Oletko joskus pelännyt ihan tosissasi?
Miten siinä sitten kävikään?
Miten siinä sitten kävikään?
Elämäsi pelottavin hetki?
Kerro meille
452101
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 7 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 45
Vanhimmat
Siis hyppy 5 metrin tasolta Uimamaisterin tutkinnossa. Olin jotain 10v. ja olin kyllä hypännyt sen monta kertaa mutta nyt oli "Promootio" ja katsomossa puolensataa ihmistä, vanhempiamme.
Pelkäsin kuollakseni että en tule veteen suoraan vaan jotenkin mahalleni tai selälleni.
No, se hyppy meni taas kauniisti, ihan suppuun.
Onnekseni se muutettiin vasta minun jälkeeni 10 metriin. Siinä olisi voinut tulla pupu.
Eräällä kesämökillä riitojen jälkeen kaveri piti puukkoa kurkulla. Esitin passiivista vastarintaa, hän ei lopulta 'uskaltanut' toteuttaa puukotusta.Toisinkin olisi voinut käydä.
...peloittavimmista hetkistä oli, kun Synnytin toisen tyttäreni.
Olin sairastanut vihurirokon raskauteni alussa ja pelkäsin ja jännitin Vauvani Terveyden puolesta:(
...Terve tyttö Tuli=)
IsojeN Kirjaimien kanSsa Aika LapsellistA
atouhuA,iso ihminen!
ajattelin kutsua kokoon porukan joka yrittää löytää "namisukun" näppäimistön ja poimia siitä kaikki välimerkkinäppylät parempaan talteen.
Mutta nyt olen jo tottunut, lukemisen jälkeen silmät oikenevat samaan tasoon jo puolessa tunnissa.
...minä heilu, Sormeni Hyppelevät Näppäimistöllä=)
...joo=)
Puoli tuntia, (Onks se Paljon vai vähän...heh)
Ainakin yksi hiihtoretki Kuusamossa tuli mieleen. Pakkasta -40 astetta, hiihdettiin umpihangessa ja mentiin vaaralle (Konttainen)jossa kävi vielä viima. Tuli ihan säkkipimeää ja eksyttiin. Kaveri löysi moottorikelkan urat joita pitkin päästiin maantielle ja siitä majaan.
Monot oli haljennu monesta kohti ja pohjat ihan murusina. Sen huomasin vasta majalla.
Kun harhailtiin siellä eksyksissä, sain vielä jonkun naurukohtauksen...menin maahan makaamaan sukset pystyssä ja nauratti vaan..
Joku sanoi jälestäpäin, että nauraminen erittää jotain hengissä säilymiseen tarvittavia hormooneja ja ehkä siksi alkoi naurattamaan.
Olin kokelaana rangaistukseksi pikkujoulaikaan varuskuntamme päivystävänä aliupseerina.
PU oli omissa jouluissaan.
Puolen yön tietämissä päävartion vartiopäällikkö soittaa hätääntyneenä: Yksi äijä on ottanut konepistoolin ja uhkaa tappaa kaikki.
B-komppaniasta vartioporukka.
Takaa kuului hälinää ja meteliä.
Tarkistan pistoolini, vedän patruunan piippuun ja varmistan.
Hiippaan päävartion suuntaan puun takaa toiselle peläten kp-sarjaa.
Vartituvan pimeässä eteisessä otan pistoolin käteeni kyljen taakse ja poistan varmistimen.
Kuuntelen, avaan oven pysyen itse sivussa ja varjossa.
PELOTTAA NIIN PERKELEESTI!
Kaikki on rauhallista. Vartion alikessu on vieläkin pelosta vauhkona.
Olivat vain säikytelleet!
Panostetun kp:n lukko taakse ja "nyt kuolee kaikki".
Jos vartiotuvassa olisi ollut vaikka vaihtoon lähtijä kp rinnalla olisin saattanut ampua.
Noissa Afganistanin tilanteissa on kotimaasta käsin helppo selittää harkintaa ym.
Kun kovia on ilmassa niin vaistot astuvat kuvaan.
Tuli meillekin yöhälytys, taas.
Mutta se oli toisenlainen.
Vain taisteluvarustus päälle.
Odoteltiin "santsiaukiolla", ja kuorma-autot tulivat. Meidät vietiin rajan pintaan, lähemmäksi kun koskaan missään harjoituksessa.
Jouduin porukkaan joka haki läheisestä varastosta 30 puulaatikkoa, täynnä ihan oikeita patruunoita.
