Ajattelin purkaa ajatuksiani hieman tänne, kun en ole niistä juuri missään tai kenellekkään aikaisemmin avautunut. Niin luultavasti olen "tyypillinen" suomalainen mies, joka on elänyt ongelmiensa kanssa toista vuosikymmentä välttäen lääkärillä käynnin...
Kaikki alkoi itselläni -93 armeija aikanani. Parhaan ystävän menetys tuona aikana saattoi minut masennukseen. Todella pahat nielemisvaikeudet ja muut masennuksen piirteet ovat näin jälkeen päin helposti todettavissa. Taistelin masennusta vastaan siitä kertomatta kenellekkään... Sitten nielemisvaikeuksien ja paniikkihäiriön kanssa taistelemaan ruokailutilanteisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin... Aivan hirvittäviä tilanteita, kun ruokapöydässä haluaisi kertoa, että: "Olen tulossa hulluksi. Minua ahdistaa aivan hirvittävästi". Täristen yrittää saada ruokaa alas. Pakotin itseni silloin noihin tilanteisiin ja opettelin uuden nielemistavan. Jokaista nielaisua piti auttaa maidolla tai vedellä. Keittoruoat olivat siinä mielessä hieman helpompia... Sitten paniikkihäiriöitä koulunpenkillä, kaupassa jne..
Nyt vuonna 2008 työelämää on takana noin kymmenen vuotta ja välttelen sosiaalisia ruokailutilanteita. Haaveilen niistä ajoista, kun ruokailu oli minulle sosiaalinen mukava tilanne. Tilanne, jossa keskusteltiin ja nautittiin hyvästä ruoasta. Kahvitilaisuudet ovat toinen vastaava välttelyn aihe. Yleensä juon vain nopeasti kahvin, jos sitäkään (useasti on kuppiin jäänyt... olen vain todennut, ettei maistu)... En voi syödä mitään... Tiedän miten hyvälle esim. täytekakku maistuu, mutta se on niin vaikea saada alas sosiaalisessa tilanteessa... On se ihmeellistä!
Nyt olen taas lähiaikoina joutunut muutamaan sosiaaliseen ruokailutilanteeseen ja todennut ne niin ahdistaviksi, että lääkäriin on lähdettävä. Niskasärky ja olotila muutenkin tuollaisen paniikissa syödyn aterian jälkeen ei ole kenellekkään toivottava. Tuntuu, kuin olisi tehnyt pitemmän urheilusuorituksen hapettomana... Ja tietysti se häpeän tunne, koska aivan varmasti esim. työkaverit ovat huomanneet jotain poikkeavaa minussa...
Kiitokset Teille, jotka jaksoitte tarinani lukea. Mielelläni luen kokemuksia vastaavista. Tuntuu vain, että olen ainoa pösilö, joka on taistellut tai hölmöillyt näin pitkään ilman lääkkeitä. Aina mielessä: Kyllä tämä joskus loppuu... Mutta ei se vaan näköjään lopu ilman apua...
Kaikki alkoi itselläni -93 armeija aikanani. Parhaan ystävän menetys tuona aikana saattoi minut masennukseen. Todella pahat nielemisvaikeudet ja muut masennuksen piirteet ovat näin jälkeen päin helposti todettavissa. Taistelin masennusta vastaan siitä kertomatta kenellekkään... Sitten nielemisvaikeuksien ja paniikkihäiriön kanssa taistelemaan ruokailutilanteisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin... Aivan hirvittäviä tilanteita, kun ruokapöydässä haluaisi kertoa, että: "Olen tulossa hulluksi. Minua ahdistaa aivan hirvittävästi". Täristen yrittää saada ruokaa alas. Pakotin itseni silloin noihin tilanteisiin ja opettelin uuden nielemistavan. Jokaista nielaisua piti auttaa maidolla tai vedellä. Keittoruoat olivat siinä mielessä hieman helpompia... Sitten paniikkihäiriöitä koulunpenkillä, kaupassa jne..
