Sain inspiraatiota alemman ketjun Talvi-novellista (tai proosallisesta runosta, mikä lie).
Jokin aika sitten näin askelia lumessa
Ei niin että laskisin koivunrenkaita tai uurteita silmieni ympärillä. Hävitin kelloni jäiseen pihakaivoon eräänä talvipäivänä, enkä muista tarkalleen milloin. En ole itseasiassa varma mitä tein kaivolla, mutta tuskin se mitään kovin tähdellistä oli. Melko monet asiat tuntuvat tätä nykyä sietämättömän turhanpäiväiseltä, mutta ne taisivat tuntua siltä jo kauan sitten. Jos minulla yhä olisi rannekello, laskisin uurteet silmieni ympäriltä, mutta koska se on kaivon pohjalla, olen pitäytynyt käyttämästä saunarakennuksen peiliäkään. Tiedän, ettei moisessa varsinaisesti ole mieltä, sillä eihän peilillä ja kellolla ole mitään yhteyttä toisiinsa, mutta en muista milloin pudotin sen sinne ja miksi olin kaivolla.
Asun tässä kelohonkaisessa mökissä, mikä on perin kummallista, jos tietää, etten varsinaisesti pidä luonnosta, mutta ei niin kummallista, että sitä tarvitsisi selittää. Itse uskon että se on osa erikoista ongelmaani, jonka se osittain ratkaisee. Joka tapauksessa ostin mökin eräältä kuolinpesältä joitakin vuosia ennen kuin tämä merkillinen ajatus ujuttautui mieleeni, eikä se ole jättänyt minua sen koommin rauhaan. Kerron siitä pian lisää. Ensin haluan kertoa sinulle että vuodenajat vaihtuvat, talvea seuraa kesä ja kuten tiedätte, lopulta talvi palaa, mutta minä olen vaipuneena ajatukseeni, ilman aikaa. Antakaahan kun selitän, sillä en halua kuulostaa houreiselta, etenkin kun sitä jo enenevissä määrissä olen. Siitä on monta vuotta, en tiedä tarkalleen kuinka monta, jolloin se iski minuun, eikä sen koommin jättänyt rauhaan. Olin matkalla kotiin silloisesta työpaikastani, joka oli jokin toimisto, jonka hankinnoista vastasin. Joka tapauksessa, muistan kuinka pysähdyin työmatkallani erään näyteikkunan eteen. Huomioni kiinnitti muovinen kello, jonka viisari tikitti hitaasti eteenpäin. Se oli monta tuntia väärässä ajassa. Kellon katseleminen laukaisi minussa selittämättömän tuntemuksen siitä, ettei millään asialla elämässäni oikeastaan ollut mitään merkitystä. Kyseessä oli valehtelematta kirkkain ajatus, joka päähäni oli koskaan pulpahtanut, niin ylitsevuotava se oli, että laskin kauppakassini maahan, enkä enää mennyt kotiini.
Mutta ei haparoida liian pitkälle menneisyyteen, sillä haluan kertoa sinulle päivärutiinistani, joka toistuu kaikkina viikonpäivinä, paitsi sunnuntaina, jota vietän milloin minäkin päivänä, koska minulla ei ole kelloa. Herään puoliltapäivin tai hieman myöhemmin, jolloin on vuoden ajasta riippuen joko kirkasta tai hämärää. Venyttelen ja haukottelen ensimmäiset minuutit, aivan rauhassa, sillä olen aamu-uninen. Toisinaan keitän itselleni teetä, joskus kahvia, sillä sallin itselleni valinnanvaraa, vaikka pyrin muuten välttämään valintatilanteita viimeiseen saakka. Aamiaisen jälkeen istun tuolissani, kunnes nälkä valtaa minut. Silloin teen itselleni ruoaksi puuroa, jonka syön lämpimänä, paitsi jos ajattelen liikaa, kuten minulle joskus käy, jolloin puuro ehtii jäähtyä. Leipää syön pitkin päivää. Illan suussa menen kävelylle ja pukeudun sään vaatimalla tavalla. En tiedä miksi.
