En varmastikaan ole ainoa, joka on tällaisessa tai vastaavanlaisessa tilanteessa: kuuden vuoden seurustelu jo takana, viisi vuotta avoliitossa, niin totaalisen rakastunut, että tuntuu siltä, että nyt vihdoin voisi olla aika "lyödä tulevaisuus lukkoon", eli mennä naimisiin. Tai nyt ihan alkuun kihloihinkin. Mutta mies ei halua. Hokee vain jatkuvasti, että olen kyllä hänelle se, jonka kanssa haluaa viettää loppuelämänsä, mutta ei vielä ole mikään kiire kihloihin. No joo, eihän tässä nyt kiire onkaan, mutta en toisaalta myöskään näe syytä odotella. Enkä toistaiseksi muuta haluaisi kuin kihloihin, sen jälkeen häitä voisi muutaman vuoden taas odotellakin.
Eli mikäs tässä nyt sitten neuvoksi? Asian olen ottanut puheenaiheeksi enemmän kuin sata kertaa (ainakin siltä tuntuu...), ja aina vastaus on sama; kyllä me vielä naimisiin mennään, ihan varmasti! Mutta jos se kerran on noin selvä juttu, miksi sitten odottaa?
Olisi ihan kiva kuulla muiden kokemuksia vastaavista tilanteista, miten lopulta kävi yms. Ja vinkkejä miten miehen saisi haluamaan samaa, sillä pakottaakaan en halua.
Eli mikäs tässä nyt sitten neuvoksi? Asian olen ottanut puheenaiheeksi enemmän kuin sata kertaa (ainakin siltä tuntuu...), ja aina vastaus on sama; kyllä me vielä naimisiin mennään, ihan varmasti! Mutta jos se kerran on noin selvä juttu, miksi sitten odottaa?
Olisi ihan kiva kuulla muiden kokemuksia vastaavista tilanteista, miten lopulta kävi yms. Ja vinkkejä miten miehen saisi haluamaan samaa, sillä pakottaakaan en halua.
Vastaukset 15
Vanhimmat
hän ehkä tuntee jo olevansa naimisissa kanssasi... ja on huomannut ettei avioon kannate mennä...
naimisiin, saan minä taas sängynlämmittäjän...
Jos sinä et näe syytä odotella, mitäs jos miehesi näkee...?
Olen kuullut näistä näiltä naineilta miehiltä, jotka pikkupakossa ovat alttarille kävelleet. Jotenkin he vaistoavat, ettei kaikki pääty hyvin...luota häneen, jos rakastat häntä. Silloin et ehkä menetä häntä.
miehestä ehkä vain tuntuu, että kaikki on hyvin näinkin eikä hänellä ole mitään tarvetta muuttaa nykyistä olotilaa mitenkään. ehkä naimisiinmeno ei ole hänelle tärkeää, vaan hän on ilman sitä rituaaliakin sitoutunut sinuun.
mutta entäs toisen osapuolen hyvinvointi??? meinaan vaan että toisesta tuntuu hyvältä näin, toinen haluaa sitoutua. missä on se kompromissi...
Meillä on kyllä melkein sama tilanne. Kihloissa vuodesta 1998 (tosin sovittiin kyllä pitkästä kihlauksesta kun opiskelut oli kesken) yhdessä vuodesta 1996. Avoliitossa vuodesta 2001. Mitään ei tapahdu. Suoraan en ole kosinut, koska aattelin että kadun koko lopun ikääni, jos en koe sitä kosinnan romantiikkaa. kihlaus taas oli vähän niinkun yhteinen päätös.
olen tosiaan nyt 2 vuotta ollut valmis naimisiin, mutta kosintaa ei kuulu. olen vihjassut sukulaisille ja ystäville olevani valmis, kun kosinta vaan tulee. olen myös useamman kerran kysynyt että aiotaanko tässä naimisiin ollenkaan, ja vastaus on että kyllä sitten joskus.
tarvitaanko tähän jonkinlainen uhkavaatimus? kuinka kauan odotan ennenkuin alan painostaa? vai odottelenko ja kärsin itse...
Mitenkäs on mahdollista että olette kihloissa jos kumpikaan ei ole kosinut toista?
Jos olette yhteisestä päätöksestä menneet kihloihin, niin sehän jo tarkoittaa lupausta avioliitosta. Eihän sinun tarvitse enää kuin alkaa ehdottamaan sopivaa hääpäivää.
Itse olen juuri päinvastaisessa tilanteessa, mies on kosinut enkä itse näe vielä mitään syytä mennä naimisiin. Joten ymmärrän ehkä miestäsi. Anna ajan kulua, itsekin olen ajatellut, että joskus voisin naimisiin mennäkin, nyt se vaan ei vielä tunnu ajankohtaiselta. Ja mieheni ymmärtää, vaikka hieman pettynyt onkin. Kyllä se siitä!
Ei kannata pakottaa. Muistaakseni joskus kauan sitten kerroin miehelleni sängyssä, että haluaisin olla hänen vaimonsa ja kuulua hänelle sun muuta kaunista. Lapsista ja ikuisesta rakkaudesta. No, siltä tosiaan tuntui ... Tunteet tasaantuvat vuosien myötä, mutta en ole katunut.
No ei se lopullisesti uskalla tai ees
halua sitoutuu
jossain vaiheessa tulee rammpkauhu
suorastaa pakokauhu..
tai itää ajatus että jos vaikka vielä
katselee muita kun on mahdollisuus..
eli mä voin kosii ja tuu mun kanssa NAIMISIIN!