Nyt vuonna 2008 työelämää on takana noin kymmenen vuotta ja välttelen sosiaalisia ruokailutilanteita. Haaveilen niistä ajoista, kun ruokailu oli minulle sosiaalinen mukava tilanne. Tilanne, jossa keskusteltiin ja nautittiin hyvästä ruoasta. Kahvitilaisuudet ovat toinen vastaava välttelyn aihe. Yleensä juon vain nopeasti kahvin, jos sitäkään (useasti on kuppiin jäänyt... olen vain todennut, ettei maistu)... En voi syödä mitään... Tiedän miten hyvälle esim. täytekakku maistuu, mutta se on niin vaikea saada alas sosiaalisessa tilanteessa... On se ihmeellistä!
Nyt olen taas lähiaikoina joutunut muutamaan sosiaaliseen ruokailutilanteeseen ja todennut ne niin ahdistaviksi, että lääkäriin on lähdettävä. Niskasärky ja olotila muutenkin tuollaisen paniikissa syödyn aterian jälkeen ei ole kenellekkään toivottava. Tuntuu, kuin olisi tehnyt pitemmän urheilusuorituksen hapettomana... Ja tietysti se häpeän tunne, koska aivan varmasti esim. työkaverit ovat huomanneet jotain poikkeavaa minussa...
Kiitokset Teille, jotka jaksoitte tarinani lukea. Mielelläni luen kokemuksia vastaavista. Tuntuu vain, että olen ainoa pösilö, joka on taistellut tai hölmöillyt näin pitkään ilman lääkkeitä. Aina mielessä: Kyllä tämä joskus loppuu... Mutta ei se vaan näköjään lopu ilman apua...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Terve!
Äärimmäisen rohkea olet puhumaan ongelmastasi. Mietin vain sitä, kuinka ihmeessä oot pystyny kestämään sitä noin pitkään, ilman minkäänlaista hoitoa tai terapiaa!!!! Itselläni on poika 27 v. sairastui paniikkihäiriöön n.kuukausi sitten, tai oireita alkoi olla jo noin puoli vuotta sitten. Psykiatrin puheille menimme 2 viikkoa sitten ja pojalla on täsmälääkitys tämän hetkiseen mielialaan joka tuntuu purevan alustavasti. Kontrollikäynti n. 1 kk kuluttua. Yliopisto-opiskelut, jotka koskevat diplomityötä olivat jumissa kohtauksien myötä. Nyt intoa näyttää olevan miehellä kovasti. Lääkitystä on tarkoitus jatkaa vielä n. vuosi, ehkä enemmänkin, riipuen siitä kuinka usein ahdistus tulee.
Neuvoisin sinua kääntymään asiantuntijan pakeille. Pitkittyessään vaivat sen kun pahentuvat. Ainakin meidän tapauksessa asiantuntijan apu on ollut kultaakin kalliinpi. Tsemppiä sulle!
Et ole ainoa,etkä yksin ongelmasi kanssa,mutta todella kauan olet sinnitellyt ilman apua!
Olen kärsinyt samasta vaivasta yli kymmenen vuotta. Kuitenkin minulla on hyvä työ, perhe ja elämä kunnossa. En ole suostunut antamaan periksi, enkä ikinä suostukaan, perkele! Tosin jo ensimmäinen kohtaus oli niin raju, että aloin kaivamaan tietoa asiasta ja hakeuduin lääkärin juttusille. Itsepäisyyttäni en oikein malttanut seurata hoitosuunnitelmaa, kun lääkityksestä ei tuntunut olevan apua, eikä lääkärikään oikein tuntunut ottavan minua tosissaan.Masennuin.
Painiskeltuani pahan olon ja kohtausten kanssa puolisen vuotta hakeuduin uudelleen lääkäriin, tällä kertaa ammattilaisen juttusille.Sain kunnon lääkityksen, keskusteluapua ja kontrollikäynnit.Lääkitykseksi akuutissa vaiheessa sain rauhoittavaa sekä SSRE-lääkityksen. Nykyisin käytän SSRE-lääkitystä lähinnä pimeään vuodenaikaan. Lisäksi apuna on betasalpaajat, joita voi ottaa ennakoivasti, kun epäilee joutuvansa hankaliin tilanteisiin.
