimpussa ja ne huusi, että tapan lapseni. Olin silloin jo 8 vuotiaan pojan äiti ja yli kolmekymppinen ja hoitanut lapsia muutenkin koko ikäni, että en ihan alottelija ollut.
Siellä maassa ei todella riitä, että anoppi sanoo, vaan siellä puuttuu koko kylä parhaassa tapauksessa. En antanut sillonkaan periksi, koska tiesin olevani oikeassa, enkä koskaan olisi toiminut lastani vastaan. Tilanne sitten lopulta rauhottui, kun yksi muualta vierailulle tullut sukulainen oli minun puolellani ja tulkkasi heille, mitä mulla oli sanottavana. Miehenikin tietysti oli äitinsä kanssa samaa mieltä. Siinä kielitaidottomana oli aika kiva kuunnella niitä huutoja. Ilmeistä ja eleistä näin kuinka vihaisia olivat mulle ja sen verran just mieheni tulkkasi mulle, että tiesin mistä ne huusivat.
Sitten vuosien päästä tuli anoppi meille kylään ja oli kolmisen kuukautta meillä.
Ihan hyvin meni, vaikka ei paljon pystytty puhumaan, mitä nyt sanakirjan kanssa jotain. Kuitenkin näin anopin ilmeistä, että hän viihtyi ja piti myös minusta. Minusta tuli vuosien mittaan hänen suosikkinsa. Se oli helppoa, kun ei tarvinnut olla tekemisissä, kuin korkeintaa kerran vuodessa.
Niin sillä vierailulla sitte anoppi yhden kerran yritti ikäänkuin ojentaa minua. Mulla on keittiössä sellanen laatikko, nihin tulee työnnettyä siivotessa kaikkea sellaista mitä jatkuvasti tarvii ja mitkä kuleksii keittiön pöydillä, kuten esim. teippiä, kyniä, saksia, jotain nappeja, klemmareita ym.ym. Sitä laatikkoa pengotaan jatkuvasti ja siellä vallitsee aina suloinen sekamelska.
No, anoppi sitte näki kun taas jotain sieltä pengoin ja hän katsoi minua syyttävästi ja heilutti sormeaan, että ai, ai. Ei voinut muuta sanoa, koska tiesi, etten olis kuitenkaan ymmärtänyt.
Minä puolestani suunnilleen jähmetyin ja tuijotin anoppia yhtä arvostelevasti ja sanoin mitä kielitaitoni periksi antoi, eli mun talo, mun keittiö ja mun laatikko. Viesti meni perille.
Anoppi laittoi päänsä alas, kuin pieni lapsi hävetessään ja sanoi, koita kestää vielä muutama viikko, sitten lähden.
Muuta riitaa ei ollut, eikä tarvittu.
Olen jo itsekin mummo.Omat vanhempani tulivat heti laitokselle katsomaan minun lapsiani.Jotenkin se oli minusta normaalia,odotinkin sitä.Se antoi tunteen,että ovat todella kiinnostuneita lapsenlapsestaan.Anoppi tuli kotiin vasta aikojen päästä,se taas jotenkin tuntui siltä,ettei häntä niin paljon kiinnostanut.Oman tyttäreni lapsia olen käynyt heti katsomassa ja tytär sitä toivoikin.Ensimmäisen lapsenlapsen näin vasta toisena päivänä ja tytär sitä harmittelikin,kun olin laivamatkalla juuri kun synnytys sitten tapahtui.Näissä mummon ensihetken tapaamisissa on ollut sellainen ihana tunnelma,aivan kuin lapseni olisi sanonut "katso äiti,mitä olen saanut aikaiseksi ja sinä olet sen mummo".Mutta se pitää muistaa,että eri ihmiset suhtautuvat eri tavalla ja vanhempien tuntemuksia tietenkin pitää kunnioittaa.
kuinka usein teillä oikein on ollut reilun uoden ikäinen lapsi hoidossa?
"...Meni aikaa ja aloin välttelemään anoppini seuraa, kun veimme lastamme sinne hoitoon en vaihtanut kun muutaman sanan anoppini kanssa...."
mukavaa että anopin hoitoapu kuitenkin kelpaa, vai mitä?
Pitää se kunnioittaa vanhempien toiveita. Minun äitini tempaisi niin että toivottavasti edes osaa hävetä. Sovittiin että tulee kotiin sitten kun olemme paripäivää rauhoittuneet ja hän sanomaan että tottakai sopii.Oli se sitten soittanut synnytysosastolle, pamauttanut vuodeosastolle klo 22 mua kyselemään kun homma oli aivan kesken ja seuraavana aamuna kun yöllä leikattuna makasin sängynpohjalla niin ilmaantui jälleen vaikka sille hoitsutkin sanoivat että vain vierailuaikana saa tulla...Ei siis pätkääkään kuunnellut mun toiveita...ja olipa kiva kuulla hoitsujen kuittailua. Kotiuduttua se kutsui itsensä meille melkein viikoksi, en sillä etteikö siinä tilassa apu olisi ollut tarpeen, mutta se että meitä ei kuunnella ollenkaan vaan tehdään oman mielen mukaan. Sai kyllä suoraa palautetta eikä ole sen perään omin luvin tullut.
