Minun tarinani:
Olin 15-vuotias kun tein ensi kerran abortin. Se oli sitä nuoruuden typeryyttä ja silloin en edes miettinyt vaihtoehtoa pitää lasta.
Meni toiset 15 vuotta. Tuona aikana sain kaksi lasta ja ajattelin, että kolmas lapsi olisi tervetullut. Koin kuitenkin avioeron ja seuraava mies osottautuikin väkivaltaiseksi. Tämän ikävän ja järkyttävän seikan huomasin vasta kun olin miehelle raskaana.
Mies potki useita kertoja mm. vatsaan. Olin silloin 8 vkolla raskaana. Aloin vuotamaan ja menin lääkäriin jossa sanoin että haluan raskauden keskeytyksen. En uskonut, että lapsi olisi ollut välttämättä edes terve ja toisekseen en halunnut lasta sille miehelle. Enään. Oli todella musertavaa aikaa se. Miehelle lapsi olisi ollut ensimmäinen ja toivottu.
Lääkkeellinen abortti tehtiin. Voin sanoa, että se oli yksi elämäni hirveimpiä asioita. Kuin synnytys, kipuineen kaikkineen ja tuloksena kuollut sikiö. Surin lasta jota en voinut pitää.
Suru tietenkin jatkui pitkään, mutta jälkeen päin olen kuullut ko. miehen lyöneen uuttakin naisystäväänsä ja tämän lasta! Samanlainen kohtalo olisi siis ollut sekä minulla, että yhteisellä lapsellamme. Myös se, että olemassa olevat lapseni, miten heille olisi ajan oloon käynyt tuon miehen ollessa kuvioissa tavalla tai toisella?!
Noiden asioiden valossa tein mielestäni oikein.
Kolmas aborttiin johtanut raskaus oli täysin suunnittelematon ja tapahtumana uskomaton.
Ikää alkoi mielestäni olla liikaa ja lapsi haaveet olin jo ajat sitten haudannut.
Minulla oli miesystävä ja hänet oli aikoinaan todettu steriiliksi. Kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen yllätys yllätys(siis ehkäisyä emme em syistä käyttäneet,) tulinkin raskaaksi. Mikä shokki!!
Molemmat olimme järkyttyneitä. Tilanteemme oli muutenkin sellainen, että lapsi ei olisi siihen millään sopinut.
Kun sain tietää, että näin on käynyt, olin heti keskeytyksen kannalla.
Silloin vihasin kohtaloani. Ajattelin, että näin käy vaan ainoastaan minun tuurilla.
Ajatuskin pienestä lapsesta, pienen lapsen tarpeineen kauhistutti. En ole nuori ja voimissaan oleva aloittaakseni sen vaiheen uudestaan.
Tein viimeisen aborttini täysin itsekkäistä syistä.
Jokainen abortti on liikaa sen toki myönnän. Mutta jokaisen takaa löytyy oma syynsä ja ne riittävät minulle.
Tiedän, että tälläkin palstalla on niitä saarnaajia ja pyhistelijöitä, jotka eivät haluakkaan ymmärtää tätä. Olisi oikeastaan hyvä jos me "pahat" uskaltaisimme tulla esiin ja kertoa miksi olemme tehneet tuon kipeän ratkaisun.
Jokaisen tulee saada päättää omasta ruumistaan. Ja aivan liian usein tehdään lapsi ajattelematta millaisen elämän sille voi tarjota. Minun tarinassa kaikki nuo kolme tapausta olisivat olleet lapsen kohdalla huonoja ajankohtia syntyä. Raakaa, mutta totta!
En pidä itseäni sen huonompana kuin ennenkään. Olen kuitenkin ihan tavallinen ja kiitollinen kahdesta lapsestani jotka olen saanut kunnialla saattaa maailmaan ja joille olen voinut tarjota hyvän ja onnellisen lapsuuden ja nuoruuden.
