mitähän minun pitäisi tehdä kun avovaimoni on sairastunut rintasyöpään ja haluaa nyt sitten erota minusta ja on sitä varten aloittanut työpaikallaan suhteenkin?
Miksi ne läheiset pitää aina hylätä?
Miksi ei saa olla tukena ja lähellä?
Miksi ne läheiset pitää aina hylätä?
Miksi ei saa olla tukena ja lähellä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
vähäksi aikaa maailma voi sortua diagnoosin saatua?
Ihmeelliselle tuntuu kuitenkin tuollain reagoiminen.
Parasta,jos voisitte puhua rauhassa,ja selvitellä asiat,toivottavasti asianne ratkeavat parhainpäin.
Yksi työkaveri sairastui kurkkusyöpään ja jätti avovaimonsa saman tien. Minä sairastuin syöpään vuonna 1993 ja erosin pari vuotta myöhemmin.
Siihen voi olla hyvä syy: yhtäkkiä tajuaa miten lyhyt elämä voi olla. Olenko jo saavuttanut kaiken mitä halusin? Olenko juuri nyt niin hyvässä suhteessa/onnellinen että voisi vaikka kuolla tyytyväisenä?
Minä ainakin haluan kuolla katumatta elämätöntä elämää. Ja se eläminen pitää aloittaa heti... On jo kiire.
samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa...Mutta itse sairastuin syöpään viime vuoden alussa ja onneksi en seurustellut vielä tuolloin. Tuo kokemus olisi ollut raskaampi tuolloin. Tämä on arvailua, mutta voihan olla että avovaimosi ei halua sinun olevan syyllisyydestä tai vastuuntunnostasi hänen tukenaan. Jos nyt sairastuisin uudelleen, miettisin todennäköisesti juuri poikaystäväni reaktiota asiaan. Vaikka hän kuinka vakuuttaisi olevan tukenani, tuntuisi minusta pahalta koska tietäisin ettei hän tiedä mitä on edessä. Saattaisin jopa jättää hänet tai pistää suhteemme tauolle, jotta tietäisin ensin itse selviänkö. Kuvittelisin todennäköisesti tämän tavan olevan helpompi rakkaalleni.
On kuitenkin mahdotonta lähteä arvailemaan avovaimosi reaktiota. Vaihtoehtoja on monia. Olen samaa mieltä että sinun tulisi nyt jutella hänen kanssaan asiasta. Kehoitan kuitenkin varomaan "ymmärrän sinua" lausetta, koska itse napsahdin vanhemmilleni alkuvuodesta tuon lauseen kuultuani. Kukaan ei pysty ymmärtämään syöpäpotilasta, jos ei ole itse syöpää sairastanut. Itsellä velloi juuri tuo syvä turhautuminen elämän mahdolliseen lyhyyteen ja siihen, että en halua kuolla näin nuorena (olin 19v. kun syöpä todettiin). Sitä tajuaa mihin kannattaa käyttää elämässään energiaa ja mihin ei.
siitä miksi ne läheiset pitää aina hylätä. Itse koin paljon helpompana kun ei ollut montaa huolehtimassa. Sukulaisilleni kerroin vasta kun olin kuullut leikkauksen tulokset. Joutuihan siinä puhelimessa valehtelemaan jne. mutta olo oli parempi kun ei moni ollut pyörimässä ympärillä. Sai murehtia vaan omasta ja perheensä jaksamisesta. Se on aika rankka prosessi sopeutua ajatukseen siitä että kuolema saattaa olla lähellä.
ja varmaan vielä rankempi,jos nuorena sairastuu.
Kyllö siinä kaikenlaiset ajatukset risteilevät päässä.Minäkin puhelimessa sukulaisille ja ystäville
sanoin kuntoa kysyttäessä,että tässähän tämä menee
etteivät huolestuisi.
Olen sammoo mieltä,kuin LPolku-avovaimollas ehkä heräs semmonen elämän-näläkä,kun syovän taustalla vieläkkii seissoo kuolema.Ainakkii ensimmäinen ajatus on-tässäkö tää miun elämä oli,mie kuolen,nyt elän viimeset hetket ja pistän elämän ranttaliks!Mut puhu hänen kans-jos rakastat häntä,selitä se,että et ou siälistä mukana hänen elämässä,vaan rakkauvesta!Jos hiän kuitennii haluvvaa jättee siut,anna hänelle se oikkeus-sinnuun se koskkoo,mut hänelle on annettava oikkeus olla oman elämäsä herra-ees tässä asiassa.Ymmärrystäsi hiän tarvihttoo-jos on pakko,astu sivvuun,mut oo kuitennii lähellä,jos hiän sinnuu tarvihttoo!
Enpä ymmärrä moista,kuinka paljon helpompaa on kun on kumppani joka jakaa kaiken, ymmärtäväinen itselläni. Ellen selviäisi, hän ottaisi niin paljon vapaata,kuin tarvitsen.
Luojalle kiitos hyvästä miehestä.
on hyvä puoliso,hieno asia.
Ira¤, olen saanut hyvän miehen, se on totta. Yhteistä taivalta 25 vuotta.
teillä ollut,ja mikä parempi,kun sopuisasti sen kulkee.On se suuri lahja hyvä kumppani.On ilo
nähdä joskus vanhempiakin pariskuntia jotka kulkevat käsikynkkää siinä on paljon nähty ja koettu yhdessä.