Joopa joo. Vauvakuume on valtava, pilleritkin sovittiin jo pois jätettäviksi eli ihan yhteinen toive on. Esikoinen on kohta 2,5v ja kovin yllättynyt oon ollut hänen kanssaan tästä äitiyden helppoudesta, raskaitakin hetkiä tietysti löytyy mutta plussan puolelle jäädään ehdottomasti.
Nyt sitten kun pitäisi alkaa toista vauvaa yrittämään, on alkanut mitä ihmeellisimmät kauhuskenaariot pyörimään päässä. Mitä jos... en enää koskaan saa ns. omaa aikaa? Mitä jos vauva on niin vaativa tapaus, että uuvumme kaikki ihan kokonaan? Mitä jos emme enää koskaan saa miehen kanssa viettää aikaa keskenämme? Mitä jos ja mitä jos. Entäpä jos joskus eroamme (ei ole kyllä suunnitelmissa!!), miten jaksan kahden lapsen kanssa?
Oon siis ilmeisestikin niitä tolloja, joiden täytyy miettiä kaikki pahimmat mahdolliset visiot aina. Ja huvittavinta itestäkin on se että esikon kanssa kaikki on ollut niin helppoa, että oon sitä useasti ihmetellytkin. Tukiverkot on lähellä ja elämä itellä nyt siinä vaiheessa, että hyvä aika toiselle olisi. Esim. siskollani on useampi lapsi ja hän on hoitoapuna mielellään jos tarvetta on. Tilaa toiselle olisi, kun ostimme juuri isomman asunnon, vauvaakin ajatellen. Opiskelut on tällä hetkellä kesken ja se oli suunniteltuakin - tarkoitus on valmistumisen jälkeen päästä toivottavasti suoraan työelämään.
Aina vaan joka paikassa kohkataan, että yksi lapsi on helppo mut vasta kahden kanssa on sitä hommaa, ei ole tarvittaessa hoitopaikkoja ym.. Enkä nyt sit mitään baari- ym. reissuja varten noista hoitamisista huolehdi. Kuitenkin se yhteinen aika on välillä tärkeää..... On myös sanottu, ettei kahden kanssa pääse lähtemään niin usein tai helposti mihinkään jnejne. Mutta sitten taas ajattelee, että olisi ihana saada toinen lapsi ja pojalle sisarus. Jos ei nyt, koskas sitten? Kymmenen vuoden päästä?
Nyt sitten kun pitäisi alkaa toista vauvaa yrittämään, on alkanut mitä ihmeellisimmät kauhuskenaariot pyörimään päässä. Mitä jos... en enää koskaan saa ns. omaa aikaa? Mitä jos vauva on niin vaativa tapaus, että uuvumme kaikki ihan kokonaan? Mitä jos emme enää koskaan saa miehen kanssa viettää aikaa keskenämme? Mitä jos ja mitä jos. Entäpä jos joskus eroamme (ei ole kyllä suunnitelmissa!!), miten jaksan kahden lapsen kanssa?
Oon siis ilmeisestikin niitä tolloja, joiden täytyy miettiä kaikki pahimmat mahdolliset visiot aina. Ja huvittavinta itestäkin on se että esikon kanssa kaikki on ollut niin helppoa, että oon sitä useasti ihmetellytkin. Tukiverkot on lähellä ja elämä itellä nyt siinä vaiheessa, että hyvä aika toiselle olisi. Esim. siskollani on useampi lapsi ja hän on hoitoapuna mielellään jos tarvetta on. Tilaa toiselle olisi, kun ostimme juuri isomman asunnon, vauvaakin ajatellen. Opiskelut on tällä hetkellä kesken ja se oli suunniteltuakin - tarkoitus on valmistumisen jälkeen päästä toivottavasti suoraan työelämään.
