Olen lukion toista vuosikurssia käyvä tyttö ja niin totaalisen väsynyt kaikkeen. Pintapuolisesti asiat on ihan hyvin, kuten näemmä monella muullakin tänne kirjoittaneella: on vanhemmat, sisaruksia ja kavereitakin (tosin ei kuitenkaan yhtään ihmistä, jota pitäisin oikein "tosiystävänä"). Koulussakin menee hyvin: kurssinumerot on ysejä ja kymppejä, muutama kasikin mahtuu sekaan. Mutta jotain silti puuttuu. Nykyään itkettää koko ajan, en jaksa tehdä yhtään mitään, mikään ei kiinnosta ja en vaan saa omilta ajatuksiltani rauhaa. Pelkään että hajoan, ja se taitaakin väistämättä olla edessä. En halua mennä hakemaan apua, se olis katastrofi, sama kuin tunnustautua julkisesti hulluksi. Elämä on aika sekaisin tällä hetkellä. Olen laihtunut muutamassa kuukaudessa melkein 10kg ja ihmissuhteet (ne harvat siis) ovat päin helvettiä. On kamalaa huomata, kuinka entiset kaverit pikkuhiljaa kaikkoavat viereltä ja pian sitä huomaakin olevansa ihan yksin. Ei ole poikaystävää, ei koskaan ollutkaan, vain jotain satunnaista säätöä itseä yli 6 vuotta vanhemman opiskelijapojan kanssa. Kyseinen tyyppi saa minut tuntemaan itseni maailman surkeimmaksi ja huonoimmaksi ihmiseksi, mutta silti hän on se ainoa henkilö, jonka kanssa haluaisin olla ja joka ylipäätään edes merkkaa mulle yhtään mitään. Elämme todella erilaisissa elämäntilanteissa, ja olemme oikestaan täysin toistemme vastakohtia muutenkin. Olemme LIIAN erilaisia. Tiedostan tämän, ja usein mietinkin mikä mussa on vikana, kun menneistä ihmisistä ja muistoista on niin helvetin vaikeaa päästää irti. Olen yrittänyt katsoa tulevaisuuteen valoisin mielin, mutta se on turhaa. Ei onnistu. En jaksa asua kotona, haluan elämän, toisaalta haluaisin myös kuolla. Maailmassa ei ole mulle yhtään mitään tai yhtään ketään. Pelkään omaa itseäni. Pelkään omia ajatuksia. En kestä itseäni enää yhtään. Tulipa melkoista angstausta tästä, mutta olisin enemmänkin kuin kiinnostunut saamaan neuvoja/kommentteja teiltä muilta. Millaisia itsehoitokeinoja on olemassa masennukseen? Kuten sanottua, en todellakaan ole menossa juttelemaan millekään psykiatrille tai mitään, en halua leimata itseäni mielisairaaksi.
Auttakaa.
:(((((
4306
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ahdistuksesi menevän ohi. Itselläni oli samanlainen synkkä vaihe ammoin lukioaikana. Ei näkynyt valoa tunnelinpäässä, vaikka elämä oli vasta alussa.
Synkkyyteni ja toivottomuuteni katosivat, kun muutin kotoa pois, ensin vuodeksi erääseen sisäoppilaitokseen ja myöhemmin lopullisesti opiskelupaikkakunnalle.
Tuossa kriisissä voi olla kysymys jonkinlaisesta mielestäni aivan terveestä vanhojen kuvioiden kyseenalaistamisesta ja jättämistarpeesta.
Onneni taisi aikoinaan (siitä on jo pari kymmentä vuotta aikaa) se, että ystävättärelläni oli aivan samat negatiiviset fiilikset.
Ehkä tekemistä on myös hormoneilla. Enemmän kuitenkin mielestäni sillä, että mieli kaipaa tuossa iässä ja elämänvaiheessa vallankumousta.
Pidä katseesi tulevaisuuden mahdollisuuksissa, keskitä kaikki mahdollinen energiasi luottavaisin mielin tulevaisuuteen. Aivan lähitulevaisuus eli lukiosta pääseminen jo avaa tiesi vaikka minne!
Nykyinen masennukseni johtuu ikävistä tapauksista lähimenneisyydessäni eikä suinkaan ole jatkunut lukiosta asti. Väliajat ja vuodet olen elänyt täysipainoisesti.
Elämä vasta edessä sinulla. Ymmärrän masennuksesi. Itse jäin aikoinaan pois lukiosta keskittymättömyyteni takia. Ahdisti kovasti, enkä tiennyt mitä eämältä halusin. Usko pois, se helpottaa vielä. Ja jos tuntuu, että tarvitset juttuseuraa, kyllä voit käydä terapeutin, tai vaikka terkkarin juttusilla, ilman, että kenenkään tarvitsee tietää. Niillä on vaitiolovelvollisuus. Sinulla on paljon kohtalotovereita. Selviät kyllä ja varmasti se suhdekin vielä edestä löytyy. Tsemppiä!
...missään nimessä terkkarille mene, se ei saa mitään aikaan.
Huoh. Masentaa vain päivä päivältä enemmän.
Kiitos lohduttavista sanoista kuitenkin.
läpikäyneenä voin aavistaa tuntemuksiasi. Minäkin erkaannuin aikoinaan kaikista ystävistäni kun kukaan ei jaksanut enää kuunnella "ainaista valitustani". Jätin koulut kesken ja istuin yli 6 kuukautta täysin neljän seinän sisällä. En mennyt terapiaan enkä lääkäriin vaan olin yksin ja kirjoitin päiväkirjaani. Lihoin noin 30 kiloa sinä aikana kun yritin lohduttautua syömällä mutta oloni helpottui pikku hiljaa. Ahdistuminen väheni kuin varkain ja rupesin taas miettimään elämää ja mahdollisuuksia. Hain työpaikan ja hakeuduin takaisin lukioon josta jopa kirjoitin vaikeuksista huolimatta. Minulla oli enne masennustani niin sanottu elämän rakkaus (eka kunnon ihastus) joka oli juuri kuusi vuotta minua vanhempi, siitä ei tullut tietenkään mitään ja hän jätti minulle traumoja jotka vaikuttavat elämääni vieläkin. Kun "heräsin" takaisin elämään, löysin aivan ihanan ja mukavan miehen itselleni. Olemme hänen kanssaan jo eronneet mutta ystävyytemme säilyy aina. Ytimenä tässä on se että joskus saa mennä huonosti ja yleensä asioilla on tapana järjestyä. Elämä antaa vain sen minkä voi kestää, tai ainakin näin haluaisi´n uskoa. Voimia!