Olen 15-vuotias tyttö eli 9. luokalla. Nyt vuoden mulla on jo todella alhanen itseluottamus. En luota itteeni ja sen takia en uskalla esim. viitata tunneilla. Pidän itteäni huonona ja arvottomana. En ole ujo, oikeasti olen todella sosiaalinen, mutta koulussa en voi olla oma itseni (enää en oikein edes kamujen kanssa). Koulun ulkopuolella mulla on yksi kaveri joka on toisessa koulussa. Olen viillellyt itseäni (viime maaliskuussa, sen jälkeen en ole) ja miettinyt ajoittain että haluaisin vain kuolla. Oikeasti näin ei ole. Olen todella kova stressaamaan asioita ja jännittämään uusia juttuja. (esim. joitain kouluaineita jännitän kamalasti tai esim. liikkatunteja, mutta kokeita en ollenkaan) ja pelkään myös yksinjäämistä. Tätä on vaikea selittää näin kirjoittamalla, mutta en siis ole oikeastaan masentunut(tunnen iloa jne.) mutta en luota itseeni yhtään. Tiedän, että haluan peruskoulun jälkeen lukioon mutta en usko että pärjään siellä tai saan kavereita. Ja lukion jälkeen haluaisin oikikseen ja tulla asianajaksi(ollut mun haaveammatti lapsesta asti, koska vanhemmatkin on juristeja). Pelkään tulevaisuutta ja lukioon menemistä. Pelkään että en pärjää elämässä. Pidän itseäni lihavana vaikka olen 48kg/170cm ja tiedän olevani normaalipainoinen. Se, että olen kateellinen yhdelle luokkalaisellemme, vaikuttaa elämääni ajoittain aika suuresti. Miten saisin itseluottamukseni takaisin ja en pitäisi itseäni täysin arvottomana ja nollana? Ja miten voisin taas olla kavereille hyvä kaveri ja mennä mukaan juttuihin enkä vain istua hiljaa ja mennä mukana?
Kertokaa vinkkejä. Itse en oikein enää tiedä mitä tehdä.
Kertokaa vinkkejä. Itse en oikein enää tiedä mitä tehdä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
et ole todellakaan hyvä ihminen liian lihava jos painat tuon mitä sanoit.älä vaan nyt ala mitään laihutus kuureja pitämään.minä olen ollut 9 vuotta koulukiusattu koko peruskoulun ajan ja tiedän mitä se helvetti on.edelleen olen ihan itselottamus 0 ja masentuneessa tilassa.kun lopetin koulut peruskouluun niin sen jälkeen eristäydyin ja olen aina ollut erakko luonne.6 vuotta siitä kun se paska koulu loppu ja edelleen sekasin.
Moikka
Kysyt "miten voisin..." Valitettavasti siihen ei ole muuta vastausta kuin "sen kun vaan teet/olet". Sun pitää olla sä. Siihen ei ole muuta vastausta.
Olet tosi paskamaisessa iässä - hormonit pauhaavat ja asiat eivät ota luistaakseen. Älä ota tätä loukkauksena. Syynähän on se, että alat ajatella aikuisen tavoin, eli kokonaiskuvaa.
Muista, että osa murrosiän myllerryksestä on tosiaan fysiologista. Se menee ohi, kun kroppa tasoittuu.
Toivon sinulle paljon hyviä hetkiä itsesi (elämäsi tärkeimmän ystävän!) kanssa. Ja muidenkin.
Vaikuttiko provolta?
Uskon itsekin että tämä huono itseluottamus jne. johtuu iästä, koska en ole koskaan ollut kiusattu tms.Tytän kohta 16 ja mietin, milloin tämä "Vaihe" menee ohitse? Tietääkö kukaan?
Haluaisin olla sosiaalisempi, mutta on vaikea taas muuttua kun luokkalaiset olettaa mun olevan "tietynlainen" eli hiljanen. Kavereiden kanssa ennen olin tosi ilonen ja hauska, mutta nykyään olen hiukan hiljasempi. Miten saisin itseluottamuksen takaisin? Onko keinoja?