Mulla oli ihan sama ongelma, ei kuitenkaa keretty olla yhessä ihan niin kauaa kun te, 4 vuotta asuttiin kimpassa. En edelleenkään ymmärrä, miks mies ei suostunu aikasemmin kihloihin, ja uskon et häitä saan oottaa viel ainaki 5 vuotta.
MUTTA, luulen asialla olevan jotain tekemistä tyypin luonteen kanssa; ukkoni on varovainen ja haluaa olla varma ratkaisuistaan. Ei välttämättä huono asia, nykyään sormuksia vaihdetaan turhankin helposti.
Myönnän, että jossain vaiheessa olin tosi turhautunut koko sormus-systeemiin, oli ainut mitä pyöri päässä ja sitähän ihminen just haluaa, mitä ei meinaa saada.
Vaan lakkaa muistuttamasta asiasta, antaa miehelle tilaa ajatella ja vaikka yllättää!!! Tuntuu kuule vielä paremmalta kun sitä on tosissaan oottanu :)
JAKSAMISTA!
Ensi vuonnahan on tulossa karkauspäivä, eikös? No, sehän on perinne, että karkauspäivä on se ainoa päivä vuodessa, jolloin nainenkin saa kosia. Jos mies ei silloin naisen kosintaan suostu, joutuu hän ostamaan naiselle hamekangasta. Eikös se jotenkin noin mennyt se vanha perinne? Eli siinähän ei periaatteessa ole mitään menetettävää, kosaise itse karkauspäivänä, jos ei äijä suostu, saatpahan ainakin uusia vaatteita! :o)
Meidän kohdallamme tilanne oli jokseenkin samanlainen: tyttöystäväni olisi halunnut kihloihin jo aiemmin, minä en vielä. Isosti sitoutuminen jännitti, tuntui vieraalta, ehkä vähän pelottikin. Tuntui siltä, että pitää vielä vähän elää nuoruutta ennen lopullista aikuistumista.
Vähitellen, vähitellen ajatus kuitenkin kypsyi ja mielikuva yhteisestä tulevaisuudesta alkoi muuttua yhä houkuttelevammaksi. Kun päätös oli selvä, toteutus ei enää kestänyt kauaa. Nyt ollaan kihloissa ja kohta naimisissa.
Omalla kohdallani voin todeta, että tässä asiassa hoputtaminen ja painostaminen ei ainakaan nopeuta asiaa, sillä se saattaa tehdä asiasta jopa hieman vastenmielisemmän tuntuisen. Siihen en sitten ota kantaa, että miksi tuo päätös on juuri miehen käsissä...
Päätin, etten anna pilluu ennen hääyötä. Kihlat sain aika nopsaan, puolenvuoden sisällä seurustelun alottamisesta.. no alko se seksikin kyllä jo sit..
Olen lähes varma missä on vika. Itse en ole avoliitossa asunut ja mieheni kyllä halusi nopeasti seurustelutuamme parin vuoden verran naimisiin ja kosintakin tuli melkoisena yllätyksenä. Itse sain siinä vähän jarrutella.
Joten jollei jaksa odottaa papin aameneen asti, niin ymmärrän kyllä miksi mies ei niin ole innostunut hääyöstäkään. Mitä se muuttaisi?
Toi sun juttu oli kuin suoraan mun elämästä.
Me tosin ollaan seurusteltu "vasta" rapiat vajaa viis vuotta ja mulla on kova hinku naimisiin kun tuntuu että kutsukortteja kavereidenkin häihin tulee joka kesä aina enemmän ja enemmän... en siis meinaa että "mäkin haluun kun kaveritkin" :) vaan kun puhutaan että kyllä mä vielä joskus niin miksi sitä sitten odottaa?
Toisaalta mä olen kyllä avopuolisolleni sanonut että mä kyllä odotan kun hän on valmis "seuraavaan suureen askeleeseen" mutta silti mä vaan hössötän häistä ja kyselen että koskas ollaan menossa taas astetta vakavampaan suhteeseen.
Meillä kun kuitenkin on jo kämppä ostettu joten ollaan jo pankinkin kanssa naimisissa :)
Mutta siis joo.... tiedän tunteen :(
Aivan sama tilanne
Mie olen 27 vee, ja mies jo vähän yli 30. Ei tässä enää nuorruta. Yhdessä on oltu 2,5v. Pitääkö odottaa, et on 40, ennenkuin on kypsä naimisiin?
Vielä en ole asiaa ottanut puheeksi, enkä edes jättänyt sormuskaupan esitteitä 'vahingossa' näkyville. Mutta ajatus kyllä kiehtoisi.
Tuntuu olevan miehillä trendinä, että lapsi kyllä voidaan tehdä, ja talo ostaa, mutta ei kihlasormusta, se sitoo liikaa. Huoh. Minusta kihlaus ja avioliitto ovat kauniita tapoja tunnustaa rakkaus julkisestikin.
Olen myös huomannut, että asenne on se, ettei miestä saa painostaa. Ollaan avoliitossa, kun mies haluaa. Miksei naisen ajatuksia oteta huomioon? On vain varottava, ettei mies-riepu ahdistu...
Vakaa tavoite on kuiten päästä naimisiin, ennen 30-vee synttäreitä ;)
Ei tosin väkisin, mutta pikkupikku vihjailulla....