Hei kaikki!
Olen itse masentunut ja diagnoosin saanut ja apua hakenut jne. Olo edelleen huono ja mm. ahdistuskohtaukset vaivaavat alati.
Haluaisin kuulla toisten äitien kokemuksia ja tuntoja masennuksesta ja kuinka olette jaksaneet lasten kanssa olla? Ja onko teillä ollut "outoja" ajatuksia joita ei edes itse ymmärrä? Ja kuinka olette toipuneet yms.
Kiitos! Ja voimia kaikille:)
Olen itse masentunut ja diagnoosin saanut ja apua hakenut jne. Olo edelleen huono ja mm. ahdistuskohtaukset vaivaavat alati.
Haluaisin kuulla toisten äitien kokemuksia ja tuntoja masennuksesta ja kuinka olette jaksaneet lasten kanssa olla? Ja onko teillä ollut "outoja" ajatuksia joita ei edes itse ymmärrä? Ja kuinka olette toipuneet yms.
Kiitos! Ja voimia kaikille:)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Odotan esikoistani, joka syntyy kesäkuussa.
Vaikeinta minulle on puhua mistään vaikeista asioista kenenkään kanssa, sillä luottamukseni ei riitä kehenkään. Siitä johtuen usein ajattelen onko minusta edes äidiksi, mitä jos en vaikeasssa tilanteessa pysty hakemaan apua ja tulevaisuudessa on kyse myös lapsesta eikä vain itsestäni. Tietysti lapsen isäkin huolehtii lapsen hyvinvoinnista ja toivon että ajankuluessa saisin itseni "yhdeksi ihmiseksi", niin että uskaltaisin näyttää huonotkin tunteet. Niitä kun yksin miettii hiljaa yön pimeydessä niin kaikki tuntuu niin vaikealta ja pahalta. Ja seuraavana päivänä on entistä vaikeampaa hymyillä kuin kaikki olisi hyvin. En tiedä mihin asti tämä etenee, mutta en pysty tehdä mitään ratkaisuita enää. Päivä kerrallaan eteen päin...
voisin kertoa, että olen myös kokenut ja läpikäynyt masennuksen, tosin en raskausmasennusta, vaan uupumisesta seuranneen.
Teille molemmille suosittelisin, jos vain mahdollista teidän järjestää, menemistä Rosen-terapiaan. Sain sieltä itse avun, nopeesti ja monet, monet muut masentuneet ovat kertoneet saaneensa avun juuri Rosenista.
Erityisesti sinulle joka et pysty avautumaan, taitaa olla ainut keino päästä ulos tilanteesta.
Se juuri auttaa sinut pääsemään ongelmasi ytimeen. Siis juuri sinut, sun ei tarvi edes kertoa tuntemuksistasi kenellekään. Asiat tulevat sun tajuntaan ja sitten käsittelet ja järjestelet ne päässäsi ihan itse ja yks päivä huomaatkin olevasi selvillä vesillä. Asioiden käsittely jatkuu vielä terapiakäynnin jälkeen mm. unissa ja muutoinkin päivätajunnassa. tosin et sitä välttämättä edes itse huomaa, kuinka kelaat ja jarjestelet asioita päässäsi. Huomaat vain joku päivä, että on helpompi hengittää ja katsot maailmaa aivan uusin silmin, ts. itseäsi. Tunnet itsesi ja suhtautumisesi asioihin ja sitä kautta voit myös saada muutosta aikaan toivottuun suuntaan.
Se on todella jännää ja toimii.
Jos ette tiedä mitä on Rosen-terapia, niin se ei ole mitään huuhaata. Nimi Rosen ei liity ruusuihin mitenkään, tai tuoksuihin, vaan tulee terapian kehittäjän Maria Rosenin nimestä.
Tutustukaa Roseniin www.rosenterapia.fi, muistaakseni siinä kerrotaan mitä se on ja missä on koko Suomen terapeutit.
Apua on siis saatavilla teillekin, jos vain viitsitte hakea.
Rahasta tietysti voi olla kiinni, yks kerta maksaa n. 50 e, mutta satsaus kannattaa, jos vain rahat pystytte järjestämään. Kolme, neljä kertaa muutaman viikon välein saattaa jo olla riittävä.
Itse kävin muistaakseni neljä kertaa ja pääsin sillä hyvin syvältä takasin tähän elämään.