Ainakin meillä anoppi oli ensimmäisenä katsomassa lapsenlastaan, niin ensimmäistä kuin toistakin. Esikoinen syntyi yöllä klo 02.30 ja anoppi oli samana aamuna vähän ennen klo 10 sairaalassa, oli ottanut töistä vapaata. Kotiin päästyämme anoppi ja appi kävivät useasti meillä, mikä ei sinänsä ollut huono asia. Kun esikoinen oli kuukauden vanha, mieheni lähti pitkälle työmatkalle ja ilman appivanhempien apua olisi ollut kurjaa (omat vanhempani asuvat kaukana). Apu oli lähinnä seuranpitoa ja kaupassakäyntiä (toivat painavat tavarat tullessaan), mutta helpotti suuresti elämää.
Anopilla on aina ollut mielipiteensä vauvojen ja lasten hoidosta, niin minullakin, eivätkä ne aina välttämättä ole yhtäläiset. Tietyistä asioista, kuten turvallisuudesta (turvaistuimet, turvaportit rappusissa yms) ja ruokavaliosta (meillä on allergikkoja) pidän tiukasti kiinni, muissa asioissa annan vähän periksi. Näin pääsemme anopin kanssa yhteisymmärrykseen suurimmasta osasta asioita.
Yleensä kaikki ovat kiinnostuneita imetyksestä, onnistuuko, eikö onnistu, no miksei onnistu, ihanko pullolla ruokit ym ym. Harva aikuinen tajuaa, että se saattaa satuttaa tuoretta äitiä, kun asiasta jatkuvasti kysellään. Nämä puheet pitäisi osata antaa mennä yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Hankalaa se voi olla, varsinkin jos toinen osapuoli arvostelee vauvanhoitoa ja ohjeistaa samalla, miten asiat pitäisi hoitaa. Oma anoppi tituleerasi itseään äidiksi lapselleni ja se loukkasi minua aika tavalla. Imetyksestä kyselivät kaikki.
Tulevaisuutta ajatellen lapsellasi on kuitenkin isovanhempi, joka välittää. Hössötys vähentyy iän myötä, ja lapsi saa aikuisen ihmisen, johon voi luottaa. Meillä anoppi ja appi on olleet lapsille todella tärkeitä, koska ovat mukana lapsen arjessa. Tällä on merkitystä etenkin sitten, kun lapset ovat vähän vanhempia. En nyt tarkoita mitään lastenhoitoautomaattia, vaan välittämistä, kuuntelemista, lapsen arkeen osallistumista.
ei taatusti kysele toisten imetyksistä, ei ainakaan arvostelumielessä.
Mulle imettäminen oli tosi vaikeeta. En tykännyt siitä yhtään.
aivan yliarvostettua mun mielestä koko homma ja se äitien
syyllistäminen, jos ei homma onnistu, pitäis lailla kieltää. Aivan turhaan monet äidit tuntevat itsensä suorastaan mitättömiksi, jos ei imetys onnistu.
Ensimmäisen kanssa olin niin huonossa kunnossa, että maidontulo loppui melko lyhyeen. Toisen kanssa lopetin itse imetyksen, kun lähdimme ulkomaille, enkä halunnut ottaa riskiä mahdollisesta rintatulehduksesta matkan aikana.
Niin toista imetin reilun neljä kuukautta.
Terveitä on mun lapset olleet ja hyvin kasvaneet.
Ei mitään ongelmia. Ihme juttu, että mun lapsilla ei koskaan nenät vuotaneet, kuten melkein kaikilla muilla talon lapsilla, jatkuvasti.
Ei ne olleet räkäsiä juuri koskaan. Ei minua kyllä ole koskaan syyllistetty imetyksen kanssa mitenkään. En olisi kyllä syyllistynytkään, vaikka olis yritetty. Olen aina sanonut kaikille, etten voinut sietää sitä ja turha mulle on kenenkään tulla kertomaan, kuinka ihanaa se muka on, ha,haa.
Jollekin voi olla, mutta mulle ei ja varmaan on muitakin, jotka ei niin nauti koko hommasta.
Lapsiani olen rakastanut yli kaiken, en vain pitänyt siitä lehmänä olemisesta. Lehmiäkin kyllä ihailen kovin ja sen imetyskokemuksen jälkeen ehkä vielä enemmän, kun tiedän mihin joutuvat uhrautumaan, et me saamme maitoa.
kun totutellaan vasta uuteen elämäntilanteeseen ja anoppi on aina siinä vieressä. Olette jo kuitenkin päässeet tuon alkuvaiheen yli voit olla tyytyväinen, jos sinulla on lapsellesi yksi turvallinen ihmissuhde lisää. Meillä kävi niin, että anoppi ei ilahtunut kuullessaan tulevansa isoäidiksi, järjesti lomansa vauvan syntymän ajaksi ja lähti toiselle puolelle maapalloa. Kun sitten näki lapsenlapsensa ensimmäisen kerran haukkui ulkonäköä, ei onnitellut. Hoidossa lapsi ei ole ikinä näillä isovanhemmillaan ollut, eikä enää teini-ikäisenä heidän peräänsä haikaile.
