käsi sydämellä

monen lapsen äitinä katson voivani vastata tuohon.

On luonnollisesti selvää, että aika vanhemmillakin rajallinen resurssi eivätkä vuorokauden tunnit eivät lisäänny lapsiluvun kasvaessa.

Kokemukseni mukaan suurperheellisyyden kuitenkin valitsevat pääsääntöisesti sellaiset ihmiset, jotka näkevät juuri sen perheen tärkeinpänä elämäntehtävänään jolloin ainakaan pikkulapsivuosina eivät vanhemmat keskity uraan ja harrastuksiinsa vaan vapaa-aika vietetään mahdollisimman tiukkaan perheen parissa.
Omilta lapsuusvuosiltani muistan useitakin kertoja, jolloin ystäväni pienperheistä ilmaisivat ihan ääneen kateutensa siitä, kun "teillä on aina joku kotona ja teillä tehdään niin paljon juttuja yhdessä". Samaa tendenssiä olen ollut huomaavinani nyt omien lasten ystävissä.

Se, että pystyykö jokainen vanhempi olemaan täysin tasapuolinen suhtautumisessaan kaikkiin lapsiinsa, on niitä sitten kaksi tai kaksitoista, onkin mielestäni enemmän sidoksissa vanhemman henkilöön kuin siihen lapsilukuun.
Samoin on yksilöllistä se, pystyykö/osaako vanhempi antaa lapselleen juuri tämän tarvitseman kaltaista huomiota ja tukemaan esimerkiksi vahvan tunneilmaisun kehitystä. Osa meistä osaa, osa ei. Useimmat tekevät parhaansa.

En tiedä onko perheemme vielä ns. suurperhe - neljäs ipana suunnitteilla. Olen hyvin lapsirakas, mutta tuleeko sitä rakastettua kaikkia lapsia tasa-arvoisesti ja antaako sitä aikaa kaikille lapsille samassa määrin? Rehellinen vastaus on: ei. Kiltti ja helppo lapsi (jollaista meillä ei kyllä ole ollutkaan vaikka ihania ja rakkaita kaikki) ei kyllä meillä jää ilman huomiota, päin vastoin se vaativa ja vaikea jää. Yksi lapsistamme on pienestä asti ollut hyvin vaativa ja vaikea, hänellä on diagnosoitu neurobiologinen sairaus myöhemmin, hän ei ymmärrä sosiaalisen kanssakäymisen perusteita ollenkaan, on itsekäs, töksö ja suuttuessaan silmitön - saattaa mm. käydä toisen päälle ihan pikkuriidankin seurauksena. Ei ole kiitollinen eikä innostunut mistään. Ei siedä huumoria, paitsi omanlaistaan. Haukkuu kaikkia ja kaikkea a:sta ö:hön. Luennoi mm. ruokapöydässä kuinka "räkää" ja "paskaa" ruoka on (pienenä huomattavia syömisongelmia, kun osasi niin heitteli ruoat lattioille rääkyen suureen ääneen). mitkään perusjutut eivät omatoimisesti luonnistu: pesut, vaatteidenvaihdot, tulemiset ja menemiset, läksyt. tämä lapsi, vaikka rakas onkin, ei ole niin rakas kuin terveet lapset, ja välillä kun hänen terapioidensa/tukiensa kanssa on paperisotaa harrastettu ja näännytty ihan hänen muihinkin vaatimuksiinsa ja hänen aiheuttamiinsa velvoitteisiin, ja lapsi vain haistattaa koska "ruoassa on vaan jänteitä ja nahkoja" ja valehtelee ja valittaa, ja on opastettava kuin pikkulapsi vaikka on jo teini-ikäinen, niin tulee jopa mieleen että voi kun ei häntä tarvitsisi nähdäkään pitkiin aikoihin. hirvittävää tunnustaa että näin on, ja vielä vaikka tämän lapsen käytös johtuukin pääosin sairaudesta, jolle hän ei mitään mahda. kuitenkin "metsä vastaa niin kuin sinne huudat", ja tämä pätee vaikka olisi omasta lapsesta kyse; joka on sosiaalinen, iloinen ja nauttii ihmiskontakteista, niitä myös saa. eli mielestäni nimenomaan se "kiltti ja helppo" on helpommin huomioitavissa ja saa vastakaikua itse osoittamalleen ilolle ihmissuhteista, päin vastoin kuin esitit. meidän muut lapset ovat viihtyneet itsekseen vauvoina, mutta olleet oikeita aurinkoja kun heidän kanssaan on seurusteltu ja hoitohetkiä vietetty, toisin kuin mainittu neurobiologisesti vammainen lapsi, joka ei vauvanakaan osoittanut mitään vastakaikua hellyydenosoituksille jne. "kiltti ja helppo" lapsi saa nauttia "kilteistä ja helpoista" vanhemmista, vaativa lapsi taas joutuu kohtaamaan vaativaiset vanhemmat. näin meillä ainakin.