itselläni on kerrottavana todella pitkä tarina.muutin ulkomaille vuonna 2003,menin naimisiin vuonna 2004 ja sain esikoiseni vuonna 2005,masennuin.synnytys oli aivan kamala kokemus,se kesti 22 tuntia,menetin verta reilusti yli litran melkein kaksi,sain ison kolmannen asteen repeämän ja olin tajuton lähes kolme päivää.olin todella huonossa kunnossa.minut kotiutettiin siitä huolimatta neljäntenä päivänä.mieheni vanhemmat lupasivat auttaa kaikessa,myös yöruokinnoissa (en rintaruokkinut,en yksinkertaisesti kuennyt),eivät kuitenkaan lupaamaansa apua antaneet,mieheni teki kahta työtä,oli siis kotona muutaman tunnin yössä.olin siis täysin yksi vauvani kanssa masentuneena.ajatukset olivat karseita.vauvani oli vielä kaiken hyvänpäälliseksi erittäin vaativa.laihduin 38 kiloiseksi.menin töihin 4 viikkoa synnytyksen jälkeen.terapiaan tajusin mennä vasta 7 kuukauden jälkeen jolloin sain lääkityksen,se auttoi todella paljon...nooh pääsin kutakuinkin kuiville maille ja elämä alkoi hymyillä ja päätin että tämä on meidän ainut lapsi,en kestäisi uutta masennusta enää....vuosi 2006 ja olin uudelleen raskaana kaikista ehkäisykeinoista huolimatta.olin kauhuissani.päätin kuitenkin pitää vauvan,ehkä ei olisi kannattanut.tälläkertaa yritin että ihmisiä olisi auttamassa,muutimme suomeen.en saanut avoimiehelleni oikeutta asua täällä,synnytin vauvan täällä syksyllä 2007.mieheni joutui lähtemään takaisin kotiin 4 viikkoa synnytyksen jälkeen,olen taas masentunut,lääkityksellä.olen edelleen suomessa yksin lasteni kanssa koska joudun odottamaan uutta viisumia itselleni.olemme olleet erossa jo lähes 4 kuukautta ja minä olen huolehtinut kummastakin lapsesta...ajatukset ovat kamalia.olen hakenut apua ja olen lääkityksellä mutta se ei auta,haluaisin sen saman lääkkeen joka minulla oli viimeksi mutta minun tätyy mennä takaisin ensin jotta voin saada sen....
masennus on kamalaa.en tiennyt yhtään että lapsen saaminen voisi olla näin hankala asia käsitellä,koko ajan on semmoinen riittämättömyyden tunne,en koe itseäni hyväksi äidiksi,päinvastoin.olisi ehkä ollut parempi antaa vauva adoptioon....
kiitos jos jaksoitte lukea.
Hei!
toki jaksoin lukea viestisi. Kova tarina sinullakin, enkä ihmettele että voimat loppu. Hyvä että olet hakenut apua, saanko vielä kysyä mitä apua olet saanut ja mitä lääkkeitä käytät? Ja mainitsit myös nuo "kamalat" ajatukset ja haluaisin tietää niistä enemmän. Kun itselläni myös mielestäni kamalia ajatuksia. Pelottavaa on tämä masennus ja ahdistus:( Voimia sinulle kovasti ja toivon että olosi helpottaa ja saat apua!
siellä ulkomailla kävin yksityisen terapeutin luona juttelemassa ensin kerran viikossa ja myöhemmin joka toinen viikko,siellä söin prozaic nimistä lääkettä joka tehosi heti ensimmäisellä viikolla.täällä oon käyny allianssilla juttelemassa ja oon jo ennättäny useammat lääkkeet käydä läpi,mutta kun on niin onneton tila että mies on toisella puolella maapalloo nii tuntuu et mikää ei tehoo...=(
ja noi ajatukset....ensimmäisen vauvan kans ne oli ihan pahimmillaan,mun teki mieli viskata koko vauva ulos ikkunasta tai laittaa se jonnekkii mistä itkua ei kuullu...mua ei haitannu vaikka vauva olis jääny jonnekkii kunhan vaan oisin päässy eroon siitä..aivan kamalaa...joka kerta ku se itki nii olin raivon partaalla ja mielessä kävi satuttaminen yms.vihan tunne oli yleinen,vihasin häntä koska mun mielestä hän aiheutti minulle tämän ahdingon.en kerta kaikkiaan ois jaksanu pitää huolta mut oli pakko ja niin tein,hoisin vauvaa aivan kuin hullu,kaikki täyty olla täydellistä ja siksipä itseltäni ruokailut unohtui ja kuihduin silmissä jota itse en edes tajunnut kun vasta nyt kun näin kaikki nuo kuvat...mieheni vain sano et kuule sä taidat tarvita apua...raivostuin kun hän tuli arvostelemaan mua ja kuvittelin että jahas nyt en sitten hänen lastaankaan osaa hoitaa tarpeeksi hyvin...
toisen lapsen kanssa asiat on hieman paremmin kun mulla on kaikki tuki (paitsi mieheni..)lähellä,joten saan heti hoitoapua jos tarvitsen...mutta siltikin kun on 2,5 vuotias koko ajan kinuamassa sitä sun tätä ja 5 kk vauva huutaa pää punasena,on tunteet pinnassa ja jälleen tätä vihan ja riittämättömyyden tunnetta on tullut pintaan...varsinkin kun vauva yöllä herää itkien ja joskus jopa kummatkin lapset yöllä huutaa...on todella rankkaa...
jos haluut mailailla mulle ja jutella niin mulle käy!täs on mun mailiosote: [email protected]