Mieheni ei ole koskaan ollut mikään tunteiden näyttäjä, mutta nyt raskaus aikana se on alkanut vaivata minua.
Pelkään synnytystä, olo on muutenkin itkuinen, ahdistunut ja ärtynyt, kaipaisin tukea ja syliä, helliä sanoja, kannustusta...
Tämän olen miehelleni kertonut, silti hän ei ymmärrä!
Aikoo vain jättää minut koska "sinusta on tullut aivan hullu, olet ihan sekaisin".
Toisinaan hän sanoo, että kun vauva on syntynyt, hän sitten taas osaa ymmärtää minua koska hormoonitoiminta on sitten tasoittunut!
Pelkään synnytystä, olo on muutenkin itkuinen, ahdistunut ja ärtynyt, kaipaisin tukea ja syliä, helliä sanoja, kannustusta...
Tämän olen miehelleni kertonut, silti hän ei ymmärrä!
Aikoo vain jättää minut koska "sinusta on tullut aivan hullu, olet ihan sekaisin".
Toisinaan hän sanoo, että kun vauva on syntynyt, hän sitten taas osaa ymmärtää minua koska hormoonitoiminta on sitten tasoittunut!
Vastaukset 5
Vanhimmat
eli ihan samaa itkuisuutta/ärtyisyyttä on itellä koko ajan ollut mikä on taas ollut kauhea shokki, tavallisesti kun en turhia itkeskele. itsellä muksun isästä ei tule isiä, vaan olen yksinhuoltaja. yhteyttä silti pidetään päivittäin ja hän ainakin osaa vain naureskella häröilylleni. pistää kyllä miettimään että mitenhän sinun ukkelisi jaksaa sitten muksun synnyttyä kuunnella lasta, joka saattaa karjua ilman näkyvää syytä pitkiäkin aikoja, herättelee yöllä ja on muutenkin sellanen niinku vauvat on..riittääkö miehen pitkäjänteisyys lapsen ekoina vuosina ja myös myöhemmin? itse kaipaisin myös haleja ja hellittelyjä nyt raskauden aikana, mutta kyllä ilman niitä oppii olemaan, vaikka usein pahottaa mielensä ihan kunnolla..miehet nyt vaan on tuommosia, varsinkin osa epäonnistuneista yksilöistä:D
Olen itse samassa tilanteessa, viikolla 35 mennään.
Hellyys, läheisyys, seksi loppui melkein tyystin kun tulin raskaaksi. Mies ei halua osoittaa hellyyttä, ei sanoin eikä elein, eikä koskea masuun.
Kaikki tämä satuttaa kun itselläni samalla lailla kuin sinulla, että mieliala on herkällä ja kaipaisin hirveästi toiselta lämpöä ja tukea ja hyväksymisen tunnetta.
Mitä olen näillä palstoilla lukenut/kysellyt, miehiä taitaa olla laidasta laitaan. Löytyy sellaisiakin, joissa em. parisuhteen osiot ovat vain parantuneet raskauden myötä. Sinulla ja minulla nyt vain on käynyt "huono tuuri". Olen yrittänyt puhua asiasta ilman mitään vaikutusta eikä suostu tunnustamaan että kokisi minut tai kasvaneen mahani vastanmielisiksi, kaikki kuulemma ok... Itseeni otan kuitenkin kaiken tuon kohtelun...
Pelottaa vain jääkö tästä parisuhteeseemme pysyvät arvet, tämä tuen puute ja hänen aiheuttamansa pahat mielet. Pystynkö unohtamaan tätä aikaa sitten kun Vaavi toivottavasti onnellisesti maailmassa?
Voimia ja haleja,
t. Samassa veneessä ollaan ; (
Oliko lapsen hankinta yhteinen päätös? Vai halusitko/haluatko lasta radikaalisti enemmän kuin miehesi?
Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kyllä, käsittämättömän törkeää uhata jättämisellä!
Jos vastaus toiseen on kyllä, koita hillitä itseäsi ja hakea tukea muualta.
Ehkä joka tapauksessa lienee viisainta ottaa mieheen vähän etäisyyttä - ehkä hän haluaa prosessoida tulevaa myös itsekseen, jonka jälkeen jaksaa tukea paremmin.
Tiedoksi vain hänelle, ettei hormonimyrsky tosiaankaan lakkaa synnytyksessä, vaan sen jälkeen ne tasot vasta heittelevätkin...ja mahdollisen valvomisen takia väsymys kiristää pinnaa entisestään...baby blues uhkaa jne....!
Niin et ole yksin. Minun poikaystäväni käyttäytyy aivan samalla tavalla. Paitsi ei kyllä ole sanonut jättävänsä. Mutta se johtuu luultavasti vain siitä että miestä jännittää niin paljon tuleva ettei kykene tukemaan eikä ajattelemaan sinua.
En minäkään ole keksinyt apukeinoa tähän asiaan mutta ehkä se täytyy vain hyväksyä että miehet ovat henkisesti se heikonpi sukupuoli ;) Sen takia Jumala antoi naiselle kyvyn synnyttää eikä miehelle.
Mutta jos sinulla on ystäviä tai sukulaisia joiden kanssa voit puhua niin purkaa ihmeessä surut ja murheet niille ja jätä miehesi omaan arvoonsa. Ja kovasti tsemppiä jaksamiseen! :)
vo hemmetti että pistää vihoiksi kun te naiset aina annatte miehille luvan olla milloin minkäkinlaisia moukkia vai siksi että ovat miehiä!!! tämä alkaas jo pienen pojan käytöksen selittämisellä tyyliin: no, pojat nyt on poikia! Miehillä on ihan samat velvollisuudet ja vastuuntunto kuin naisilla. Eivätkä tosiaankaan ole mikään heikompio sukupuoli kuten edellinen kirjoittaja kirjoitti. Miehet kuriin! Minä aijon ainakin omalle pojalleni opettaa ihan samat asiat kuin tytöllekin enkä koskaan selitä huonoa käytöstä sillä että hän on poika saatikka anna huonoa käytöstä anteeksi vain sukupuolen takia. Aivot ne on miehilläkin!!