Toivoisin todellakin muiltakin rohkeutta kertoa näistä asioista! Ettei tämä olisi vaan abortin vastustajien oma foorumi pelkästään.
Olin 15-vuotias kun tein ensi kerran abortin. Se oli sitä nuoruuden typeryyttä ja silloin en edes miettinyt vaihtoehtoa pitää lasta.
Meni toiset 15 vuotta. Tuona aikana sain kaksi lasta ja ajattelin, että kolmas lapsi olisi tervetullut. Koin kuitenkin avioeron ja seuraava mies osottautuikin väkivaltaiseksi. Tämän ikävän ja järkyttävän seikan huomasin vasta kun olin miehelle raskaana.
Mies potki useita kertoja mm. vatsaan. Olin silloin 8 vkolla raskaana. Aloin vuotamaan ja menin lääkäriin jossa sanoin että haluan raskauden keskeytyksen. En uskonut, että lapsi olisi ollut välttämättä edes terve ja toisekseen en halunnut lasta sille miehelle. Enään. Oli todella musertavaa aikaa se. Miehelle lapsi olisi ollut ensimmäinen ja toivottu.
Lääkkeellinen abortti tehtiin. Voin sanoa, että se oli yksi elämäni hirveimpiä asioita. Kuin synnytys, kipuineen kaikkineen ja tuloksena kuollut sikiö. Surin lasta jota en voinut pitää.
Suru tietenkin jatkui pitkään, mutta jälkeen päin olen kuullut ko. miehen lyöneen uuttakin naisystäväänsä ja tämän lasta! Samanlainen kohtalo olisi siis ollut sekä minulla, että yhteisellä lapsellamme. Myös se, että olemassa olevat lapseni, miten heille olisi ajan oloon käynyt tuon miehen ollessa kuvioissa tavalla tai toisella?!
Noiden asioiden valossa tein mielestäni oikein.
Kolmas aborttiin johtanut raskaus oli täysin suunnittelematon ja tapahtumana uskomaton.
Ikää alkoi mielestäni olla liikaa ja lapsi haaveet olin jo ajat sitten haudannut.
Minulla oli miesystävä ja hänet oli aikoinaan todettu steriiliksi. Kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen yllätys yllätys(siis ehkäisyä emme em syistä käyttäneet,) tulinkin raskaaksi. Mikä shokki!!
Molemmat olimme järkyttyneitä. Tilanteemme oli muutenkin sellainen, että lapsi ei olisi siihen millään sopinut.
Kun sain tietää, että näin on käynyt, olin heti keskeytyksen kannalla.
Silloin vihasin kohtaloani. Ajattelin, että näin käy vaan ainoastaan minun tuurilla.
Ajatuskin pienestä lapsesta, pienen lapsen tarpeineen kauhistutti. En ole nuori ja voimissaan oleva aloittaakseni sen vaiheen uudestaan.
Tein viimeisen aborttini täysin itsekkäistä syistä.
Jokainen abortti on liikaa sen toki myönnän. Mutta jokaisen takaa löytyy oma syynsä ja ne riittävät minulle.
Tiedän, että tälläkin palstalla on niitä saarnaajia ja pyhistelijöitä, jotka eivät haluakkaan ymmärtää tätä. Olisi oikeastaan hyvä jos me "pahat" uskaltaisimme tulla esiin ja kertoa miksi olemme tehneet tuon kipeän ratkaisun.
Jokaisen tulee saada päättää omasta ruumistaan. Ja aivan liian usein tehdään lapsi ajattelematta millaisen elämän sille voi tarjota. Minun tarinassa kaikki nuo kolme tapausta olisivat olleet lapsen kohdalla huonoja ajankohtia syntyä. Raakaa, mutta totta!
En pidä itseäni sen huonompana kuin ennenkään. Olen kuitenkin ihan tavallinen ja kiitollinen kahdesta lapsestani jotka olen saanut kunnialla saattaa maailmaan ja joille olen voinut tarjota hyvän ja onnellisen lapsuuden ja nuoruuden.
