Elämäsi pelottavin hetki?

Siis hyppy 5 metrin tasolta Uimamaisterin tutkinnossa. Olin jotain 10v. ja olin kyllä hypännyt sen monta kertaa mutta nyt oli "Promootio" ja katsomossa puolensataa ihmistä, vanhempiamme.
Pelkäsin kuollakseni että en tule veteen suoraan vaan jotenkin mahalleni tai selälleni.
No, se hyppy meni taas kauniisti, ihan suppuun.
Onnekseni se muutettiin vasta minun jälkeeni 10 metriin. Siinä olisi voinut tulla pupu.

...peloittavimmista hetkistä oli, kun Synnytin toisen tyttäreni.
Olin sairastanut vihurirokon raskauteni alussa ja pelkäsin ja jännitin Vauvani Terveyden puolesta:(

Ainakin yksi hiihtoretki Kuusamossa tuli mieleen. Pakkasta -40 astetta, hiihdettiin umpihangessa ja mentiin vaaralle (Konttainen)jossa kävi vielä viima. Tuli ihan säkkipimeää ja eksyttiin. Kaveri löysi moottorikelkan urat joita pitkin päästiin maantielle ja siitä majaan.
Monot oli haljennu monesta kohti ja pohjat ihan murusina. Sen huomasin vasta majalla.
Kun harhailtiin siellä eksyksissä, sain vielä jonkun naurukohtauksen...menin maahan makaamaan sukset pystyssä ja nauratti vaan..
Joku sanoi jälestäpäin, että nauraminen erittää jotain hengissä säilymiseen tarvittavia hormooneja ja ehkä siksi alkoi naurattamaan.

Olin kokelaana rangaistukseksi pikkujoulaikaan varuskuntamme päivystävänä aliupseerina.
PU oli omissa jouluissaan.

Puolen yön tietämissä päävartion vartiopäällikkö soittaa hätääntyneenä: Yksi äijä on ottanut konepistoolin ja uhkaa tappaa kaikki.
B-komppaniasta vartioporukka.
Takaa kuului hälinää ja meteliä.

Tarkistan pistoolini, vedän patruunan piippuun ja varmistan.

Hiippaan päävartion suuntaan puun takaa toiselle peläten kp-sarjaa.
Vartituvan pimeässä eteisessä otan pistoolin käteeni kyljen taakse ja poistan varmistimen.
Kuuntelen, avaan oven pysyen itse sivussa ja varjossa.
PELOTTAA NIIN PERKELEESTI!

Kaikki on rauhallista. Vartion alikessu on vieläkin pelosta vauhkona.
Olivat vain säikytelleet!
Panostetun kp:n lukko taakse ja "nyt kuolee kaikki".

Jos vartiotuvassa olisi ollut vaikka vaihtoon lähtijä kp rinnalla olisin saattanut ampua.

Noissa Afganistanin tilanteissa on kotimaasta käsin helppo selittää harkintaa ym.
Kun kovia on ilmassa niin vaistot astuvat kuvaan.

miestäni karkuun, pelkäsin että hän saa minut kiinne ennenkuin kerkiän sisareni perheen luokse; pelkäsin niin h e l v e t i s t i että hän tappaa minut pistoolillaan, kylkiluuni olivat lyöty sisään ja naama mustana..*perkele että otan nuijan ja isken tuota sillä*