jos joku hankkii yhden lapsen niin takaako se sen että lapsi saa paljon huomiota j aoikealla tavalla? Entä jos on kaksi lasta niin saako ne sitten puolet sen yhden lapsen huomiosta? Kolme taas vain kolmanneksen?

Huomiota ja rakkautta ei ole vakiomäärää jaettavana. Joillakin on enemmän ja joillakin vähemmän, joskus ei ollenkaan ja joku taas hukuttaa siihen ja tukahduttaa. Lasten määrä vaan ei mene ihan suhteessa noihin vanhemmuuden edellytyksiin aina.

Kuitenkin ajattelen niin että jos meillä olisi kaksi lasta neljän sijaan niin saman ne saisi kuin nytkin. Eli ei niille tuplaantuisi kuin korkeintaan käyttörahat..

Perhe ja sen suhteet kun ei ole matikkaa vaan jotain ihan muuta. Kahdesta lapsesta se helppo voi jäädä ihan yhtälailla huomiotta kuin yksi kymmenestäkin. Se on jopa ikävän usein niin. Lapsia kun on vähemmän niin vanhemmilla on aika aomiin juttuihin enemmän. Eli olisiko tavallaan niin että lasten määrä säätelee enemmän aikuisten omaa ajankäyttöä kuin sen käyttöä lasten kesken?

Tosin jos ihan rehellisesti sanon niin onhan noissa todella suurpeheissä vähän erilainen työnjako jo lasten ja aikuisten kesken kuin muiss aperheissä ja hoitovastuuta yms saa ne isommat jo lapsena aika paljon. Vanhempien aika ei riitä yksinkertaisesti. Tosin kun siinä monasti taustalla on jokin aate tms niin se menee siihen kuin sukka jalkaan.

Joskus töissä kun kokkaa tai pyykkää noin kymmenen ihmisen juttuja niin mietin, että jos tätä olisi kaikki päivät niin eihän se olisi elämää vaan se olisi työtä ja siitä olisi kotoisuus kaukana! Sehän on jo aika laitosmaista kodiksi silloin tai sitten ihan älytöntä ihan kotikonstein hoitaa esim pyykkiä jollain neljän kilon koneella.. Moni senkin valinnan vaan on tehnyt jostain syystä.

Niin tuosta huomioimisesta sun muusta. Meillä ainakin huoma aihan selvästi sen, että kun vanhemmat lapset tietenkin kiehnäsi meidän sylissä ja kimpussa niin nuorempi tekee sitä kaikille ja toiseksi nuorinkin hakeutuu yhtä hyvion jonkun muun kainaloon kuin meidän vanhempien. Eli samoja tuntemuksia ja tarpeita tyydytetäänkin eri ihmisten kesken. Häviäjää ei ole vaan vain voittajia sillä eipä nuo teinit varmaan missään olosuhteissa juurikaan enää äidin kainaloon tule, on ne muut kainalot jo mielessä.. Nyt noi pienemmät sen sijaan auliisti jakavat hellyyttä ja saavat sitä.

sama läksyissä. Kun aikanaan se oli äiti tai isä niin nyt kaikki saavat osansa. Siskon pitkä vieteri on tarpeen lukemisen opettelun kuuntelussa ja veli taas tarkastaa matikan läksyt äkkiä. Ei olla niin riippuvaisia siitä vanhemman läsnäolosta. Sitten voi vilauttaa vaan että tehty on jo! Ja taas sisarusten suhde on jotakin uutta..

