Kirjoitin ylioppilaaksi syksyllä 2000. Samana keväänä hain turun oikeustieteelliseen mutten päässyt. Seuraavan vuoden tein töitä ja luin samoihin pääsykokeisiin, mutten päässyt taaskaan. Tuosta seurasi masennus. Menin töihin ja hain 2003 insinööri puolelle AMK sekä sosionomi koulutukseen mutta pääsin vain insinööri koulutukseen. En mennyt sinne vaan töihin. 2004 menin ilta-lukioon lukemaan fysiikkaa. Piipahdin 2005 keväällä lääkäri pääsykokeissa, mutten päässyt. Nyt olen viimeiset 2 vuotta lukenut avoimessa kasvatustieteitä, tavoitteena hakea yliopistoon kasvatustiede linjalle. Ahdistaa vain suunnattomasti kun pelkään jälleen epäonnistumista :(
Pääsykoeahdistus
en jaksa enää
71446
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mutta ei alan vaihtaminen hylsyjen jälkeen auta yhtään. Tutkimusten mukaan Helsingin oikikseen haetaan keskimäärin 2,6 kertaa eli realistinen pyrkijä toki laittaa kaiken peliin hakiessaan, mutta varaa ainakin kaksi, jos ei kolmatta vuotta _todelliseen_ pyrkimiseen. Aina siellä näkyy ihmisiä, jotka vähän yrittävät tai vähän katselevat, mutta sellaiset eivät koskaan pääse. Ensikertalaisista pääsevät vain ne, joilla on tuttuja oikiksessa tai todella hiottu suunnitelma ja kyky samantien päästä sisään kirjoihin.
Eikö kannattaisi realistisesti miettiä omat vahvuudet ja se unelmien ala, ja asettaa tähtäin jonnekin? Mennyt on mennyttä, tästä päivästä alkaa loppuelämäsi ja voit omilla valinnoillasi tehdä siitä hyvän.
Jos haet jonnekin, mieti valmennuskursseja (ne helpottavat juuri epävarmojen jojottajien työtaakkaa) ja tutki, miten ihmiset pääsevät sisään, lue vanhoja kokeita, kirjoita joka päivä toukokuusta alkaen ainakin yksi "koevastaus" päivässä, kysele tutuilta. Ja kun luet, lue tosissasi, tee suunnitelma, mieti opiskelutekniikkasi, leposi, elämäntilanteesi jne.
Sinulla on jo kahden vuoden opinnot kasvatustieteistä takanasi, kyllä sillä pääsee pääsykokeissa jo kirkkkaasti sisälle kunhan vain muistaa uskoa itseensä. Mieti miten valtava määrä tietoa sinulla on jo kasvatustieteistä verrattuna niihin ihmisiin, jotka lukevat vain pääsykoekirjan!
Toinen vaihtoehto olisi tilanteessasi avoimen väylä. Eli voit hakea yliopistopaikkaa ilman pääsykokeita, kun sinulla on tietty määrä opintopisteitä kasassa avoimesta yliopistosta. Riippuu oppiaineesta, yleensä täytyy olla perusopinnot syventävät yhdestä ja perusopinnot toisesta aineesta (muistaakseni, voi olla väärin). Arvosanat ei saisi olla alle kolme, hyvä olisi olla ylikin. Kannattaa ottaa yhteyttä avoimen yliopiston sihteeriin tms. ja kysellä, mitä juuri sinulta vaaditaan avoimen väylän kanssa. Säästyisit pääsykoestressiltä! Monet käyttävät nykyisin tuota avoimen väylää! :)
Toinen hyvä idea on juuri nuo valmennuskurssit. Ilmankin tottakai pääsee, mutta valmennuskurssit tuovat myös sitä itsevarmuutta, joka sinulta nyt puuttuu.
On turha pyrkiä yliopistoon, jos jo pääsykokeissa on sitä mieltä että en minä kuitenkaan osaa, en pääse, en ole hyvä. Sinne pitää pyrkiä päättäväisyydellä, mielenlujuudella, uskolla, taistelutahdolla. Ei luovuttaa pääsykoetilanteessa vaikka tuntuu ettei osaakaan, vaan kirjoittaa parhaansa mukaan aina jotain, puristaa paperille sanoja vaikka tuntuisikin, että ne on täyttä paskaa. Sinulla on jo yliopistotason opintoja takana, osaat jo varmasti käyttää oikeanlaista kieltä, vastausrakennetta ja sanavarastoosi on kertynyt paljon sellaisia sivistyssanoja, joita muilla ei välttämättä ole. Usko itseesi ja käytä hyväksi jo oppimaasi!