Siitä alkoi suunta parempaan päin, mutta yhä vieläkin tulee pahoja tilanteita, joissa kohtaus pääsee yllättämään.Usein kuluu kuukausia, jopa vuosi ilman kohtauksia. Palaverit ahtaissa toimisto-, tai kokoustiloissa ovat pahimpia. Suurin ongelma on se, että jännitän tilanteita etukäteen, ja jännitys laukeaa kohtaukseen. Hiki valuu, pakko päästä pois jne... Tällaisen tilanteen jälkeen on pari päivää sekava ja ahdistunut olo,on kuin olisi selkäänsä saanut. Taas se tuli, tästäkö se taas alkaa!
Eilen sain kohtauksen ensimmäistä kertaa kuukausiin. Tänään väsyttää, kirjoitan tänne hakien tukea muiden kokemuksista, antaen muille uskoa omistani.
Olen ajatellut kertoa asiasta lähimmille työtovereilleni, että tietäisivät mistä on kyse. Kynnys tähän on helvetin korkea, mutta luulen että se helpottaisi itseäni todella paljon. Suuri osa kohtauksen energiastahan tulee juuri siitä,kun alitajunta takoo päässä ajatusta:"Entä jos se kohtaus nyt tulee, ne huomaa, varmasti ne huomaa, mitä mä niille sanon, mitä mä keksin, ei hitto, kohta se tulee... millä verukkeella lähden pois tästä huoneesta, ei hemmetti, nyt ne huomaa kohta" jne jne. Kun tämmän noidankehän saa poikki, on jo paljon helpompaa.
Hienoa että uskalsit kirjoittaa tänne, ilman sinua en itsekään olisi niin ehkä tehnyt. Voimia ja jaksamista!
SSRE....
Aloittajalla tuntuisi olevan sos.fobia ennemmin kuin varsinainen ph.
Luin sivustolta sosiaalifobiasta ja löysin siellä olevista kertomuksista paljon yhteneväisyyksiä omaan tilanteeseeni. Mm. ahdistavien sosiaalisten tilanteiden välttely ja pelkoni liittyminen nykyisin tiettyihin tilanteisiin...
Mutta olen sairauteni aikana kokenut todella pahoja pelkotiloja esim. oppituntien tai nykyisin palavereiden aikana, kun työelämässä ollaan. Ja lukiessani paniikkihäiriön kuvausta niin kyllä sieltä monta yhteneväisyyttä löytyy... Todellisuuden katoaminen, pelko kuolemasta tai sekoamisesta, puutuminen...
Mutta Suuri Kiitos kaikille, jotka olette kommentoineet tarinaani. Saitte aikaan sen, että soitin tänään mielenterveystoimistoon ja varasin psykiatrille ajan.
Ja tottakai minua kiinnostaa tapaukseni lääkitys ja terapiat, joten jos olet samoja kokenut niin kirjoittele.
Taisipa tosiaan mennä väärin. No, serotoniinin takaisinoton estosta on kuitenkin kyse...
Olen sairastanut paniikkihäiriötä ja muita oireita lapsesta asti.Luulen että se on jollain tavalla myöskin perinnöllistä.(On tavallista herkempi ja kovat vastoinkäymiset saavat oireet esiin?)Olen käynyt ikäni terapiassa.Otan vain hätätilassa Diapamia.Olen oppinut kiertämään tilanteita aika paljon missä nämä oireet tulevat esiin.Hissiä en voi käyttää enkä julkisia kulkuneuvoja.Minulla on myös suljetunpaikan kammo ym.ym.ym. En viitsi edes kaikesta kirjoittaa.Ihmissuhteista ei tule mitään jännittämisen ja muiden oireiden takia.MUTTA KYLLÄ TÄHÄNKIN TOTTUU KUN ON PAKKO!!!!!!Yritä pärjäillä. Terveisin:Jatta! Minulla on ilmoitus keskusteluryhmästä Horisontissa tuossa aivan alussa.