¨monet nuoret äidit rupeavat mustasukkaiseksi vauvasta! älytöntä kyllä, myönnä pois!!ei mummo voi vauvaasi´varastaa eikä ole sinulta pois jos mummoon kiintyy pieni!!höh
Jotenkin ymmärrän tämän viestiketjun kumpaakin osapuolta. Oma äitini ei tullut lainkaan toimeen anoppinsa kanssa ja olisi toivonut tämän pysyvän kaukana. Toisaalta en ihmettele tätä, koska mielsin itsekin mummon tosi pelottavaksi ja pahansuovan uteliaaksi.
Itse olen kuitenkin pyrkinyt suhtautumaan avoimesti anoppi-ihmisiin, mielessä anoppisanan englanninkielinen vastine "mother-in-law". Parhaassa tapauksessa anopin ja miniän välit voivat olla kuin hyvässä äiti-tytär -suhteessa. Yhteisöllisempään kulttuuriin tutustuttuani olen myös alkanut hiukan vierastaa suomalaista ydinperhekeskeistä kulttuuria, joka rajaa kodin ulkopuolelle kaikki paitsi lapset ja näiden vanhemmat. Uskallan jopa heittää, että useampi perhe pysyisi kasassa, jos kaikkia vanhemmuuden paineita ei kasattaisi vain sille puolisolle, vaan pystyttäisiin ottamaan vastaan sukulaisten läsnäoloa. Usein tämä on tietysti vaikeaa kun kulttuuri on muotoutunut sellaiseksi, että kaikki hoitavat vain omia asioitaan ja kyläily on melko vähäistä ja muodollista.
Olin hurjan ylpeä iranilaisesta ex-anopistani kun hän puolusti minua maannaistensa edessä. Nämä esittivät säälivät surunvalittelut siitä, että naisraukan poika, esikoispoika vielä, on mennyt ja nainut kevytkenkäisen pohjoismaalaisen naisen, sillä kaikkihan tietävät, minkälaisia tällaiset vapaat naiset ovat. Sen sijaan, että olisi alkanut selitellä, että olen kunnon tyttö, ex-anoppi pamautti, että joka maassa osataan juosta vieraissa, toisissa vain vähän avoimemmin, kuin toisissa...Tämä koulujakäymätön nainen osasi mielestäni viisaasti kiertää loukkauksen ja osoitti esimerkillistä ennakkoluulottomuutta.
Avioliittoni hänen poikansa kanssa päättyi sittemmin, mutta lapseni, hänen lapsenlapsensa kautta kuulen edelleen, että hän muistaa minua hyvällä. Hänen suhtautumisensa minuun ja lapseen oli hyvin kursailematonta, jopa tunkeilevuuteen asti, mutta niin luontevaa ja hyväntahtoista, että jäykän pohjalaisäidin kasvattamanakin opin joustamaan ja nauttimaan.
En ihannoi mitenkään kritiikittömästi iranilaista yhteiskuntamallia, joka sisältää etenkin naisen kannalta kammottavia elementtejä. Huolimatta läheisiin suhteisiin väistämättä liittyvistä erimielisyyksistäkin olen oppinut arvostamaan ja kaipaamaan sitä ihmisten, varsinkin sukulaisten ja naisten välistä solidaarisuutta ja lämpöä, jota olen saanut kokea. Toivon voivani soveltaa sitä omassa elämässäni edelleen ehkä hiukan Suomen oloihin mukautettuna...
Ihana oli viestisi! Minulla on ollut onni saada saman tyylinen anoppi, kuin sinun entisesi. Välillä olen raivoissani hänen "liiasta tunkeutumisestaan". Silti- Ajan myötä ja varsinkin esikoisemme syntymän jälkeen olen oppinut arvostamaan ja rakastamaan tätä ihmistä aidosti. Sanoisin, että tavallaan minulla on häneen jopa läheisemmät välit kuin äitiini. Hän on kuin toinen äiti minulle. Täysin omasta itsestään ja asenteestaan johtuen. Hän antoi minulle aikaa sopeutua erilaiseen perhekulttuuriin, johon olin tottunut. Hän antaa minun tehdä itse omat päätökseni, tukee ja auttaa. Ei luule tietävänsä paremmin. Ainut huoleni on, että osaan olla hänelle yhtä hyvä "tytär" kuin hän on "äiti" minulle.
Tämä ei mitenkään ole tarkoitettu oman äitini väheksymiseksi. Olemme erittäin läheisiä myös.
anoppia, toinen Suomesta ja toinen toisesta kulttuurista.