Sinkoporukan lauma tuli omalla kuorma-autollaan ja kantoivat ammuslaatikoitaan, silminnnähtävän, varovasti.
Ylimääräinen puhe oli kielletty, tuli käsky valmistautua "kovapanoksiin".
Silloin minä hihittelin kuten Vanhala "Tuntemattomassa". Porukka oli ympärillä naama valkoisina ja pelkäsivät niin peehanasti(Tahallinen väärinkirjoitus).
Kun harjoitus oli ohi, ymmärsin että minäkin pelkäsin niin että olin melkein hysteerinen.
Hihittelin vain. Liekö ollut Vanhalan esikuvalla sama syy. Linna ainakin kertoo että tolkuton huumori oli keino selvitä pelosta.
Sotaveteraani (Talvi-Jatko-) Isäni kertoi samoin.
Luultavasti samasta syystä pojanklopit ovat ihan hölmöjä tyttöjen lähellä.
....samaa voi sanoa aikuisista miehistäkin ;D
miestäni karkuun, pelkäsin että hän saa minut kiinne ennenkuin kerkiän sisareni perheen luokse; pelkäsin niin h e l v e t i s t i että hän tappaa minut pistoolillaan, kylkiluuni olivat lyöty sisään ja naama mustana..*perkele että otan nuijan ja isken tuota sillä*
Se oli marraskuun 25 päivä -02. Maanantaiaamuna satoi vettä ja tiet olivat syvillä urilla ja jäätikköiset. Sinä syksynä lumi tuli aikaisin. Työpaikkani oli sillä kertaa reilun kymmenen kilometrin päässä enkä millään olisi halunut sinä aamuna lähteä siihen työkohteeseen. Se tunne oli vahva.
Lähdin kotoa ja ensimmäinen ongelma tuli pihasta tielle ajo, en päässyt loivaa rinnettä ylös tielle. Hain tuhkaa leivinuunista jäätikölle, se auttoi.
Olin useamman kerran jo ihmetellyt miehelleni miksi auto liitelee jäisellä tiellä, että onks ne renkaat huonot. Ei oo, oli vastaus, Asiantuntija autoalalla. Nastat olivat paikoillaan ja urat omin silminkin nähtävissä tarpeeksi syvät, mutta sittenkin jotakin vikaa oli, ainakin minun mielestäni.
No asiaan. Tielle päästyäni auto ikäänkuin liiteli sivusuunnassa, olin levoton ja se tunne oli outoa itselleni, olinhan paljon ajanut myös liukkailla keleillä.
Käännyin sille tielle millä suunnalla työkohteeni sijaitsi. Muutaman kilometrin ajettuani olin loivassa sisäkaarteessa, vauhtini oli hiljainen. Vastaan käveli kaksi tyttöä aivan ajourassa, tien reuna oli vielä vahvassa lumessa joten se oli sillä kertaa ainoa kohta kävellä. No ei mitään hätää nousen tästä urasta varovasti keskemmälle, samaan aikaan vastaan tuli aura-auto.
Kaikki ei sitten mennytkään niinkuin piti. Auto lähti heittelemään ja kääntyi suoraan poikittain tyttöjä kohti. Toinen tyttö oli aivan siinä edessä. Olin pakokauhun partaalla. Yhtäkkiä sisinpäni rauhottui ja muistan ajatelleeni, mitään en voi tehdä. Samassa tyttö katosi edestä ja auto syöksyi nokka edellä lumiseen ojaan ja alkoi kääntyä katolleen, ei kuitenkaan kaatunut, vaan keikahti takaisin pyörille. Hiljaisuus. Oven avaaminen tuotti vaikeuksia lumisessa ojassa. Hätä oli suuri, miten tyttöjen oli käynyt. Vihdoin pääsin autosta ulos ja kiersin katsomaan. Tyttöjä ei ollut missään. Auton renkaitten ja tyttöjen väliin oli matkaa jäänyt noin kolmekymmentä senttiä.
Perässäni ajanut autoilija pysähtyi paikalle ja sanoi, oli kuule likellä ettei tytöt jääneet alle ja miksi sä jarrutit. En tiennyt, että olin jarruttanut. Siitä sitten selviteltiin se asia loppuun. Toisen tytön reppuun oli osunut.
Samalla tieosuudella oli sinä syksynä tapahtunut useampi onnettomuus. Pienimmät lapset saivat tämän jälkeen taksikyydin kouluun ja kevyenliikenteen väylän rakentaminen sai vauhtia.
