Olen 10 vuoden yhdessäolon ja 2 lapsen syntymän jälkeen menossa naimisiin puolen vuoden päästä. Kuinka ollakaan uudessa työpaikassa mies vei mun jalat alta ihan täysin.
Alettiin meilien kautta kirjottelemaan, koska miehen katseet antoivat ymmärtää kaikenlaista..
Ollaan juteltu ja minä olen ihastukseni oikeastaan aika selvästi ilmaissut. Mies ei muuta myöntänyt kuin fyysisen halun.
Mua on ahdistanut tämä asia ennen, en siis halua olla epärehellinen miehelleni, mutta nyt ei edes ahdista se ajatus, että haluan jotain toistakin. Tiedän, että tässä on itsellenikin kasvun paikka. Ei kaikki ole mustavalkoista.
Tämä mies meni itsekin naimisiin vasta.
Hän ei ole tunteistaan minulle koskaan mitään kertonut, tunsin vain uskomatonta sanatonta yhteyttä alusta alkaen hänen seurassaan, joka valitettavasti on nyt kadonnut.
Ehkä hetken huumaa hänelle.
Ongelma on nyt sellainen, että en saa tätä miestä mielestäni. Olemme ystävyydestä puhuneet ja olen todella onnellinen näin rehellisen miehen ystävyydestä.
Silti minua vaivaa hänen katseensa. Jos esimerkiksi olemme jotain flirtanneet meilitse ja näemme hetken päästä kasvotusten ja minä olen iloinen, hän on ihan totinen. En voi ymmärtää tuollaista. Tunteeko hän syyllisyyttä vai mikä ihme miestä vaivaa? Jos flirtti on kevyttä niin minun mielestäni sen pitäisi olla hauskaa.
Mua alkaa ahdistaa, koska tämä työkaveri on mielessäni jatkuvasti, kaipaan häntä, näen hänestä unia, toivon että hän suutelee minua. Voi luoja..
Puhukaa minulle järkeä miten voisin unohtaa hänet ja keskittyä tuleviin häihini ja mieheeni paremmin, ettei ajatukseni harhailisi.
Alettiin meilien kautta kirjottelemaan, koska miehen katseet antoivat ymmärtää kaikenlaista..
Ollaan juteltu ja minä olen ihastukseni oikeastaan aika selvästi ilmaissut. Mies ei muuta myöntänyt kuin fyysisen halun.
Mua on ahdistanut tämä asia ennen, en siis halua olla epärehellinen miehelleni, mutta nyt ei edes ahdista se ajatus, että haluan jotain toistakin. Tiedän, että tässä on itsellenikin kasvun paikka. Ei kaikki ole mustavalkoista.
Tämä mies meni itsekin naimisiin vasta.
Hän ei ole tunteistaan minulle koskaan mitään kertonut, tunsin vain uskomatonta sanatonta yhteyttä alusta alkaen hänen seurassaan, joka valitettavasti on nyt kadonnut.
Ehkä hetken huumaa hänelle.
Ongelma on nyt sellainen, että en saa tätä miestä mielestäni. Olemme ystävyydestä puhuneet ja olen todella onnellinen näin rehellisen miehen ystävyydestä.
Silti minua vaivaa hänen katseensa. Jos esimerkiksi olemme jotain flirtanneet meilitse ja näemme hetken päästä kasvotusten ja minä olen iloinen, hän on ihan totinen. En voi ymmärtää tuollaista. Tunteeko hän syyllisyyttä vai mikä ihme miestä vaivaa? Jos flirtti on kevyttä niin minun mielestäni sen pitäisi olla hauskaa.
Mua alkaa ahdistaa, koska tämä työkaveri on mielessäni jatkuvasti, kaipaan häntä, näen hänestä unia, toivon että hän suutelee minua. Voi luoja..
Puhukaa minulle järkeä miten voisin unohtaa hänet ja keskittyä tuleviin häihini ja mieheeni paremmin, ettei ajatukseni harhailisi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
järkeä! Selität tilanteen itsellesi niin että ymmärrät sen. Hänelle et ole se "oikea", hän ei sinua sillä tavoin tavoittele, niin kuin jo totesitkin. Ja hän on sinullekin vain joku pieni ihastus jota et tosissasikaan vakavasti ota. Älä anna noille haaveillisille tunteillesi ylivaltaa. Anna järkesi tehdä työ!
Mä olen vaan niin hiton pakkomielteinen ja läheisriippuvainen. Jotenkin olen sairaasti riippuvainen tuon miehen huomionosoituksista. Välillä olen ihan järkevä ja tiedän mitä haluan yms. Sitten alan haaveilemaan ihan älyttömiä. Raivostuttaa!
ehkä yrittäisin tutustua paremmin. Henkinen yhteys taitaa olla myös tärkeää oikeassa rakkaudessa. Fyysinenkin varmaan mahtavaa, jos henkinen puoli toimii hyvin.
Ehkä hän ei tiedä mitä tekee tunteilleen, jotka voivat olla aina pinnassa. Ehkäpä hän on ihan hämmennyksissä kaikesta. Varmaan hän on ollut aina uskollinen miehelleen ja aluksi tunsi syllisyyttä halutessaan toista. Sitten sekin tunne ehkä hävisi ja jäljelle jäi suru, koska olihan tuo mies ollut hänelle aina hyvä, sekä kiltti ja yhdessä ovat ehkä elämänsä rakentaneet siinä 10:n vuoden aikana. Voi tuntua pahalta loukata toista, koska ei olisi halunnut elämänsä muuttuvan ja oikesti luuli kaiken olevan hyvin.