Se oli marraskuun 25 päivä -02. Maanantaiaamuna satoi vettä ja tiet olivat syvillä urilla ja jäätikköiset. Sinä syksynä lumi tuli aikaisin. Työpaikkani oli sillä kertaa reilun kymmenen kilometrin päässä enkä millään olisi halunut sinä aamuna lähteä siihen työkohteeseen. Se tunne oli vahva.
Lähdin kotoa ja ensimmäinen ongelma tuli pihasta tielle ajo, en päässyt loivaa rinnettä ylös tielle. Hain tuhkaa leivinuunista jäätikölle, se auttoi.
Olin useamman kerran jo ihmetellyt miehelleni miksi auto liitelee jäisellä tiellä, että onks ne renkaat huonot. Ei oo, oli vastaus, Asiantuntija autoalalla. Nastat olivat paikoillaan ja urat omin silminkin nähtävissä tarpeeksi syvät, mutta sittenkin jotakin vikaa oli, ainakin minun mielestäni.
No asiaan. Tielle päästyäni auto ikäänkuin liiteli sivusuunnassa, olin levoton ja se tunne oli outoa itselleni, olinhan paljon ajanut myös liukkailla keleillä.
Käännyin sille tielle millä suunnalla työkohteeni sijaitsi. Muutaman kilometrin ajettuani olin loivassa sisäkaarteessa, vauhtini oli hiljainen. Vastaan käveli kaksi tyttöä aivan ajourassa, tien reuna oli vielä vahvassa lumessa joten se oli sillä kertaa ainoa kohta kävellä. No ei mitään hätää nousen tästä urasta varovasti keskemmälle, samaan aikaan vastaan tuli aura-auto.
Kaikki ei sitten mennytkään niinkuin piti. Auto lähti heittelemään ja kääntyi suoraan poikittain tyttöjä kohti. Toinen tyttö oli aivan siinä edessä. Olin pakokauhun partaalla. Yhtäkkiä sisinpäni rauhottui ja muistan ajatelleeni, mitään en voi tehdä. Samassa tyttö katosi edestä ja auto syöksyi nokka edellä lumiseen ojaan ja alkoi kääntyä katolleen, ei kuitenkaan kaatunut, vaan keikahti takaisin pyörille. Hiljaisuus. Oven avaaminen tuotti vaikeuksia lumisessa ojassa. Hätä oli suuri, miten tyttöjen oli käynyt. Vihdoin pääsin autosta ulos ja kiersin katsomaan. Tyttöjä ei ollut missään. Auton renkaitten ja tyttöjen väliin oli matkaa jäänyt noin kolmekymmentä senttiä.
Perässäni ajanut autoilija pysähtyi paikalle ja sanoi, oli kuule likellä ettei tytöt jääneet alle ja miksi sä jarrutit. En tiennyt, että olin jarruttanut. Siitä sitten selviteltiin se asia loppuun. Toisen tytön reppuun oli osunut.
Samalla tieosuudella oli sinä syksynä tapahtunut useampi onnettomuus. Pienimmät lapset saivat tämän jälkeen taksikyydin kouluun ja kevyenliikenteen väylän rakentaminen sai vauhtia.
Seuraavana syksynä ostin uudet talvirenkaat. Minkäänlaista ongelmaa ei ollut liukkaan mäen nousussa eikä auto enää liidellyt. Silloin päätin, että joka talvi hankin uudet renkaat maksakoot vaikka mitä. Sanotaan, että syy on aina penkin ja ratin välissä, niin kyllä renkaat pitää olla niin hyvät ettei niiden vuoksi tarvi kärsiä. Jälkeenpäin poikani sanoi, että renkaat olivat vanhat. Oli ollut jo hänen ensimmäisen autonsa alla. Toisia renkaita en sitten enää ostanutkaan, myin auton pois hyväkuntoisena ja uusi elämänjakso alkoi.
Se aamu ei unohdu, ajan edelleen eikä ajopelkoa jäänyt. En kuitenkaan uskalla ajaa kitkarenkailla varustettua autoa, jostakin syystä ja sitä "aavistusta" noudatan.

pelkäsin.
Olin vähällä tappaa työkaverini työskennellesämme radiomastossa. Syy oli varusteissa, jotka olivat jo silloisten turvamääräysten mukaan tehtävään sopimattomia. Reilun kymmenen kilon rautamurikka lähti hanskasta kun olin n. sadan metrin korkeudella. Sen lukkosalpa petti. Kaveri oli maston sisällä n. 40 m mua alempana. (sekin kiellettyä, siis työskentely eri korkeuksissa samaan aikaan)
Näin useita vuosia painajaisia siitä, kun trissa poukkoili mastossa alaspäin ja kaveri oli alla.
Kymmenisen metriä kaverin yläpuolella lukkosalpa tarttui maston poikkirautaan.