Seuraavana syksynä ostin uudet talvirenkaat. Minkäänlaista ongelmaa ei ollut liukkaan mäen nousussa eikä auto enää liidellyt. Silloin päätin, että joka talvi hankin uudet renkaat maksakoot vaikka mitä. Sanotaan, että syy on aina penkin ja ratin välissä, niin kyllä renkaat pitää olla niin hyvät ettei niiden vuoksi tarvi kärsiä. Jälkeenpäin poikani sanoi, että renkaat olivat vanhat. Oli ollut jo hänen ensimmäisen autonsa alla. Toisia renkaita en sitten enää ostanutkaan, myin auton pois hyväkuntoisena ja uusi elämänjakso alkoi.
Se aamu ei unohdu, ajan edelleen eikä ajopelkoa jäänyt. En kuitenkaan uskalla ajaa kitkarenkailla varustettua autoa, jostakin syystä ja sitä "aavistusta" noudatan.
mutta kiitos enkelien, sain miniältäni enkelikalenterin tämän vuoden jokaiselle päivälle.
On noita suuria pelon paikkoja tullut mulle useitakin, nyt tuli ensimmäisenä mieleen se kun katsoin pistoolin piippua kasvojeni edessä.
Olin nuorena erään sivukylän osuusliikkeen myymälänhoitajana, silloin myytiin jo keskiolutta ja eräänä yönä oli oven takana kolkuttelemassa kaljan ostaja jolle sanoin, että yöllä ei ole myyntiä.
Aamulla tuo mies tuli sitten pistoolin kanssa ja kysyi että myynkö nyt?
Pakotin itseni rauhalliseksi ja yritin "palvella"
asiakasta mahdollisimman luonnollisesti, myymälässä ei ollut muita asiakkaita.
Kaljat saatuaan mies lähti ja minä soitin poliisilaitokselle, en tuntenut miestä mutta sanoin tuntomerkit.
Myöhemmin iltapäivällä poliisit soitti, että sitä miestä ei enää tarvitse pelätä, hän oli ampunut itsensä.
vastata.auto liitelee aina ajäisellä tiellä nasto
ja tai ei.oliskohan kysymys kuljettajan kyvyis
tä ajaa autoa.!!! tietenkin miehesi vika.
Mutta ei sillä tavalla. En sanonut, että mieheni vika, vaan hän olisi voinut ne tarkistaa, kun sitä pyysin ja ehdotin jopa uusien renkaitten ostoa. Ei ollut tarvetta, kuulemma. Liitely ja liitely, niissäkin on eroa. Voihan se olla kyvyissäkin ajaa, mistä sen tietää.
Sen jälkeen vein merkkikorjaamoon tarkastettavaksi ja huollettavaksi, kun epäilin jotakin vikaa autossa. Tosin ojaan ajon seuraukset korjattiin ent. mieheni toimesta.
Jos olisin aiheuttanut kuoleman, en olisi siitä koskaan selvinnyt, kuka niistä selviäkään.
tilanne, - eikö hänellä ollut rahaa vai muutenko vain kosti sinulle?
, ettei tytöille käynyt kuinkaan.
Kerran jouduin ajamaan pellolta tielle tuiskunneeseen lumikinokseen, kun samaan aikaan tuli vastakkaisesta suunnasta iso rekka.
Väistömaholisuutta ei ollut, enkä kerennyt oikein jarruttaakaan, ennen kinosta; sanoin kyydissä olleelle ja käsivateeni tarttuneelle immeiselle, että nyt mentiin en tiijjä miten tässä käy..painoin kytkimen alas, ja autoni puski kinoksen läpi ihan nätisti, - ei ajautunut vastaan tulevan kaistalle vaikka niin pelkäsin käyvän.
Lie ollut enkeli, vai mikä..kai se ei ollut aika lähteä vielä..:)
Ja on sitä seilattu niillä hiihtoliiton hyväksymillä renkaillakin yksi talvi, kun kävin koulua melkein sadan kilometrin päässä päivittäin..kun painoin pikkuisenkin kaasua, niin auto alkoi mennä sivuttain ravia kohti :/
Ylämäissä pelotti, - kerrankin olin kahen venäläisen rekan välissä..ja mulla semmoiset renkaat, ja mitkä lie heillä ollu :)
Mutta niin vain koulu tuli luisteltua..kutostietä..