…tämän pätkän loppu
Jokin aika sitten näin askelia lumessa
Ei niin että laskisin koivunrenkaita tai uurteita silmieni ympärillä. Hävitin kelloni jäiseen pihakaivoon eräänä talvipäivänä, enkä muista tarkalleen milloin. En ole itseasiassa varma mitä tein kaivolla, mutta tuskin se mitään kovin tähdellistä oli. Melko monet asiat tuntuvat tätä nykyä sietämättömän turhanpäiväiseltä, mutta ne taisivat tuntua siltä jo kauan sitten. Jos minulla yhä olisi rannekello, laskisin uurteet silmieni ympäriltä, mutta koska se on kaivon pohjalla, olen pitäytynyt käyttämästä saunarakennuksen peiliäkään. Tiedän, ettei moisessa varsinaisesti ole mieltä, sillä eihän peilillä ja kellolla ole mitään yhteyttä toisiinsa, mutta en muista milloin pudotin sen sinne ja miksi olin kaivolla.
Asun tässä kelohonkaisessa mökissä, mikä on perin kummallista, jos tietää, etten varsinaisesti pidä luonnosta, mutta ei niin kummallista, että sitä tarvitsisi selittää. Itse uskon että se on osa erikoista ongelmaani, jonka se osittain ratkaisee. Joka tapauksessa ostin mökin eräältä kuolinpesältä joitakin vuosia ennen kuin tämä merkillinen ajatus ujuttautui mieleeni, eikä se ole jättänyt minua sen koommin rauhaan. Kerron siitä pian lisää. Ensin haluan kertoa sinulle että vuodenajat vaihtuvat, talvea seuraa kesä ja kuten tiedätte, lopulta talvi palaa, mutta minä olen vaipuneena ajatukseeni, ilman aikaa. Antakaahan kun selitän, sillä en halua kuulostaa houreiselta, etenkin kun sitä jo enenevissä määrissä olen. Siitä on monta vuotta, en tiedä tarkalleen kuinka monta, jolloin se iski minuun, eikä sen koommin jättänyt rauhaan. Olin matkalla kotiin silloisesta työpaikastani, joka oli jokin toimisto, jonka hankinnoista vastasin. Joka tapauksessa, muistan kuinka pysähdyin työmatkallani erään näyteikkunan eteen. Huomioni kiinnitti muovinen kello, jonka viisari tikitti hitaasti eteenpäin. Se oli monta tuntia väärässä ajassa. Kellon katseleminen laukaisi minussa selittämättömän tuntemuksen siitä, ettei millään asialla elämässäni oikeastaan ollut mitään merkitystä. Kyseessä oli valehtelematta kirkkain ajatus, joka päähäni oli koskaan pulpahtanut, niin ylitsevuotava se oli, että laskin kauppakassini maahan, enkä enää mennyt kotiini.
Mutta ei haparoida liian pitkälle menneisyyteen, sillä haluan kertoa sinulle päivärutiinistani, joka toistuu kaikkina viikonpäivinä, paitsi sunnuntaina, jota vietän milloin minäkin päivänä, koska minulla ei ole kelloa. Herään puoliltapäivin tai hieman myöhemmin, jolloin on vuoden ajasta riippuen joko kirkasta tai hämärää. Venyttelen ja haukottelen ensimmäiset minuutit, aivan rauhassa, sillä olen aamu-uninen. Toisinaan keitän itselleni teetä, joskus kahvia, sillä sallin itselleni valinnanvaraa, vaikka pyrin muuten välttämään valintatilanteita viimeiseen saakka. Aamiaisen jälkeen istun tuolissani, kunnes nälkä valtaa minut. Silloin teen itselleni ruoaksi puuroa, jonka syön lämpimänä, paitsi jos ajattelen liikaa, kuten minulle joskus käy, jolloin puuro ehtii jäähtyä. Leipää syön pitkin päivää. Illan suussa menen kävelylle ja pukeudun sään vaatimalla tavalla. En tiedä miksi.
…tämän pätkän loppu
Vastaukset 12
Vanhimmat
onko hän tappaja?
Mä en tiedä, mutta luulen että (ehkä) kirjoitan ton loppuun ja keksin jotain mahdollisimman ei-dramaattista, joka ei tyydytä lukijan jännityksen kaipuuta, mutta pakottaa kohtaamaan elämän tarkoituksettomuuden tarkoituksettoman novellin kautta. Tai jotain.
otsikkoa... mitä hän teki kaivolla ja ajatuksiinsa uppoamista... mun aivot ajatteli heti murhaa. Kamalaa.
Tossa oli paljon hyvää, pidin erityisesti kello kohdasta. Mä voin kuvitella miten tuota oikeasti tapahtuu, elämän tarkoituksettomuuden tajuamista. Luin viime viikolla jossain netistä, että joku investointipankissa työskentelevä nuori mies oli heittäytynyt korkeasta rakennuksesta kesken haluamansa talon esittelyä. Taisi saada shokit kiinteistönvälittäjä.