Molempien anoppien kanssa olen tuntenut tuota samaa, että minua on pidetty kuin tytärtä ja olimme molempien anoppien kanssa ystäviä, heidän kuolemaansa asti, siis myös ex-anopin kanssa.
Tämä jälkimmäinen toisessa maassa asuva anoppi oli sanonut lapsilleen, että haluaa Suomeen mun luo, koska hänen mukaansa, ymmärsin häntä ja nauroin hänen jutuilleen ja hän oli varma, että olisin hoitanut häntä hyvin.
Valitettavasti hän oli jo tuolloin niin huonossa kunnossa täysin vuodepotilaana, ettei matkustaminen enää onnistunut.
Minustakin on tuntunut, että olin anoppieni kanssa ehkä jopa laheisempi, kuin oman äidin. Äiti aina kritisoi kaikkea sanomaani tai tekemääni ja anopit taas vaikuttivat olevan tyytyväisiä minuun sellaisena kuin olin.
tunsi sinut ja sinun todellisen luonteesi paremmin kuin nämä 2 anoppia?? Sitä kummasti niinkun luovii eri ihmisten kanssa erilailla.
mutta ehkäpä äitini ei koskaan arvostanut minua, vain omana itsenäsi, vaan mun piti "lunastaa" paikkani, aina kovan tekemisen kautta.
Siitä syystä tunnen, ettei minulla ole koskaan mitään arvoa, ellen voi olla hyödyksi tai avuksi toisille.
geeneistä koostuvan ihmisen kanssa ärsyyntymiskynnys on matalampi. Monesti omassa lapsessa, varsinkin samaa sukupuolta olevassa lapsessa, ärsyttävät juuri ne samat piirteet, joita itsessäänkin tunnistaa. Ihmisen, joka kokee olevansa arvokas vasta saavutustensa kautta, on vaikea arvostaa muitakaan ilman näitä jatkuvia näyttöjä. Arvottomuuden tunne voi tehdä armottomaksi.
en tunne itseäni arvottomaksi, niin kauan,kuin koen,että voin olla hyödyksi jotenkin. Toisille ihmisille, yhteiskunnalle jne. eli elämälläni on joku tarkoitus. Aivan kauhulla ajattelen vanhuutta, jos elän niin kauan, että joudun olemaan toisten avun varassa, enkä itse enää pysty mihinkään. Olen siis täysin hyödytön.
Toivonkin kuolevani samana päivänä, kun minusta tulee täysin hyödytön.
Olen jo kerran käynyt läpi vaiheen, jolloin voimani oli sairauden vuoksi niin nollilla, etten jaksanut kunnolla edes kävellä.
Silloin koin tunteeni aivan konkreettisesti. Olin täysin valmis kuolemaan. Ajattelin, että nyt on hyvä lähteä. Takana hyvä elämä ja edessä vain voimattomuutta ja ei mitään hyvää, joten olisin silloin kuollut tyytyväisin mielin.
Onneksi en silloin vielä kuollut, koska voimani palautuivat takaisin pikkuhiljaa ja nyt taas elämä tuntuu hymyilevän ja olen saanut kokea kaikkea ihanaa sen jälkeen. Nyt olen utelias näkemään mitä elämällä vielä on mulle varattuna.
Mutta se on jäänyt, että koen olevani tarpeeton, ellen pysty mihinkään, joten silloin ei tarvi elääkään.
huomaan, että sulla on halu yrittää todistella, että olen armoton ja paskamainen luonteeltani.
Sanon kuitenkin, että olen pyrkinyt aina ottamaan opiksi myös toisten tekemistä virheitä, enkä ole halunnut toistaa sellaista omassa käyttäytymisessä, mikä toisissa on ärsyttänyt, tai mistä en ole pitänyt. Äitini on ollut mulle hyvänä esimerkkinä monessa asiassa, jota en ole halunnut toistaa.
Tosin paljon hyvääkin häneltä opin, mutta juuri niitä hänen virheitään olne yrittänyt itse vältellä.
Minulla on ollut aina hyvät puhevälit lasteni kanssa.
He ovat kertoneet mulle kaikki asiansa ja kysyneet mielipidettäni jne. Kukaan lapsista ei pystynyt meidän äidille mitään kertomaan, koska hän raivostui, ennen kun oltiin päästy alkua pidemmälle. Mummo asui meidän kanssamme ja hänelle ja isälle voitiin kertoa kaikki ja olen yrittänyt omien lasteni kanssa noudattaa heidän esimerkkiään.
Kirjoitin tuon geeniviestin, mutten sitä edellistä. Geeniviestillä tarkoitin ehkä pikemminkin sinun äitiäsi ja muita ihmisiä, jotka ovat halunneet nähdä suorituksia. Oma isäni oli sellainen ehdollisen rakkauden tarjoaja. Rima oli mahdottoman korkealla ja usein epäreilu. Olisi pitänyt heti osata kaikki, ilman harjoittelua. Hän oli suhtautumisensa perinyt tietysti omasta kodistaan.