Meillä oli pahin aika silloin. Kyllä hän pelästyi yhtä paljon kuin minäkin. Autoon tulleet viat korjattiin ensiluokkaisesti. Tosin ei sen pellin tärkys etusijalla ollu, onneksi ei tullut sen pahempaa.
Olisihan se voinut sattua muutenkin ja vielä pahemmin, ei sattunut. Taisin yrittää nousta liian hitaasti urasta ja ja jotenkin se rengas ei sieltä urasta noussut ja lipsahti ohi, ilmeisesti ohjausvirhe enkä siinä hetkessä hallinnut tilannetta ja olen kuulemma jarruttanut. Urat olivat silloin tosi syviä ja vettä urissa.
Muisti "kertoi", että matkaa oli tarpeeksi väistää tyttöjä. Jälkeenpäin kävin kattomassa paikkaa uudelleen. Matka oli tosi lyhyt ja auto oli mennyt sähkötolpan ja pysäkin tolpan väliin ojaan. Jälkeenpäin sitä ajattelee kaikenlaista, ei sattunut, olis voinut sattua. Enkelit matkassa niin tytöillä kuin itselläkin.
Vähältä piti ja kuitenkin kaukana.
Nyt meni ristiin, no sattuuhan sitä, kun kahta asiaa tekee yhtä aikaa......
kaljat, mutta oli ihan sekopäinen.
Oli jo pitemmän aikaa hautonut itsemurhaa.
pelkäsin.
Olin vähällä tappaa työkaverini työskennellesämme radiomastossa. Syy oli varusteissa, jotka olivat jo silloisten turvamääräysten mukaan tehtävään sopimattomia. Reilun kymmenen kilon rautamurikka lähti hanskasta kun olin n. sadan metrin korkeudella. Sen lukkosalpa petti. Kaveri oli maston sisällä n. 40 m mua alempana. (sekin kiellettyä, siis työskentely eri korkeuksissa samaan aikaan)
Näin useita vuosia painajaisia siitä, kun trissa poukkoili mastossa alaspäin ja kaveri oli alla.
Kymmenisen metriä kaverin yläpuolella lukkosalpa tarttui maston poikkirautaan.
soitti ja kertoi,että voisitko mennä meidän mökille kun p----- on siellä kännissä ja ajanut
jo isänsä pois sieltä.lupasin lähteä.elettiin
-80 luvun alkua.ajoin mökille.kaveri istui mökin rappusilla ajoin auton parkkiin hieman kaverin
ohi,kun nousin autosta,löin oven kiinni ja käännyin edessä kaksipiipuinen haulikko.seisoin
keskellä autoa ei mitään mahdollisuutta paeta.
kaveri huusi kuka lähetti,isäkö sut lähetti,
kuka sinä olet.oltiin oltu kavereita pikkupojas
ta lähtien,silmät seisoivat päässä,sormi liipa
simella.pitkän selittelyn jälkeen valo palasi
kaverin silmiin ja tunnisti minut.kysyin onko
haulikko ladattu,hän käänsi piipun sivuun ja
veti liipasimesta.turpeet pöllähtivät jalkojeni
vieressä.sanoin kaverille,että annas minunkin
ampua.sain haulikon käsiini ja ammuin kaikki
panokset tyhjään tynnyriin.sitten kaljakori ja
kaveri kyytiin,vein kaverin kotiin.kaljat jäivät autooni,kun tulin kotiin ja katsoin peiliin olin
valkoinen kuin lakana.
Kuten auto kolareita(päälle ajoja)hirvi kolari,
puukko kurkulla, nosturin kaatuminen ym.Nämä
tälläiset tapahtumat syntyvät ja tapahtuvat niin
nopeasti ettei niitä ehdi ennakkoon pelätä.
Silti pelottavin tapaus oli aivan vaaraton tapahtuma.
Myrskytuulen takia oli ennätyskorkea torni nosturi
käyttökiellossa.
Seisokki aika käytettiin tietenkin sen huoltoon.
Minun piti kiivetä sen huipulle ja vielä ryömiä
puominpäähän vaihtamaan kelkan rajakytkin uuteen.
Kaksi kertaa jo yritin ryömiä sinne,mutta palasin
takaisin hikisenä ja tärisevänä kääntöpyörään
tasaantumaan.Monikaan ei usko miten paljon
tollanen torninosturi huojuu kovassa tuulessa.
Siinä tovin mietin ja sitten ajattelin että johan
aidan seippäätkin alkaa nauramaan mulle jos en
uskalla sitä nyt tehdä.