Sama ongelma lienee aika usealla, vaikka ei siltä näyttäisikään. Mulla oli tossa iässä ja vielä myöhemminkin ihan samanlaista ku sulla. Ite asiassa toi eka teksti oli suoraa mun elämästä. Nyt oon 20 ja vieläkin välillä itseluottamus on hakoteillä. Älä huoli turhaan, kyllä se siitä helpottaa. Ite joskus toivoin etten aamulla heräis ku en iteltäni uskaltanu henkeä ottaa...kaikkee ihan kauheeta pyöri mielessä, mut niin välillä käy. Jos ei mitään vaikeeta masennusta oo havaittavissa, niin kyllä tuo ajan kanssa menee ohi. Tiedän et tää on aika paska neuvo, mutku ei siihen oikeen mitään kotikonstejakaan oo. Nuori oot vielä, joten aikaa on. Onnea uudelle vuodelle ja kaikkea hyvää!
Ongelma on se että olet sitä minkä uskot olevasi.
Jos pidät itseäsi arvottomana niin muutkin äkkiä niin tekevät.
Keneen muuhun voit luottaa kuin itseesi..?
>Tiedän, että haluan peruskoulun jälkeen lukioon mutta en usko että pärjään siellä >
Tuolla asenteella sinun on aivan turha sinne etes mennä..
>asianajaksi(ollut mun haaveammatti lapsesta asti, koska vanhemmatkin on juristeja). >
Onkohan tuo nyt ihan oikeasti sinun haaveesi vaiko
vanhempiesi..
>Pelkään että en pärjää elämässä.
Mitä siinä on pelkäämistä..ei kaikki voi aina pärjätä.
>Pidän itseäni lihavana vaikka olen 48kg/170cm ja tiedän olevani normaalipainoinen >
No huh huh!
Et ole normaalipainoinen vaan vakavasti alipainoinen.
Kasvavalle nuorelle tuo on erittäin huono asia.
Tuon painon jos nyt saat korjattua edes jotenkin
järkeväksi niin ne muutkin ongelmat saattavat samalla poistua.
Hei Madrida!
Monet nuoret kirjoittavat tälle palstalle surullisia kirjoituksia. Se, että on ulkonaisesti hyvästä kodista, ei takaa, että on saanut olla vanhempiensa hyväksymä ja rakastama. Sitä vain ei tajua, kun on vielä nuori ja kokematon ja luulee, että kaikki vanhemmat ovat samanlaisia kuin omat vanhemmat. Niin, jokaisella lapsella on oikeus olla hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisena kuin on, ei vasta ehkä täytettyään jotain mahdottomia vaatimuksia. Pitää voida tuntea se, tieto ei riitä. Tavallisesti arvottomuuden tunne on opittu, kuten kaikki muutkin tuntemukset. Rakastettu tuntee olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on, koska hän on oppinut, että hän kelpaa.
Kun luin kirjoituksesi, huomasin, että olet viillellyt itseäsi. Se kertoo tosi pahasta olosta. Myös halu kuolla kertoo pahasta olosta, usein vaikeasta masennuksesta. Ei ole normaalia, että nuori ihminen haluaa kuolla. Minulla on kuusi lasta, joista yksi on yläkoulussa ja kaksi lukiossa ja kolme on pienempiä. Eivät he tahdo kuolla tai satuttaa itseään.