Vau, totuus oli tolla kertaa näköjään ihmeellisempää kuin taru, vai miten se nyt menikään. Tässä pari kappaletta jatkoa:
Öisin nukun, paitsi silloin kun valvon ja katselen pimeää metsämaisemaa, jota en pimeyden vuoksi näe, mutta jonka muistan viimeistä piirtoa myöten lukemattomien päivällä vietettyjen tuntien vuoksi, eikä minun tarvitse varsinaisesti nähdä sitä.
Ajatukseni vartominen on tehnyt minusta sokean ja kuuron ympäristölleni ja jos totta puhutaan, en ole oikein kosketuksissa itsenikään kanssa. Niin piinaava se on, että se saattaa pulpahtaa päähän missä tilanteessa tahansa, juuri kun sen on onnistunut unohtamaan. Yleensä onnistun unohtamaan ajatuksen vain silloin, kun olen vaipunut tilaan, jossa en muista omaa olemassaoloani. Tiedättehän tuon tyydyttävän tuntemuksen läsnäolon puutteesta, jonka voi todentaa vasta kun se loppuu? Sellaiseen pyrin, mutta koska tiedän että sen voi saavuttaa vain äärimmäisellä tylsistymisellä, en voi varsinaisesti pyrkiä siihen ilman että epäonnistun.
Toisinaan mietin, että jos minulla olisi puhelinosake, joku takuulla soittaisi kesken päivärutiinieni. Kukaties vaimoni, jota en ole nähnyt sen jälkeen kun hukkasin kelloni, enkä oikeastaan pitkään aikaan sitä ennenkään, jos tarkkoja ollaan. Hän ei tosin saisi minua kiinni, sillä purin kiihtymykseni puhelimeen, kun viimein saavuin mökille. Oli varsin erikoista kokea voimakasta turhautumista niin pienestä asiasta kuin perille pääsemisestä, mutta ymmärrän nyt, että aivoitukseni olivat jälleen kiirehtineet edelleni, ja ennustivat minkälaista elämää aioin mökissä viettää. Kaikki tyynni, joskus toivoisin että rikkinäinen puhelin pirisisi, jotta voisin jättää vastaamatta siihen.
miksi tämäkin tuntuu huonolta vitsiltä...
Koska ollakseen absurdi vitsi se liian normaali, mutta samalla liian absurdi ollakseen hauska.
no jaa... tämä oli suoraan sanottuna huono. Ja jos edellisessä mies ei ollut tappaja (kuten oletin hänen olevan), niin siinä ei ollut sitten yhtään järkeä. Minä haluan verta, petosta, juonittelevia naisia, unohdettuja herätyskelloja, nopeita autoja, kaahailuja ja takaa-ajoja maaseudulla! Enkä tylsistyneen keski-ikäisen maanisdepresiivisiä jorinoita. Niitä minulla on omasta takaa.
http://www.liverpooldailypost.co.uk/liverpool-news/regional-news/2008/01/12/heartbroken-parents-pay-tribute-to-death-plunge-executive-son-64375-20341895/
ei siis ollutkaan pankkiiri...
Tyyppi on 33, vähän niinkuin hyppääjä. Mä pistän kaivoon ruumiin, vähän jännitystä. En viitsi olla vaikea tänään.
Koivunrenkaat? Pitäisikö kertoa selvemmin "vuosirenkaat"?
"Pitäytynyt käyttämästä saunarakennuksen peiliäkään", Epälooginen lause.
Talven ja kesän välissä on kevät.
Työmatkalla kauppakassit...hmmm. joos.
Joskus pitkän juoppokuurin jälkeen päivät ja kellon ajat voi mennä sekaisin. Joten miksipä ei muutenkin.
Tarinassa on alku, mutta lukija ei saa mitään, koska jätät sen kesken liian pahasti.
Alkoi lupaavasti, mutta hieman jämähti paikoilleen ja oli siinä ja siinä pysyikö taruolento hengissä tässä jutussa.
Parempi tämä kuitenkin oli, kuin edellisesi, noin lukijaa silmällä pitäen.
Hieman enemmän mielikuvituksen lentoa ja vot!
Arvoasteikolla 1-10
Tästä ajaton 6½
T. ®Sherlokki © 2008
Tunnelma oli ihanan pysähtynyt mutta kun jostain pitää aina saada huomauttaa.
"En laske aikaa"
"ostin ...... muutamia vuosia sitten"
"Siitä on jo monta vuotta"
"Herään puoliltapäivin"
Hieman ristiriitaa tuossa.