Jos olet kokonaan jäänyt osattomaksi niin epäilen olisiko vanhempasi huomioineet sinua vaikka teitä olisi vähemmän vai olisiko edelleen sen huomion vienyt se joku muu joka vaati sitä kiivaammin?

Koen lapsuudessani saaneeni rakkautta. Huomiota en ainakaan muista enempää kaivanneeni. Olin hyvin itsenäinen lapsi luonnostani. Sisarukseni ovat kokeneet kukin hyvin eri tavalla saamansa huomion. Se, miten paljon sitä tarvitsee ja saa, on hyvin yksilöllistä. Vanhemmat yleensä varmasti tekevät parhaansa.

Aikuiseksi ja vanhemmaksi itse tultuani olen viimein nämä ymmärtänyt. Itsellänikin on suuri perhe. Ja pyrin huomioimaan jokaisen yksilöllisesti. Haluan tarjota lapsilleni kasvupohjan, jossa itsetunnolla on mahdollisuus terveeseen kehitykseen, turvallinen ja rakastava ilmapiiri. Paikka, jossa vanhemmalla on aina aikaa kuunnella, pitää sylissä, lohduttaa jne. Tämä on vaatinut minulta sen, että olen kotona. Jos kävisin töissä, tuntisin itseni riittämättömäksi. Onneksi mieheni kanssa olemme tästä yhtä mieltä, enkä joudu tuntemaan syyllisyyttä kotona olemisesta. Enkä missään nimessä halua syyllistää ketään, joka on tehnyt toisenlaisia ratkaisuja! Oma äitini oli töissä ja se oli varmasti hänelle hyvä ratkaisu. Jokainen tietää omat vahvuutensa ja heikkoutensa parhaiten.

kaikenlaisia tapoja, välillä käytetään isompia laskettelemassa, katotaan illalla pienempien mentyä nukkumaan elokuvaa vanhempien lasten kanssa. Pienemmät saavat huomiota päivisin kun ovat kotona, ja pyörivät iltapäivän sylistä toiseen kun isommat tulevat koulusta=)

Voi kuule, minä olen kasvanut kolmilapsisessa perheessä ja olin se kiltti ja helppo lapsi, ja nyt aikuisiällä olen omien lapsieni kautta huomannut miten minä en silloin omassa lapsuudessani saanut ilmaista oikeita tunteitani. Siis olisin saanut, mutta olin omassa päässäni luonut itselleni sellaisen kuvan, että minun pitää olla kiltti.
En usko, että kaikissa vähälapsisissakaan perheissä kohdellaan lapsia sen enempi yksilöinä, kun suurilapsisissa. Jos perheessä on vähän lapsia, saattaa vanhemmilla olla esim. työasiata tärkeämpiä tai harrastukset tai ihan jotain muuta intressiä. Se on vaan sääli, että lapsen mieli on sellainen, että "kiltti" lapsi luulee, että on oltava kiltti muuten vanhemmat ei rakasta.. Niinkuin se miksikään muuttuisi, jos heittäytyisi välillä ranttaliksi.

Se on kuule ihan sama oli niitä sisaruksia vaikka sata tai ei yhtään,niin joutuu muutkin ihmiset käymään läpi lapsuuden traumojaan.Meitä ei ollu kuin kaksi lapsuuessani,enkä silloinkaan saanut sitä mitä tarvitsin.Tai sit on helppoa olla jälkiviisas ja syyttää vanhempiaan kaikista ongelmista.Meillä on 5 lasta,enkä varmasti ole täydellinen äiti.Eikä kukaan teistä ole!Ja se onkin taitolaji että osaa antaa lapsilleen aikaa....tiä sit olemmeko mekään onnistuneet.