Kolmannella yrityksellä sitten onnisti ja työ tuli
tehtyä.Alus vaatteet oli aivan litimärkänä hiestä
kun palasin maanpinnalle, niin kovasti pelkäsin .:)
Asia minulle. Vaihtaa työpaikkaa ja elinoloja tässä iässä. Kyllä kannatti. Olo on kuin olisi syntynyt uudestaan. Miten media ja kuulopuheet syötää kakkaa.
Tämän ikäiset saavat töitä jos uskaltavat hakea.
ihan varpaita myöten tuo kokemuksesi.
En tiedä miksi, mutta vuotten myötä minulle on kehittynyt jokin valtava fobia korkeita paikkoja kohtaan.
Kun vaikkapa jossain elokuvassa näytetään korkeuksista taloja, en voi edes katsoa.
Olisi jäänyt minulta, ja monelta muulta tekemättä. Hyvä Sinä!
Noitten nosturin pystyttäjien rinnalla.
Vielä hurjemman tuntuista on puhelin ja televiso
ohjelmien lähetys mastojen pystytys/huolto miesten työ.
Olin minä ollut ennenkin nosturien nokassa mutten
niin korkean, enkä niin kovassa tuulessa.
Sillon minäkin huomasin että se työ ei ole oikein
minun kutsumus työtä.:)
Sinä olet ollut työnantajan hakemaan paikkaan sopiva ja pätevä.
Valitettavasti kaikilla ei käy näin onnellisesti kuin sinulla.
juttu sattui noin lähes kolmekymmentä vuotta
sitten. Pelästyin ihan hirveästi.
Silloisessa työpaikassani jouduin käymään
asioimassa varastonpuolella. Pahaa aavistamatta
menin sinne ja ykskaks hirveä koiran haukunta
ja iso seeferi juoksi minua vastaan ja hyppäsi
vasten. Tietysti, koska olin pelästynyt sitä
ja vaistomaisesti huusin kuin palosireeni.
Arvaahan sen miten koira siinä reagoi.
Onneksi ei pahempaa ehtinyt tapahtua, kun omistaja
tuli hätiin, mutta vielä illallakin sydän hakkasi
säikähdyksestä.
Kerran kauan sitten, eräänä pimeänä syksyisenä iltana ajelin yksin autollani eräästä kaupunkia kohti. Ajo keli oli todella huono, tiet olivat vesisateen liukastamia jäisiä ja sysimustia.
Ajellessani eräässä loivassa kaarteessa havaitsin autoni valossa, että tien vasemmalle puolelle oli suistunut joku suuri ajoneuvo. Hyvin pian havaitsin että se oli suuri linja-auto jossa oli ollut paljon matkustajia. Auto oli juuri sinne suistunut ja pyörinyt katonkautta ympäri useita kertoja. Havaitsin myös että pahoin loukkaantuneita matkustajia oli vaikka kuinka paljon joista joitakin pyrki juuri verisenä omin voimin takaisin tielle.
Silloin pelkäsin, pelkäsin että mitä minä voisin ja mitä minun pitäisi tehdä juuri nyt? Olin ensimmäisenä paikalla mutta samaan aikaan siihen pysähtyi muitakin. Hetkisen epäröityäni sain toimintakykyni takaisin ja unohdin pelkoni. Ajoin autoni poikittain tien reunalle valaisemaan sitä pensaikkoista notkelmaa jonka pohjalla virtasi vuolaspuro.
Bussi oli pysähtynyt sen puron päälle poikittain ja kyljelleen. Se kaikki lasit olivat rikki ja matkustajista suurinosa oli pudonnut pyörimisen aikana kyydistä.
Autoin ihmisiä niin kuin osasin. Jollakin toisella auttajalla oli taskulamppu niin sen avulla löydettiin jonkun ajan kuluttua eräs matkustaja puronvedestä tajuttomana. Hän oli mahdollisten vammojen lisäksi hukkumassa puroon. Olin antamassa hänelle tekohengitystä niin pitkään kunnes tuli sairasautoja ja niiden mukana lääkäri joka otti hänet hoiviinsa ja autoon. Samaan aikaan paikalle tuli poliiseja ja pelastuksen ammattihenkilökuntaa valaisimineen. Olin auttamassa jotakuta vielä paareille ja sairasautoon.
Mun osuuteni päättyi periaatteessa sitten siihen. Sain poliisilta luvan ajaa autoni sivummalle ja samalla totesin että minua ei enää tarvita. Paikalla on riittävästi ammattihenkilökuntaa, lähdin jatkamaan matkaani. Kyllä se sen verran pelkotiloja jätti, että näin joitakin kertoja painajaismaisia unia sen tapahtuman jälkeen.
