Elän aikuisen iän suhteessa, nyt neljättä vuotta. Miehelläni on lapsia ja lapsenlapsia, jotka käyvät myös (tietysti) meillä, ja ovat tulleet osaksi myös minun elämääni, ja minä heidän. Vähin erin myös teini-ikäiset tyttäreni ovat tulleet osaksi miehen lasten perheiden elämää, ja toisinpäin. Keskinäiset suhteet ovat hyvät, ja miehen ja lastensa suhteet jopa läheiset, mikä on minusta hyvä ja ihailtavakin asia.
Meidän suhteemme ei ole ollut syy kummankaan eroon, vaan olimme eronneet jo ennen tutustumistamme edellisistä liitoistamme.
Mitä en ymmärrä on mieheni ex, eli lastenlasten "aito" mummi. Käsitykseni mukaan hänen pitäisi olla ihan ns. järki-ihminen. Hänen käyttäytymisensä on kuitenkin ilmeisen järjetöntä. Hän ei suostu puhumaan mieheni (exänsä) kanssa mitään mistään, ei edes olemaan samassa tilassa, ja on kieltänyt lapsiaan ja jopa lapsenlapsiaan (5-, 3- ja 2-vuotiaat) puhumasta hänen "asioistaan" meille tai kuuntelemasta meitä koskevia puheita (joita nyt esim. pieniltä lapsilta voi tietysti tulla).
Kyllä minä ymmärrän että ero on paha paikka. Ymmärrän katkeruuden ja pettymyksen, kun olen siellä joskus itsekin rypenyt - mutta mieleeni ei ole ikinä juolahtanut, että joku voi tehdä siitä elämäntehtävän, eikä edes yrittää kasvaa tilanteesta ulos. Ja kuinka idiootti pitää olla että sälyttää katkeruutensa pienten lastenlasten ja nuorten perhettä rakentavien aikuisten päälle. Miehen tytär mm. perui häänsä ja meni salaa naimisiin syystä että ei saanut vanhempiaan mahtumaan samaan tilaan (ja syy ei ole mieheni; hän kyllä voisi mennä) (eikä munkaan; en ole tunkemassa tällaisiin juhliin, jos mua ei sinne haluta jonkun taholta, ja sen verran läheiset ovat välini miehen lapsiin, että olen tämän voinut myös keskustella heidän kanssaan).
Miehen erosta on jokseenkin tasan neljä vuotta, vähän yli. Miten, eronneet mummit, kauanko on kohtuullista olla katkera?

Vastaukset 4
Vanhimmat
niin koko loppuelämän tietty...
jos ei halua mennä elämässä eteenpäin vaan jämähtää eiliseen niin mikäpä parempi resepti pilata loppuelämänsä saati muiden...
suosittelen kuitenkin sitä toista vaihtoehtoa, eli armollisuutta itseä, muita ja koko kurjaa kokemusta kohtaan ja etsien ja opiksi ottaen!
Voin kertoa, että omassa suvussa on tapaus jossa miespuolinen henkilö on jäänyt menneeseen katkeroitumaan ja rypemään vanhoihin tapahtumiin, värittäen ne sitten tietysti ihan muuksi kuin mitä ne on aikoinaan olleet ja vielä itse uskoen omiin valheisiin. Ero on tapahtunut kohta 40v sitten ja edelleen katkeruutta riittää, voi sentään. Todella sääli miten joku voi pilata oman elämänsä täysin turhalla kaunalla ja katkeruudella, kaikenlisäksi tapahtumista jotka on täysin itse aiheutettuja! (Ehkä se onkin ollut se kovin pala jota ei voi myöntää todeksi ja siksi menneestä ei pääse eroon, kuka tietää.)
Olen eronnut vuosia sitten.Joskus neuvolan th.aikoinaan antoi neuvon(jäin yksin 5 lapsen kanssa)"sinulla on kaksi vaihtoehtoa,kasvaa tai katkeroitua".Silloin päätin,että valitsen sen kasvamisen.Tietenkin asioiden läpikäyminen vie aikansa,mutta niihin katkeruuksiin ei pidä jumiutua.Nyt olen oikein onnellinen uudessa parisuhteessa eronneen miehen kanssa.Välit molempien entisiin puolisoihin on kunnossa,pystytään kaikissa yhteisissä perhe- ja juhlatilaisuuksissa olemaan ihan luontevasti.Ymmärrän oman etuoikeutetun asemani,näin ei ole kaikilla,mutta eikö se voisi olla kaikille tavoite? Uskon ,että se olisi ainakin kaikkien lasten etu ja sen takia voisi ihan tietoisesti yrittää kasvattaa itseään.