Aina vaan joka paikassa kohkataan, että yksi lapsi on helppo mut vasta kahden kanssa on sitä hommaa, ei ole tarvittaessa hoitopaikkoja ym.. Enkä nyt sit mitään baari- ym. reissuja varten noista hoitamisista huolehdi. Kuitenkin se yhteinen aika on välillä tärkeää..... On myös sanottu, ettei kahden kanssa pääse lähtemään niin usein tai helposti mihinkään jnejne. Mutta sitten taas ajattelee, että olisi ihana saada toinen lapsi ja pojalle sisarus. Jos ei nyt, koskas sitten? Kymmenen vuoden päästä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
ero yhden ja kahden välillä on todella iso. Silti jos ja kun kaikki menee kuten keskimäärin niin se menee ihan yhtä helposti kuin sen ekankin kanssa. Onhan toki kahdessa pienessä lapsess ahoidettavaa ja huollettavaa, mutta on siinä omat kivatkin puolensa.
Toisaalta samalla vaivalal menette huvipuistoon yms kahden kuin yhdenkin kanssa jne ja lapset vielä lisäävät toistensa riemua monessa asiassa. Se on kahden kanssa vasta sellaista perhemeininkiä oikeastaan..
Omaa aikaa on toki vähemmän, mutta vain vähän aikaa. Lapset on yllättävän vähän aikaa todella riippuvaisia ja vanhempiin sidottuja ja jo kun koulu alkaa alkaa oman reviirin kasvattaminen jos se vain sallitaan. Ja sitten kohta ne onkin jo pois kotoa.. Nimittäin vuodet kulkee sitä nopsempaan mitä enemmän ikää tulee vaikka se tyhmältä tuntuukin! Taitaa olla harhaa kun sitä joutilasta aikaa on vaan vähemmän taivastella?
Ja kuule neljäkin lasta saa ihan kivuttomasti hoitoon tarvittaessa kun tarve ei ole jatkuvaa ja joka viikkoista. Pointti on se, että yhtäkään hirviötä ei ota kukaan ja neljä kilttiä ja käyttäytyvää menee kyllä. Eli kun lapset on mukava ottaa hoitoon tai mennä hoitamaan niin kyllä se hoitaja löytyy! Ja useampiakin vuorotellen..
Tuo on hyvä pointti tuo lasten ikäero. Pienellä välillä ne on enemmän kavereita toisilleen ja toisaalta myös hankalat vaiheet perätysten jos tietenkin hyvät ja hauskatkin. Taloudellisesti ajatelleen vaatteiden ja tarvikkeiden kierrätys on parhaimmillaan parin vuoden erolla tai vähän reilummalla kun muoti ei jätä ja koko kulkee toivottavasti perässä.. Isolla ikäerolla toinen on omillaan enemmän tai vähemmän ja pinei voi käydä hermoille tai sitten onkin oikea isoveljen mallikuva! Kuitenkin suhde jää monasti aika etäiseksi sanovat pitkällä ikäerolla olevat.
Meillä ainakin oli tavallaan ideana se että aikansa kutakin eli lapset jonoon ja silloin lapsiperheen elämää ihan kympillä ja sitten aika muuttuu ja elämä muuttuu. Nyt kun kaikki on jo koulussa niin ei oikein edes muista mitä oli kun piti viedä aamulla tarhaan jne (vaikka sitä ei juurikaan ole sitäkään meillä tehty, mutta hajulla ollaan tunnelmasta). Kun vaan aina elää täysillä sitä mitä on tarjolla milloinkin niin on ainakin muisteltavaa ja hyvä olo jälkeenpäin. Nyt on sitä omaa aikaa niin paljon oikeastaan kuin tahtoo ja voi harrasta avaikka mitä miettimättä hoitoja sun muita. Sen kun menee ovesta ja huutaa mennessään!
Eikä elämää voi elää pahimpaan varautuen tai on pysyttävä väestösuojassa ja sinnekin voi joku lukita sisään ja kuolee nälkään.. realiteetit on hyvä olla, mutta vaisto se on joka perhekoon päättää eikä järki?