Vaatii kovaa ponnistelua katkaista tällainen kierre omalla kohdallaan. Joudun pinnistelemään, että osaan osoittaa arvostusta lapsilleni ilman, että he suorittavat jotain.
tässä onkin noi muunmaalaiset anopit kokematta.
kokematon kaikki tietää...niinhän se meni.
käyttäytyi äitini.
Olen kuitenkin onnellinen, että voin rehellisesti todeta, että olen omia lapsiani rakastanut ehdoitta ja ehkä juuri äidin antamaa mallia varoen, ollut hyvinkin suurpiirteinen. Tytäreni on aina vaatinut itseltään aivan mahdottomia, joten häntä olen suorastaan joutunut toppuuttelemaan, että antaisi itsensä joskus epäonnistuakin, eikä olisi niin mahdottoman kunnianhimoinen.
En ole omiltani vaatinut juuri mitään, vaan vanhasta muistista olen heitäkin passannut ja "kaiken" eteen tuonut. Minähän se olen se suorittaja, jonka pitää tuntea olevansa elossa tekemällä asioita muiden puolesta.
Onneksi olen kait jotenkin pystynyt pidättäytymään kohtuuden rajoissa lasteni paapomisessa, koska ovat ihan työtäpelkäämättömiä yritteliäitä nuoria ihmisiä. Ei ole valittamista.
miten se meni, jos se olikin muunmaalainen sananlasku.
Kyllä se niin on, että isovanhemmat saavat toki tulla katsomaan lastaan sairaalaan yms.
Meidän puolen suku ja äitini ymmärsivät että olin todella uupunut keisarileikkauksestani. pääsein jaloilleni vasta 3 päivää leikkauksen jälkeen. Mieheni on koko ajan tukenani sairaalassa ja ymmärsi myös miksen jaksanut ottaa vieraita vastaan.
Anopilleni sanottiin useaan otteeseen että tarvitsen aikaa toipumiseen, myös hoitajat ja lääkärit ihmettelivät miksi anoppini kävi joka ikinen päivä ja viipyi kauan, kun selvästikään minä en ollut "vierailu-kunnossa".
Kun kotiin päästyämme aloimme rakentamaan perhe elämää niin anoppini tunki siihen mukaan vaikka miehenikin useaan otteeseen sanoi että me pärjätään ja halutaan olla kolmisin hieman. annoimme toki luvan tulla käymään pikaisesti.
ja mitä näihin imetys juttuihin tulee niin se on minulle vieläkin arka aihe. Tunsin itseni huonoksi äidiksi kun en pystynyt imettämään lastani, olin useaan otteeseen yhteydessä eri ammattilaisiin (neuvolaan ja sairaalaan). Ja sitten kun luulin saavani anopiltani tukea olikin hän aivan minua vastaan. hän ei ymmärtänyt että miksi luonnollinen asia, imetys oli minulle niin vaikeaa ja en kuulemma yrittänyt tarpeeksi vaikka valvoin yötä-päivää ja yritin itku kurkussa.
Nyt nämä kasvatus asiat ottavat päähän, kun anoppi haluaa niihinkin tulla väliin ja haluaa ilmeisesti olla se ensinmäinen joka näkee sen ja sen. Hän yrittää opettaa lapselleni sellaisiakin asioita joita tuon ikäisen ei kuulu vielä osatakkaan.
Toisilla on kiire saada lapsi oppimaan enemmän kuin ikään kuuluisi.
Minulla oli naapuri, joka ylpeili aina sillä että kaikki 4 lastaan kävelivät on 8-kk ikäisinä.
Minusta se ei ollut mitenkään ilahduttavaa, koska sen ikäinen lapsi menee päätäpahkaa eikä tajua, että kaatuu helposti ja saa kuhmuja.
No sitten syntyi eka lapsenlapsi, ja näin omin silmin, kuinka lasta sitten koulutettiin: Mummu piti kiinni tuskin jaloillaan pysyvää vauvaa, äiti metrin päässä kädet ojossa, ja sitten mummu tyrkkäsi muksua sen verran, että tämä automaattisesti otti askeleen, ennen kuin kaatui äidin syliin.
Kyllä se pian oppii, iloitsivat naiset. En käsittänyt mitään.
Heille siis tämä kävely oli niin kauhean tärkeää, että mikään muu ei mennyt asian ohi.
Mm. kaikki hänen 4 omaa lastaan oppivat hyvin hitaasti puhumaan. Vielä 3-vuotiainakin olivat oman vauvankielensä varassa, eikä heidän puheestaan kukaan muu selvää saanut kuin äitinsä.
En tiedä tästä lapsenlapsesta sen enempää.
Ihmttelen vain. Mihin 8-kk ikäisellä kiire on?
antaa vähän liian negatiivisen kuvan itsestäsi.
Tekstin perusteella voi päätellä että olit hyvin itsekäs ja mustasukkainen lapsestasi.