Miksi et voi koulussa olla oma itsesi, onko sinua haavoitettu, kun olet tullut ujoksi (ei tarvitse tässä vastailla)? Miksi jännität liikuntatunteja, pelkäätkö ehkä epäonnistumisia? Olet varmaan hyvä koulussa, kun et jännitä kokeita. Silloinhan niissä ei ole mitään pelättävää, kun tuntee itsensä varmaksi ja osaavaksi. Tapahtuiko vuosi sitten jotain, joka muutti sinua? Ymmärrän, että tuossa iässä epävarmuus ja ailahtelevat mielialat ovat tavallisia, mutta koko ajan ei saisi tuntea oloansa huonoksi. Onko sinut jätetty yksin tai joudutko olemaan yksin? Onko sinulle tehty jotain pahaa? Miksi epäilet, ettet pärjäisi lukiossa? Masennus on juuri sellainen vaiva, joka saa pelkäämään tulevaisuutta ja tuntemaan itsensä huonoksi ja arvottomaksi. Tiedän sen omasta kokemuksestani. Meillä on tyttö (vähän sinua vanhempi), joka on 70kg/170cm, mutta ei hän ole lihava, ei omasta tai muidenkaan mielestä. Sinäkään et ole mitenkään lihava. Mikä saa sinut tuntemaan kateutta luokkatoveriasi kohtaan? Miksi et saisi kavereita lukiossa?
Olet varmaan ihan hyvä kaveri, kunhan vain itse uskot olevasi sellainen. Kun näet itsesi hyvänä, kun opit hyväksymään itsesi, uskallat taas luottaa itseesi. Mutta itse et varmaan voi itseäsi auttaa, vaan tarvitset apua, rakastavia aikusia, jotka pitävät sinua hyvänä ja arvokkaana. Mene vaikka kouluterveydenhoitajan luokse ja vie tänne kirjoittamasi juttu paperille tulostettuna hänelle. Uskon, että hän ohjaa sinut eteenpäin. Saat itkeä murheesi pois painamasta mieltäsi ja elämä alkaa taas näyttämään valoisalta ja toiveikkaalta, elämän arvoiselta.
Lämmin halaus sinulle!
Ei minulle ole mitään tapahtunut ja olen saanut kokea rakkautta ja välittämistä ja saanut aina tukea vanhemmilta. Vaikka kaikki sanoo, että olen hyvä juuri sellaisena kuin olen en silti tunne niin. Jännitän liikuntatunteja koska pelkään että mulle ei jää paria jos pitää olla parit tms. en oikein itsekkään tiedä. Oon aina ollut tosi kova jännittämään. Ekalla luokalla jännitin niin paljon että mulla oli maha kipeä. En jännitä mitään lukuaineita, vain mm. kuvista, liikuntaa ja kotitaloutta. En tiedä mikä niissä on. Kodissani ei ole mitään vikaa, paitsi että vanhemmat eros kun olin vauva ja olen asunut äidin kanssa kahdestaan ( meidän lemmikit). Äiti on aina tukenut ja rakastanut mua. Nään isääni ja velipuoltani n. kerran kuussa soitellaan n. kerran viikossa. Onko se, että mulla ei ole ollut perheessä ketään ns, "miesmallia" voinut vaikuttaa mun kehitykseen? Olen joskus miettinyt sitä...
Pelkään etten saa kavereita lukiossa koska ajattelen, että kaikilla on jo omat kaverit siellä (vaikka kaikkihan menee ihan uusina sinne). Jotenkin tuntuu vaan, että kaikilla on jos siellä joku kenen kanssa olla.
Kadehdin luokkatoveriani koska hän on minusta täydellisen näköinen ja kokoinen ja muutenkin täydellinen. Aina sanavalmis ja itseluottavainen.
Olen ajatellut, että jos paha oloni ei mene nyt parin seuraavan viikon aika ohi, niin haen apua. Mulla ei tietenkään ole KOKO AJAN huono olla. Tunnen iloa ja osaan nauttia asioista, mutta sitten tulee taas hetkiä jolloin stressaan tulevaisuutta ja tulevia uusia juttuja. Meiltä kuoli viime torstaina koira(11-vuotias, sairasti sydänvikaa), se kuoli kotiin. Se oli niin ihana ja rakas, aina iloinen, ei koskaan vihainen tai ilkeä kenellekään. Nyt kun se on poissa, tuntuu että mun olo on pahentunut. Tuntuu tyhjältä.
Uskon, että kun alan taas lenkkeillä ja ulkoilla ja harrastaa säännöllisesti liikuntaa ja ulkoilua, piristyn.