Toivoisin todellakin muiltakin rohkeutta kertoa näistä asioista! Ettei tämä olisi vaan abortin vastustajien oma foorumi pelkästään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minä myös olin ensimmäisen abortin aikoihin 15 vuotias ja myös nuoruuden typeryyttä täälläkin. En kyennyt äidiksi siinä iässä ja ihan lapsi olinkin silloin.
Tein reilu 20 kymppisenä lapsen ja sen jälkeen alkoi perhehelvetti. Lapsi oli puolen vuoden ikäinen kun mies makasi minut väkisin ja tulin kolmannen kerran raskaaksi. Heitin miehen pihalle ja tein abortin.
Tässä minun tarina.
ei tarvii enää lyödä,on helppo haukkua kun itsellä ei ole kokemusta.
Minusta tuntuu että suurin osa aborteista ei ole naisen aloite,vaan mies on taustalla joko painostaa tai uhkailee ja nainen päätyy siihen.
Henkinen väkivalta ei ole elämän puolustamista vaan tuhoamista,joten jääköön haukkujat sikseen.
Hyvää elämää jatkossa!
siis yleensä MIES on se joka ei syystä tai toisesta tahdo lasta,painostaa naisen aborttiin!
Nainen on yleensä se joka haluaisi lapsen,mutta mies uhkailee esim erolla,ja naisella on vaikea pääätös alkaa yksihuoltajaksi!
Huh kyllä miehet osaa kusettaa naisia hyvin. Jo teininä voidaan ottaa salaa kondomi pois(siis poika/mies ottaa), sitten joku paljastuu väkivaltaiseksi (henkinen tai fyysinen), ja joku mies luottaa sinisilmäisenä "steriiliyteensä" ja puhuu naisen uskomaan siihen. Naiselle kipua ja turhaa kärsimystä ja tautejakin... ärsyttävää suoraan sanottuna. Kaikenlisäksi voidaan vakaassa suhteesa synnyttää pari lasta ja mies onkin ns. väärä, ja vanhemmat eroaa lopulta.
Naiset ovat liian sinisilmäisiä nuoresta asti ja kusettaja miehiä riittää. Milloin saadaan oppaita tytöille, jo koululaisille, että katsovat seuransa paremmin, selitettäisiin miksi ei teiniraskauksia kannata -kuinka iso vaiva lapsesta -eikä se lapsi ole ratkaisu suhteiden ongelmiin vaan hajottaa suhdetta ennemminkin ja huolehtivat itse ehkäisystä ajoissa... ja ei tulisi tautejakaan.
Myös naisille ja miehille tarvittaisiin oppaita ehkäisymenetelmistä, koska monille ei käy pillerit. Ja ei moni ei tiedä että joskus kannattaa käyttää varaksi edes ohutta kondomiakin vaikka on ehkäisy. Tai steriiliys voi pettää.. jne. Siis helposti saataville esitteet.
Joo o.
Varmaan on fiksujakin miehiä ja naisia liikkeellä paljon. Mutta voi olla myös mielenterveysongelmaisia tms., tai sitten halutaan pelkkää sekisiä mutta toinen luulee enemmän ja jätetään se siihen luuloon.. moneen junaan on ihmisiä.
Tyhmyys ja viisaus, mutta ilman kokemusta ei aina ole viisas jos on nuorikin. Siksi tulee mieleen aina oppaat, joissa olisi niin hienosti selitetty että menee perille, eikä tule mitään vastareaktiota.. :) Taito pitäisi olla silläkin joka oppaat tekee ja että olisi kaunis ulkoasu ja mielenkiintoinen, ei mikään luotaantyöntävän hurja. :)
Sitä minä ihmettelen. En vähättele ja sano, että se olisi helppo vaihtoehto. Kysyn pikemminkin. Olen itse ollut kaksi kertaa tilanteessa, jossa olen miettinyt, tekisinkö abortin. En kyennyt siihen kummallakaan kerralla. Täysi itsekkäistä syistä. En olisi pystynyt elämään itseni kanssa sen jälkeen. Adoption kanssa sama juttu. Silti olisin mieluummin valinnut sen, kuin abortin. Kerron tämän ihan rohkeasti!