Nyt kun kerroit enemmän tilanteestanne, niin täytyy myöntää, että on sulla aika hössö anoppi.
Hänellä näyttää tosiaan se rajanveto teidän ja oman elämän välillä tuottaa vaikeuksia.
Kyllähän isovanhemmat saa olla apuna pyydettäessä ja tavata ja rakastaa lapsenlapsiaan, mutta kyllä siinäkin raja pitää olla.
Olen itse yrittänyt olla mahdollisimman hienovarainen, ettei tulisi sellasta kuvaa, että yritän jotenkin elää nuorten elämää.
Olen oman elämäni elänyt täysillä ja elän edelleenkin, en tarvi elää toistenkin elämää.
Ymmärrän mitä tarkoitat, et miltä tuntuu kun anoppi rupee yliaktiiviseksi. Mulla oli ihan alussa vähän samantapaista ongelmaa, mutta en antanut sen vaikuttaa väleihimme, eli joustin, vaikka en tykännyt ja onneksi niin tein, koska meillä säilyi välit jatkossa todella hyvinä.
Meidän tilanteen pelasti appiukko, joka oli huomannut vaimonsa innokkuuden. Hän oli muistuttanut anoppia siitä, kuinka oli itse kärsinyt oman anoppinsa puuttumisesta heidän elämäänsä ja sen jälkeen tilanne rauhottui.
Ihan asiallinen aloitus ja ainakaan minun kuva tilanteesta ei muuttunut ketjua lukiessani.
Sinun leukailusi oli ilkeää...
minusta siitä vain tuli tunne, että ap. ei ollenkaan hyväksynyt anoppiaan ja hänen tunteitaan lapsenlastaan kohtaan.
Siinä oli esim. tuo sana "hiplata", joka sai erittäin epämiellyttävän kaiun aikaan minulle, kuten näytti saaneen myös muille vastaajille.
Sitten tuntui omituiselta, että sekin mainittiin hyvin negatiivissävytteisesti, että anoppi tuli ruokakassien ja kukkien kanssa. Jäin siis ihmettelemään oliko todella niin pahasti tehty.
Näistä em. seikoista johtuen vastaukseni oli ehkä kitkerä sävyltään. Tiedän paljon miniöitä, joille ei oikein mikään kelpaa ja pitävät kiinni sairaalloisen mustasukkaisina lapsistaan, Katekorioin tämän ap:n ensimmäisen kirjoituksensa perusteella juuri siihen luokkaan.
hei,
täytyy myöntää että saatan ollakin hieman negatiivinen anoppiania vastaan aina välillä. Olen aika katkera vielä niistä alku-aikojen tunnepurkauksista joita sain osakseni ja siitä että minulta vaadittiin paljon enemmän mihin silloin pystyin. Lapsi on ensinmäinen, en millään pystynyt olemaan heti super-äiti ja asiantuntija joka asian suhteen. Tunsin tulevani loukatuksi useasti.
Mustasukkainen en lapsesta mielestäni ole, päinvastoin nautin niistä hetkistä kun isovanhemmat jaksavat ottaa lapseni hoitoon jotta me miehemme kanssa saamme kaksinhetkistä aikaa. Nautin suuresti myös siitä kun kylässä olessamme muutkin huolehtivat lapsestani ja saan juoda kahvikupillisen rauhassa.
Tietenkin tulen mustasukkaiseksi siitä jos lapseni onkin mummulassa ollessaan oppinut tekemään jotakin uutta. Se tuntuu pahalta koska olisi itse tahtonut nähdä sen hetken.. esim. portaiden ylös kiipeämisen tai ensinmäisen pisun potassa. Nämä on tärkeitä hetkiä meille vanhemmille. Isovanhemmat ovat nähneet nämä jo, omien lapsiensa kanssa. En tietenkään voi olettaa että lapseni ei saisi oppia mitään ilman minua, tottakai saa onhan se ihan luonnollista.
hienoa, että aloitukseni herätti molemminpuolisia komentteja ja ajatuksia, niinhän hyvien keskustelujen kuuluu mennäkkin.
Piti vielä sanoa että meitä on moneksi. Ei kaikki naiset/äidit halua että heidän kotiinsa tullaan "auttamaan", minä olen sellainen joka nauttii siitä että saa itse siivota ja laittaa ruuat, pestä pyykit jne. En pidä siitä että joku muu tekee asioita puolestani..
Ensinmäiseen omaan lapseensa/vauvaansa haluaa tutustua ensin rauhassa. Olimme miehemme kanssa onnesta sekaisin, hämillämme yms. Kaikki tunteet olivat pinnassa kun opettelimme tutustumaan omaan lapseemme. Kun tarvitsimme apua, soitimme isovanhemmille, äidilleni tai anopilleni. Anoppi tosin luuli usein että vauvalla on suurempi hätä ja oli 15min oven takana pimputtamassa (se nauratti, minua ja miestäni ja muitakin..)
usein mieheni kanssa keskustelimme siitä kuinka hienosti meidän mielestä meillä sujui ja kuinka huonosti anopin mielestä meillä varmaan menisi.. hän kun vähän ylireagoi, kun jännitti meidän pärjäämistä. Neuvolassa ainakin sanottiin että kaikki ok, hyvin on mennyt=) Niin ja ollaan muuten sitten yli 30v että ei täs nyt mitään teini vanhempia olla.