1. istun ja odotan pääsyä päätielle, kun maasturi ajaa suoraan täysin uuden autoni keulaan (meni lunastukseen). Iatuin paikoillani ja katsoin, että tuossa se nyt tulee päälle. Selvisin aivotärähdyksellä ja ruhjeilla ja mustelmilla kasvoissa, kun turvavyöt eivät pitäneet sivusuunnassa.
2. synnytin kuolleen tyttäreni, pelkäsin miten jaksan
3. lapseni oli Jokelan koulussa "loukossa" luokassa, kun ampuja riehui siellä sisällä. Lapsi selvisi ainakin hengissä.
lapseni arpia!
Oli lapsi kadonnut yöhön mustaan!
Kauhea kokemus kertoa missä hällä on arpia!
Odota sitten kolme kuukautta kun löytyi merestä!
Minulla on muistissa yksi pelottava hetki lapsuudesta, vaikka itseasiassa niitä pelottavia hetkiä on paljon useiden vuosien varrelta. Suurimmat pelot ovat kuitenkin muistini ulkopuolella survottuna alitajuntaan.
Tapahtui Lastenklinikalla. Makaan sydän ja hengityskoneessa, toinen samanlainen lapsi verhon takana. Kuulen jostain hiljaista puhetta, "tämä toinen me menetetään". En tiedä kumpi. Se olin minä joka jäi henkiin.
Pelottavia hetkiä on ollut useita.
Erilaisia.
Myös rikoksen normistot täyttävää.
Tähän tuskin sopivia kirjoitettavaksi.
Mutta......... :
Pelottavaa on ollut kun lapsena sai pelätä minkälaisella mielentilalla äiti kotona oli vastaanottamassa.
Äitini ei käyttänyt alkoholia, vaan hän oli lääkkeiden väärinkäyttäjä.
Mielialat vaihtuivat nopemmin kuin itsellä simät räpsähti.....-siltä se ainakin tuntui.
Välillä sain ihan oikeasti pelätä...
Kyllä sulla on ollut raskasta. Miten oletkaan niistä lainkaan selvinnyt?
Katsohan, enpä tiedä toisenlaisestakaan.
Joten näillä saaduilla eväillä on tätä elon virtaa polskuteltu.
Ihminen on sitkeä ja vahva se kestää paljon pelkoa. Itse hoen vaikeuksien keskellä, kaikkeen tottuu, ihminen tottuu kaikkeen.
Sinä kirjoitit jotenkin tähän tapaan;
- suurimmat pelot ovat muistin ulkopuolella
Se on totta
- siellä ne kummittelevat alitajunnassa
mutta yritän hokea myös, ettei saa liikaa "tottua".
Aina pitää olla toivo paremmasta
Kurkku turposi ja sydän pysähtyi.
Elvytys ja tehohoito pelastivat.
Tapahtuneesta on neljä vuotta - olen hyvin kiitollinen jokaisesta "jatkoaikani" päivästä!
Kiva kun selvisit siitä ja olet täällä kirjoittelemassa.
Oikeastaan siinä tilanteessa ei ehtinyt pelätä, kun kaikki tapahtui niin nopeasti - pelko tuli myöhemmin...
Vanha keskustelu, tiedän. :D
Elämäni pelotttavin hetki oli, kun joskus alle kymmenvuotiaana olin ystäväni Paulan kanssa rannalla leikkimässä.
Hän hyppeli kiveltä kivelle, kun itse seurailin sivusta.
Yhtäkkiä hänen jalkansa lipesi, hän kaatui ja löi päänsä alla oleviin kiviin.
Sain siinä aikamoisen paskahalvauksen ja ehdin jo pelätä, että nyt tuli noutaja.
Jonkin aikaa kului ja
olin jo matkalla auttamaan, kun hän nousi ylös hieman sekalaisessa mielentilassa, otsassa kunnon haava.
Olin todella peloissani, mutta huojentunut ettei silloin ainokainen ystäväni ollut kuollut.
Lähdin siinä sitten saattamaan huonovointista ja hädin tuskin tajuissaan olevaa ystävääni kohti kotia.
Hänen vanhempansa lähtivät heti perille päästyämme kohti päivystystä ja sain kuulla myöhemmin hänen saaneen kunnon aivotärähdyksen.
Otsassa hänellä on vielä tänäänkin arpi.