Kirjoitan kylmästi tapaus 1,2,3 toivottavasti se nyt ei loukkaa teitä täydellisiä
1.
Olin 15-vuotias, täysin pentu siinä vaiheessa. Ja silloin ei todellakaan käynyt adoptio mielessä.
Asuin vanhempien luona luonnollisesti. Ja vanhoollisilta vanhemmilta koko asia piti pitää tiukasti salassa.
Ei edes koululääkäri ottanut tuollaista vaihtoehtoa puheeksi. Et se siitä.
2.
Kuten luit kirjoituksestani, kyllä siinä ihan ensimmäisenä kävi mielessä, että onkohan kaiken sen potkimisen jälkeen lapsella edes ollut kaikki hyvin. Toisekseen raskaana ollessa hormoonit jyllää ja silloin olin niin hakatussa kunnossa, että halusi päästä lapsesta eroon=koko miehestä, koska hänestä ei olisi ollut mitään tukea raskausaikaan. Lueppa tarkemmin ja mieti omalle kohdallesi. Ja jos olisi käynyt niin, että adoptioon olisin päätynyt, niin empä todellakaan olisi halunnut onnetonta lasta(raskausajan äidin mieliala vaikuttaa myös lapseen, tiesitkö) ja kenties vakavasti vammaista lasta tähän maailmaan kärsimään.
3.Minun ja mieheni ikä oli sitten se suurin syy tähän. Kumpikaan ei todellakaan halunnut lasta. Mies ei kusettanut, hän ei ollut kesken kasvuinen pojan kloppi ja dokumenttia löytyi siitä, että sikotauti lapsena sairastettuna oli tehnyt hänestä steriilin.
Ja työkuviot olivat kerrankin minulla sillä mallilla, että sori vaan te moralisoijat, etten kertakaikkiaan jaksanut ajatella "vanhoilla" päivilläni sitä raskauden tuomaa rasitetta (työt olisivat kärsineet ja pahasti). Niin, pitänee sanoa, että molemmat syntyneiden lasten raskaudet olivat vaikeita vaikka nuori olinkin.
Olin kuitenkin Yh ollut pitkiäkin aikoja ja kotiäitinä vuosia, nyt ajattelin, että se aika on ohi ja jätän lasten teon muille.
Ei näihin ole yhtä ainoata oikeaa tapaa menetellä. Ja te viisaat ja psyykkisesti(mielestänne ainakin) terveet, voin sanoa, että kaikki on nupissa minulla kunnossa. Ehkä niinkin kunnossa, että uskaltaa ajatella realistisesti ja toimia sen mukaan plus että halusin kertoa tämän muillekkin. Olen hyvässä asemassa työssäni(ja tyhmät ja hullut eivät pärjää tässä jos kaikki ns terveetkään) ja tarinani kirjoittaminen teki kipeää mutta helpotti. Toki tiesin, että nti ja rva täydellisten erehtymättömät mielipiteet saan lukea.
Älkää aina tuomitko! Ei tarvi aina tuoda mielipiteitänne ainoana oikeana.
Viel toivoisin, että te jotka olette käyneet läpi kenties useamman kerran niin kertokaa ihmeessä. Se voi monta auttaa selviämään häpeen tunteesta tietäen, että on sitä muillekkin sattunut ja tapahtunut.
Oisit sä voinu ne sinne adoptioonki antaa.
Toisen kohdalla oisit voinu jättää sen väkivaltasen miehen, ja oishan se voitu myöhemmin todeta jos sikiölle ois tullu jotain vaurioita.. nyt koitat selitellä asiaa vaan parhain päin itelles, että ois EHKÄ ollu vammanen tms. Onhan alkio/sikiö aika hyvin suojassa siellä kaikilta töytäsyiltä ne ekat kuukaudet.