soitti ja kertoi,että voisitko mennä meidän mökille kun p----- on siellä kännissä ja ajanut
jo isänsä pois sieltä.lupasin lähteä.elettiin
-80 luvun alkua.ajoin mökille.kaveri istui mökin rappusilla ajoin auton parkkiin hieman kaverin
ohi,kun nousin autosta,löin oven kiinni ja käännyin edessä kaksipiipuinen haulikko.seisoin
keskellä autoa ei mitään mahdollisuutta paeta.
kaveri huusi kuka lähetti,isäkö sut lähetti,
kuka sinä olet.oltiin oltu kavereita pikkupojas
ta lähtien,silmät seisoivat päässä,sormi liipa
simella.pitkän selittelyn jälkeen valo palasi
kaverin silmiin ja tunnisti minut.kysyin onko
haulikko ladattu,hän käänsi piipun sivuun ja
veti liipasimesta.turpeet pöllähtivät jalkojeni
vieressä.sanoin kaverille,että annas minunkin
ampua.sain haulikon käsiini ja ammuin kaikki
panokset tyhjään tynnyriin.sitten kaljakori ja
kaveri kyytiin,vein kaverin kotiin.kaljat jäivät autooni,kun tulin kotiin ja katsoin peiliin olin
valkoinen kuin lakana.

Kuten auto kolareita(päälle ajoja)hirvi kolari,
puukko kurkulla, nosturin kaatuminen ym.Nämä
tälläiset tapahtumat syntyvät ja tapahtuvat niin
nopeasti ettei niitä ehdi ennakkoon pelätä.

Silti pelottavin tapaus oli aivan vaaraton tapahtuma.
Myrskytuulen takia oli ennätyskorkea torni nosturi
käyttökiellossa.
Seisokki aika käytettiin tietenkin sen huoltoon.
Minun piti kiivetä sen huipulle ja vielä ryömiä
puominpäähän vaihtamaan kelkan rajakytkin uuteen.
Kaksi kertaa jo yritin ryömiä sinne,mutta palasin
takaisin hikisenä ja tärisevänä kääntöpyörään
tasaantumaan.Monikaan ei usko miten paljon
tollanen torninosturi huojuu kovassa tuulessa.

Siinä tovin mietin ja sitten ajattelin että johan
aidan seippäätkin alkaa nauramaan mulle jos en
uskalla sitä nyt tehdä.
Kolmannella yrityksellä sitten onnisti ja työ tuli
tehtyä.Alus vaatteet oli aivan litimärkänä hiestä
kun palasin maanpinnalle, niin kovasti pelkäsin .:)

juttu sattui noin lähes kolmekymmentä vuotta
sitten. Pelästyin ihan hirveästi.
Silloisessa työpaikassani jouduin käymään
asioimassa varastonpuolella. Pahaa aavistamatta
menin sinne ja ykskaks hirveä koiran haukunta
ja iso seeferi juoksi minua vastaan ja hyppäsi
vasten. Tietysti, koska olin pelästynyt sitä
ja vaistomaisesti huusin kuin palosireeni.
Arvaahan sen miten koira siinä reagoi.
Onneksi ei pahempaa ehtinyt tapahtua, kun omistaja
tuli hätiin, mutta vielä illallakin sydän hakkasi
säikähdyksestä.

Kerran kauan sitten, eräänä pimeänä syksyisenä iltana ajelin yksin autollani eräästä kaupunkia kohti. Ajo keli oli todella huono, tiet olivat vesisateen liukastamia jäisiä ja sysimustia.

Ajellessani eräässä loivassa kaarteessa havaitsin autoni valossa, että tien vasemmalle puolelle oli suistunut joku suuri ajoneuvo. Hyvin pian havaitsin että se oli suuri linja-auto jossa oli ollut paljon matkustajia. Auto oli juuri sinne suistunut ja pyörinyt katonkautta ympäri useita kertoja. Havaitsin myös että pahoin loukkaantuneita matkustajia oli vaikka kuinka paljon joista joitakin pyrki juuri verisenä omin voimin takaisin tielle.