Tärkeintä on tajuta, että sinulla on kaikki mitä tarvitaan sisälle pääsemiseen (tieto taito), sinun täytyy vain löytää tahto, päättäväisyys, sisu ja usko itseesi. Älä anna epäuskon nousta pintaan, älä vain paina sitä takaisin, vaan potki hakkaa ja lyö se pois. Onnea! :)
Sinä pääset ihan minne haluat kun vain tiedät minne OIKEASTI haluat! Itse pääsin toisella lukukerralla oikikseen. Ekalla kerralla en ollut tarpeeksi tosissani ja tokalla kerralla aloitin heti tammikuussa lukemaan niitä oikeuden aloja jotka ilmoitettiin sen vuoden kirjojen aiheiksi. Kirjojen ilmestymiseen asti luin noin 2h päivässä ja kun kirjat ilmestyivät niin jatkoin koko kevään pääsykokeeseen saakka lukemalla 8-10h päivässä kuutena päivänä viikossa ja loppuviikot joka päivä tuon ajan. Lisäksi kävin valmennuskurssin.
Nykypäivänä kilpailu on niin kovaa, että on pakko tehdä kaikkensa, jotta pääsee sinne minne haluaa. Nyt vain päätät minne oikeasti haluat ja teet IHAN KAIKKESI tänä keväänä! Unohdat kaverit ja kaiken muun muutamaksi kuukaudeksi niin saavutat sen mitä haluat ja turvaat tulevaisuutesi.
Tsemppiä! Kuka vain voi onnistua jos tekee kaikkensa :)
Olet nuori ihminen ja ilman koulutustakin sulla on ollut mahdollisuus tehdä töitä, ja olet jopa saanut opiskelupaikan. Että eiköhän se jostain mieluisammastakin paikasta irtoa vielä joskus. Onhan sulla kuitenki vuosia aikaa... Aika laihoja lohdutuksia, mutta et varmasti ole ainut, josta tuosta tuntuu. Ja uskon, että jos sua oikeasti kiinnostaa ja olet motivoitunut,niin jollakin yrityskerralla tärppää.
Hei!
Tiedän täysin miltä sinusta tuntuu.
Tässä on minun tarinani: Kirjoitin ylioppilaaksi v.2000 keväällä.Sain laudaturin paperit ja elämä hymyili. Luulin, että tästä se parempi elämä alkaa.Parempi siinä suhteessa, että ala-asteelta alkanut koulukiusaaminen vihdoin loppuisi.
Suunnitelmissani oli hakea lääkikseen v. 2001 keväällä. Olen keskiluokkaisesta perheestä joten paiskin kesän töissä, jotta minulla olisi ollut mahdollista osallistua Valmennuskeskuksen kurssille keväällä. No kurssi alkoi ja ihmettelin kovasti miten nuo muut osaa ja jaksaa noin paljon ja minä en vain jaksa. No en päässyt sinä keväänä helsingin lääkikseen.Syksyn paahdoin iltalukiossa fyssaa ja kemmaa.Ja taas väsytti.Keväällä 2002 osallistuin Eximian valmennuskurssille.En päässyt silloinkaan lääkikseen mutta väsymyksen syy selvisi kyllä. SYÖPÄhän se oli sitten.Kun hiukset lähti niin katosi ne harvat kaveritkin.Sairauteni oli kai liian rankkaa heille.
Masennuin.Ajattelin, ettei näin voi käydä minulle,joka joutui kestämään rankkaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa koulukiusaamisen muodossa.
Selvisin sairaudestani.En osannut hakea mihinkään muuhun tiedekuntaan, kun mikään muu ei vain kiinnosta.
2 vuotta sitten jouduin vakavaan auto-onnettomuuteen.Toinen jalkani katkesi ja molemmat käteni murtuivat todella pahasti. Kirurgit eivät antaneet juurikaan toivoa, että pystyisin ikinä kirjoittamaan saatika toimimaan itse kirurgina.Nyt kovan kuntoutuksen läpi käytyäni käteni toimivat kuitenkin.Olin kuulemma ihme. Oloni ei vain tunnu mitenkään ihmeelliseltä.
Nyt pitäisi taas jaksaa lukea pääsykokeisiin. Mutta mistä ihmeestä revin itsevarmuutta, että voisin uskoa tänä vuonna pääseväni?Suku on jo leimannut minut epäonnistujaksi.
Tulipa tästä viestistä pitkä. No, toivottavasti tarinani auttoi sinua huomaamaan, että on muitakin nuoria ihmisiä, joita elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain.Meilläkin on silti oikeus tavoitella sitä ammattia, jota haluamme.Näin pitää kai jaksaa uskoa ja elää päivä kerrallaan...
Eihän nyt ketään voi leimata epäonnistujaksi sinusta riippumattomien onnettomuuksien takia! Kun luin kertomustasi, en kertaakaan ajatellut sinua epäonnistuneena, vaan olin hämmästynyt siitä, mistä kaikesta olet selvinnyt! Jos jotain olet, niin todellakin selviytyjä! :)
Koita löytää sisätäsi se taistelutahto. Olet selvinnyt syövästä ja auto-onnettomuudesta, niiden rinnalla yksi pääsykoe on paljon mitättömämpi este. Käännä kokemasi voimaksesi, ja ajattele, että et ole selvinnyt kaikesta tuosta vain luovuttaaksesi unelmasi tavoittelemisesta. Löydä se usko itseesi, niin pääset kyllä sisään. :)
Kiitos sinulle kauniista sanoistasi.
Viestisi todella lämmitti sydäntäni. :)