Itsehän sä sitten lopulta sille(kin) lapselle sen pahimman väkivallan teon teit. Turha se on sitä miestä syyttää.
p.s. Mua potkittiin myös ja myöhemmilläkin viikoilla, ja lisäks ryyppäsin vielä ekoilla viikoilla kun en tienny raskaudesta ja käytin lääkkeitä joiden vaikutuksesta ei tiedetä, ei sais käyttää raskaana - ihan terve lapsi kuitenkin tuloksena.. että tällei.
..., et suoraan tuomitset toisten vaikean valinnan. Pikkusen viisautta toivoisin sinulle.
kerroin vain omista ratkaisuistani vaikeissa tilanteissa. Kun sain ensimmäisen lapseni, olin jo 22-vuotias. Vanhoillisille vanhemmilleni ja ehkä heidän kasvatuksestaan johtuen kuitenkin emotionaalisesti täysi teini. Vahinkoraskaus oli minulle järkytys. Mietin aborttia ja itsemurhaa. En pystynyt kumpaankaan. Asuin kotona, opiskelin ja olin "salaa" raskaana 3 kk. Vauvauutinen oli vanhemmilleni kammottava järkytys ja isäni päätti hylätä minut - kuulin jälkeenpäin. Muutin lapsen isän luokse kauas pois. 22-vuotias on tietysti kypsempi saamaan lapsen, kuin 15-vuotias. Silti lapsen saaminen siihen tilanteeseen pisti aivan koko elämän uusiksi enkä todellakaan säästynyt häpeältä.
Elämä yllätti. Olin kuolla verenvuotoon synnytyksessä (vuosin 5 litraa). Vauva oli saada aivovaurion. Kumpikin selvisi terveenä. Vanhemmilleni se oli kasvun paikka. Olin taas tervetullut kotiin.
Nyt, vuosia myöhemmin, odotan lasta miehelle, joka yhtäkkiä päättikin, ettei ole valmis ja katosi kokonaan. Olisin vielä hänen häipymisensä jälkeen ehtinyt tehdä abortin. En pystynyt siihen. Aivan varmasti tämä pistää työkuvioni (on jo pistänyt) uuteen uskoon. Aivan varmasti vauvalle ei ole hyväksi, että olen raskauskipujen lisäksi käsitellyt pettymystä ihmissuhteessa. Häpeältä en ole tässäkään tilanteessa säästynyt. Fyysisellä hakkaamisella on dramaattisemmat seuraukset, mutta kylmästi hylätyksi tuleminen tuntuu solutasollakin ihan kiitettävän hyvin.
Elämä olisi mennyt varmaankin melko toisella tavalla, jos olisin muuhun ratkaisuun tullut. Parempi silti näin. Minulle abortti vain olisi ollut se kaikista kauhein paikka. Olisin pettänyt sekä kantamani lapsen että itseni niin syvällisellä tasolla, etten olisi zombieta kummemmaksi kuntoutunut. Adoptio olisi ollut paljon pienempi paha, mutta ylivoimainen ajatus silti.
On siis minullekin sattunut ja tapahtunut ihan yhden ihmisen kohdalle riittävästi. Kamppailen varmasti vielä ajoittain häpeän tunteiden kanssa eikä elämä yksinäisenä vanhempana lasten kanssa ole muutenkaan hirmu helppoa. Vertaistuki on auttanut siinä. Voin ratkaisuineni hyvin ja koen, että selviän näistä uusistakin haasteista. Näinkin on mahdollista valita, ihan toisia tuomitsematta ja täydelliseksi tunnustautumatta!
Niin. Jokainen meistä elää ratkaisujensa kanssa. Kuten olen todennut, että ei ole yksiselitteistä ainoaa "totuutta".
Nyt odottelen sitä mummiksi pääsyä, sitten aikanaan:)