Olen itse ihan samanlainen noiden tekemisten suhteen, että itse pitää saada kaikki tehdä, et tietää, että ne on tehty kunnolla. En vois luottaa edes palkattuun siivoojaan, kun olen nähnyt miten ne siivotessaan kiertää esim. nurkat jne.
Kun kerroin, et anoppi oli siivonnut, kun tulin laitokselta kotiin, niin siitä olin todella kiitollinen, koska kauhulla odotin sitä sekamelskaa
minkä tiesin mieheni saaneen aikaseksi poissaollessani. Silloin vietettiin laitoksella melkein kaksi viikkoa. Tiesin, että meillä oli biletetty oikein kunnolla ja ollut vieraita.
Anoppi oli siis poistanut kaikki "jäljet". Se tuntui hyvältä.
Oli minunkin anoppini alussa vähän liian innokas.
Vai mitä ajattelet siitä, että kerrankin hän tuli mukanaan hänen vanhat verhonsa. Minulle mitään sanomatta tai kysymättä, hän otti vanhat verhot ikkunastamme pois ja mieheni avustuksella laittoi tuomansa verhot tilalle. Minä siinä vieressä tuijotin ihmeissäni, mutta en viitsinyt sanoa mitään, kun tajusin, että hän tarkotti vain hyvää, mutta kyllä tunsin, että aika vahvasti hän astui mun reviirilleni.
Hän siirsi mm. meidän sängyn haluamaansa paikkaan.
Kun hän oli poistunut, laitoin sen takasin.
Tämä toistui muutaman kerran, sitten kolmannella kerralla, kun hän tuli ovesta sisään, hän totesi, höh, taas se on siirretty ja meni laittamaan mieleiseensä paikkaan. Minä vain hymyilin ja totesin niiin. Kun hän lähti laitoin sängyn taas takas. Neljättä kertaa hän ei enää siirtänyt.
Mielipiteeni meni hiljaisesti lopulta perille.
Kaikkea sellasta pientä sattui, mutta kun muuten välit oli hyvät ja tiesin, ettei hän ilkeyttään, niin annoin anteeksi. Ne hyvät välit anopin kanssa ei voi syntyä, jos ei molemmat ole ymmärtäväisiä ja joustavia.
Tosta vielä sanoisin, kun harmittelit, että lapsi oppii kaikenlaista, etkä ole paikalla.
Ajatteles, mun lapsi oli kolme kuukautta, kun menin töihin ja hän oppi suurinpiirtein aivan kaiken, niin etten voinut olla itse paikalla, vaan anoppi oli todistamassa, koska hän hoiti lastamme.
Niin monet äidit ovat jääneet paitsi lastensa kehityksen näkemisessä, koska ovat olleet pakotettuja käymään töissä taloudellisista syistä.
Silloin ei ollut pitkiä äitiyslomia, kuten nyt.
Kiva kuulla, että nykyisin teillä on jo joku tasapaino anopin kanssa löytynyt, toivon, että pystyisit unohtamaan ne alkuajan vaikeudet.
Usein siinä tulee ylireagoineeksi ja suurenneltua mielessään asioita, kun on itsellä niin tunteet pinnassa. Se on tunteita nostattava uusi ihana tilanne myös mummoille, joten ylilyöntejä voi tulla.
Lohdutukseksesi voin sanoa, että ihan samanlaisia juttuja ovat myös kaikki mummot joutuneet aikanaan läpikäymään. Emme mekään ole olleet mitään super äitejä. Samanlaista epävarmuutta ovat kaikki tunteneet, ainakin jossain määrin.
Itse olin lastenkodissa hoitanut viikon yövuorossa yksin 15 vauvaa, joten vauvojen käsittelyssä mulla oli rutiinia aivan varmasti, mutta kun tulin kotiin sen oman kanssa, niin huomasinkin, etten niin rutiinilla pystynytkään omaani hoitamaan. Siinä on se vastuu ihan erilainen ja oma on oma, ei sille voi mitään. Tottakai osasin hoitaa ja tiesin mitä teen, mutta se vastuu painoi ihan toisella tavalla, sitte kun olin tosiaan huonossa kunnossa ja tilani vain huononi päivä päivältä, kunnes lopulta kuukauden päästä menin lääkäriin ja sain vahvat antibiootit. Häntäluu murtunut, ettei voinut istua ja pahat tulehdukset haavoissa. Veriarvot päin p:tä jne. Kolme kuukautta kesti ennenkuin pystyin kunnolla istumaan.