Silloin pelkäsin, pelkäsin että mitä minä voisin ja mitä minun pitäisi tehdä juuri nyt? Olin ensimmäisenä paikalla mutta samaan aikaan siihen pysähtyi muitakin. Hetkisen epäröityäni sain toimintakykyni takaisin ja unohdin pelkoni. Ajoin autoni poikittain tien reunalle valaisemaan sitä pensaikkoista notkelmaa jonka pohjalla virtasi vuolaspuro.

Bussi oli pysähtynyt sen puron päälle poikittain ja kyljelleen. Se kaikki lasit olivat rikki ja matkustajista suurinosa oli pudonnut pyörimisen aikana kyydistä.

Autoin ihmisiä niin kuin osasin. Jollakin toisella auttajalla oli taskulamppu niin sen avulla löydettiin jonkun ajan kuluttua eräs matkustaja puronvedestä tajuttomana. Hän oli mahdollisten vammojen lisäksi hukkumassa puroon. Olin antamassa hänelle tekohengitystä niin pitkään kunnes tuli sairasautoja ja niiden mukana lääkäri joka otti hänet hoiviinsa ja autoon. Samaan aikaan paikalle tuli poliiseja ja pelastuksen ammattihenkilökuntaa valaisimineen. Olin auttamassa jotakuta vielä paareille ja sairasautoon.

Mun osuuteni päättyi periaatteessa sitten siihen. Sain poliisilta luvan ajaa autoni sivummalle ja samalla totesin että minua ei enää tarvita. Paikalla on riittävästi ammattihenkilökuntaa, lähdin jatkamaan matkaani. Kyllä se sen verran pelkotiloja jätti, että näin joitakin kertoja painajaismaisia unia sen tapahtuman jälkeen.

Minulla on muistissa yksi pelottava hetki lapsuudesta, vaikka itseasiassa niitä pelottavia hetkiä on paljon useiden vuosien varrelta. Suurimmat pelot ovat kuitenkin muistini ulkopuolella survottuna alitajuntaan.

Tapahtui Lastenklinikalla. Makaan sydän ja hengityskoneessa, toinen samanlainen lapsi verhon takana. Kuulen jostain hiljaista puhetta, "tämä toinen me menetetään". En tiedä kumpi. Se olin minä joka jäi henkiin.

Pelottavia hetkiä on ollut useita.
Erilaisia.
Myös rikoksen normistot täyttävää.
Tähän tuskin sopivia kirjoitettavaksi.
Mutta......... :
Pelottavaa on ollut kun lapsena sai pelätä minkälaisella mielentilalla äiti kotona oli vastaanottamassa.
Äitini ei käyttänyt alkoholia, vaan hän oli lääkkeiden väärinkäyttäjä.
Mielialat vaihtuivat nopemmin kuin itsellä simät räpsähti.....-siltä se ainakin tuntui.
Välillä sain ihan oikeasti pelätä...

Kurkku turposi ja sydän pysähtyi.
Elvytys ja tehohoito pelastivat.

Tapahtuneesta on neljä vuotta - olen hyvin kiitollinen jokaisesta "jatkoaikani" päivästä!

Vanha keskustelu, tiedän. :D

Elämäni pelotttavin hetki oli, kun joskus alle kymmenvuotiaana olin ystäväni Paulan kanssa rannalla leikkimässä.

Hän hyppeli kiveltä kivelle, kun itse seurailin sivusta.
Yhtäkkiä hänen jalkansa lipesi, hän kaatui ja löi päänsä alla oleviin kiviin.
Sain siinä aikamoisen paskahalvauksen ja ehdin jo pelätä, että nyt tuli noutaja.
Jonkin aikaa kului ja
olin jo matkalla auttamaan, kun hän nousi ylös hieman sekalaisessa mielentilassa, otsassa kunnon haava.
Olin todella peloissani, mutta huojentunut ettei silloin ainokainen ystäväni ollut kuollut.

Lähdin siinä sitten saattamaan huonovointista ja hädin tuskin tajuissaan olevaa ystävääni kohti kotia.
Hänen vanhempansa lähtivät heti perille päästyämme kohti päivystystä ja sain kuulla myöhemmin hänen saaneen kunnon aivotärähdyksen.

Otsassa hänellä on vielä tänäänkin arpi.