Sä olet vainoharhainen vanha harppu.Että et luota edes ammatti-ihmisiin.Kurkkaa peiliin se on vainoharhaisuutta.luulet itseäsi niin paljon paremmaksi kuin olet, sä olet epäluuloinen persoona.
kirjoituksissani?
tota siivooja-kohtaa?
Miksi luottaisin, jos eivät tee työtään kunnolla. Näin telkkarista ohjelman mm. missä esiteltiin siivoojaa työssään. Siinä oli useampi perhe palkannut saman viikkosiivoojan kotiin.
Tämä siivooja sitten imuroi siinä ja sujuvasti kiersi kaikki nurkat.
Olen sitä mieltä, että jos siivotaan, niin siivotaan sitten kunnolla, eikä vain keskilattialta ja päällisin puolin. Sellaisesta en ole valmis maksamaan. Pölyillä kun on vielä tapana kerääntyä juuri nurkkiin ja seunustoille, jos ne kierretään, niin mitä iloa on koko siivoamisesta, en ymmärrä. Olen siivoustöitä sillon tällön teettänyt, en tosin ihan ammattilaisilla, mutta kuitenkin ja valitettavasti joka kerta olen ollut lopputulokseen pettynyt. Itse pitäisi olla mukana koko ajan ja näyttää mitä pitää tehdä. Valitettavasti.
En väitä, etteikö olisi olemassa myös hyviä ja kunnianhimoisia siivoojia, mutta niitä on harvemmassa, eikä helppo löytää.
Itse olen samaa sorttia. Minulla on oman reviirin tarve, enkä tykkää yhtään, jos joku muu alkaa emännöimään minun taloudessani. Itseasiassa minusta sellainen, että ilman lupaa ja kysymättä aletaan järjestellä toisen tavaroita ei ole edes mitään auttamista. Se on vallanhalua ja päällepäsmäröintiä. Minullakaan - eikä suurimmalla osalla ihmisistä - ole mitään sitä vastaan, että autetaan _oikeasti_. Eli kysytään, mitä apua toinen mahdollisesti tarvitsee ja kunnioitetaan sitä.
Hyvä esimerkki erittäin ärsyttävästä "auttajasta" on mieheni sisko. Hän on pidemmän aikaa käyttänyt kotiamme omana majoituspalvelunaan. Täällä ollessaan hän haluaa "auttaa" = Järjestele keittiöni kaappeja omaan järjestykseensä ja niin edelleen. Joka kerta olen korjannut astiat ja tavarat niille paikoille, missä minä niitä omassa kodissani pidän. Ei ole mennyt perille. Joulunaikaan kehtasi vielä kiukutella (40 v nainen!) kun meillä oli omat joulusuunnitelmat, emmekä alkaneet niitä muuttaa hänen yhtäkkisten päähänpistojensa takia. Ja se on muuten semmoinen homma, että ne majoituspalvelut loppui silloin kun seinään.
Niin, sehän siinä juuri ärsyttävintä onkin, kun itse on tottunut tekemään ja laittamaan asiat omalla tyylillään ja omaan järjestykseen, niin sitten joku toinen onkin laittanut/tehnyt aivan päinvastoin..mitään ei löydä omista kaapeistaan!
ja lisäksi meillä mieheni kanssa on sellaisia tavaroita ja esineitä joihin emme halua kenenkään muun kajoavan. Esim.makuuhuonen elämän piristykseksi ostamiamme aluavaatteita ja erotiikka-välineitä. Ei kukaan halua, että anoppi edes näkee niitä! Lisäksi on muita esineitä ja asioita esim.päiväkirjat, kirjeet tms.
Olen myös aika perfektionisti tavaroiden järjestyksen kanssa, ainakin keittiössä. Näin pysyn ajan tasalla puuttuvista ruoka-aineista ja muista, löydän se mitä tarvitsen yms.
Tykkään myös että vaatteet ja muut esim.petivaatteet on viikattu oikein ja hyvin. Että niitä ei myöhemmin tarvitse silitellä tms.
Tiedän useita jotka haluavat itse nimenomaan olla emäntiä talossa! ja tahdon sillä omalla huolehtimisella ja järjestyksellä osoitttaa että hoidan emännän hommat ja äidin hommat hyvin.
Pidän siitä kun meille tulee esim.ystäviä kaukaa yö-kylään. saan laittaa heille puhtaat, nätisti viikatut petivaatteet ja kaikki nätisti valmiiksi. saan laittaa ruokaa ja toimia emäntänä muutenkin. Ystäväni usein kehuvatkin sitä kuinka ihana meille on tulla, kun on sänkykin valmiiksi laitettu ja ruoka pöydässä.
En ole niin tarkka kuitenkaan siitä että jokainen lelu ja tavara kuuluisi aina olla esim.hyllyssä. kyllä meiltä leluja ja villakoiria löytyy lattioilta.. lisäksi meidän karvakasa-koira levittää karvaansa ympäriinsä. Järjestys tarvii olla, mutta en mie mikään ihan siivous intoilija ole kuitenkaan.