Olisihan minun pitänyt tietää - vai olisiko?
Kolumni on julkaistu väestöliiton nettisivuilla maaliskuussa 2006
Päivi Sutinen, KT
Tokihan me tämän perhe-elämän ja parisuhteen jo osaamme, kaksi edellisestä erosta viisastunutta, kokemuksesta oppineena ja kasvaneena. Meillä puhutaan ja keskustellaan kaikista asioista, meillä ei huudeta ja loukata toisia, meidän ei tarvitse enää lapsellisesti riidellä tiskivuoroista, rahasta, siivouksesta eikä lasten kasvatuksesta. Toistemme lapsiin suhtaudumme aikuisen kärsivällisyydellä ja lempeydellä, jopa rakastaen. Olemme kaksi aikuista ihmistä, itsenäisiä ja kyvykkäitä hoitamaan asioita rauhallisesti ja järkevästi, valmiina sitoutumaan ja yhdessä selviämään kaikesta.
Niinpä tarina alkaa:
Olipa kerran Prinssi ja Prinsessa. Oli kerran, mutta tälle sadulle ei tullutkaan onnellista loppua. Tuli ero. Joten aloitetaan alusta: Olipa uudemman kerran jo elämässään vähän kolhiintuneet ja repaleiset Prinssi ja Prinsessa, jotka halusivat ja saivat toisensa, yhdistivät edellisten valtakuntiensa rippeet ja kasasivat kaiken ikäiset ja kokoiset jälkikasvunsa uusperheen luvattuun valtakuntaan. Oli yhteinen unelma onnesta ja harmoniasta, luottamuksesta ja välittämisestä. Oli uskoa, että virheistä on opittu ja tässä uusperheessä kaikki on paremmin kuin entisessä perheessä.
Vaan eipä aikaakaan, kun valtakunnasta alkoi kantautua kummia uutisia. Perilliset, ne suloiset pikku tai vähän isommatkin rinssit ja rinsessat alkoivat luoda kapinahenkeä. Kaikkialle valtakuntaan kuului huutoa: ”Et sä mun isä ole!” ”Sä et ole mun äiti, mun ei tarvitse sua totella!” ”Tää on mun koti, et sä mua määrää!” ”Mun äiti sano, että ei sua tartte totella!” ”Mä haluan olla vain isän kanssa!” ”Mä tahdon, et isä nukkuu mun kanssa!”
Ja valtakunnan aikuiset joustavat, sovittelevat, neuvottelevat ja välttävät riitaa viimeiseen asti. Riitelyhän ei ole lapsen edun mukaista. Korvataan ja hyvitellään, sillä ovathan lapset jo kärsineet (ja kärsivät loppuelämänsä) vanhempiensa erosta. On pakko ymmärtää lapsia, puolisoa, ex-puolisoita, isovanhempia, sukulaisia. Erohan vaikuttaa kaikkiin. Ja järkevä tasapainoinen aikuinen ymmärtää kaikkien tunteita.
Ja jossain valtakunnan kellarikomerossa istuu isäpuoli yksin ja miettii, mikä hän tässä perheessä on. Eikö hänellä ole sananvaltaa mihinkään? Onko hän vain talonmies tai autonkuljettaja? Toisaalla samassa kellarissa, mutta yksin kumminkin, istuu äitipuoli uupuneena, kyyneleitä nieleskellen ja pohtii, pitäisikö sittenkin tarjota lapsipuolille omena.
Valtakunnassa kaikki ei ole hyvin, sillä vallan, ajan ja kaiken energian ovat kaapanneet perilliset. Johonkin vallihaudan syövereihin oli valtakunnan hallinnoinnin ja pyörityksen keskellä kadonnut - parisuhde. Parisuhde, jonka varaan tämä valtakunta oli perustettu. Sinne vallihautaan, jonka reunamilla kaikki tietävät entiset puolisot, sukulaiset, ystävät ja ammattiauttajat jakelivat pyytämättä ohjeita ja neuvoja huudellen: ”Pitäisihän sinun ymmärtää!” Entisestä piti olla oppinut, mutta mikään ei enää toiminut. Syvällä kellarin kätköissä, yksin ja erillään, istuivat puolisot pohtimassa, kannattaako kaikki tämä.
Voiko tämä tarina saada onnellisen lopun? Osataanko nähdä, että useimmat hiertävät asiat ovatkin uusperheellisyyteen liittyviä rakenneongelmia, eivätkä suoranaisesti parisuhdeongelmia?
Parisuhteen hoitaminen uusperheissä on kalenterin katsomisen paikka: ”Hienoa, tulevana viikon-loppuna osa lapsista on isällään ja osa äidillään. Nyt on sitä kahdenkeskistä aikaa.” Vaan eipä iloita ennen aikoja, teinihän kieltäytyykin lähtemästä. Siinä se nyt lojuu, sohvalla, koko viikonvaihteen. Se siitä romantiikasta. Saunan lauteille on puolison kanssa kavuttava puhumaan ja kuuntelemaan. Kehenkäs muuhun harmisi ja pettymyksesi kaadat?
Alusta asti on valtakunta ollut täynnä eri-ikäisiä ja erilaisia lapsia. Elämä on jatkuvia suunnitelmien muutoksia. Ei käy exälle taaskaan tuo viikonvaihde, vaan haluaa vaihtaa. Toinen exä ei sitten taas millään suostu mihinkään vaihtoihin. Lisäksi aikuisten työt ja lasten koulut ja harrastukset. Miten sovittaa tämä alati muuttuva palapeli jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi, jossa voisi viihtyä? Enää ei voi hallita edes omaa elämäänsä, puhumattakaan tämän alati muuttuvan valtakunnan hallitsemisesta.
Voimat loppuvat, iskee uupumus. Ei minusta tähän ole. Rakenneongelmat ovat muuttuneet henkilökohtaiseksi syyllisyydeksi ja sitä myöten parisuhdeongelmaksi. Toiveisiin ja odotuksiin ei kyetä vastaamaan. Tai oikeastaan siihen, mitä kuvitellaan toisen odottavan. Kun ei ole oikein ehditty ja jaksettu kysyä toiveita, on vain kuvitelmia. Petytään omaan itseen. ”Luulin jo oppineeni, että ei enää lapsellisia riitoja. Ja nyt meillä riidellään siitä roskiksen viemisestäkin harva se päivä.” Puolisot pohtivat, olisiko tämä pitänyt tietää.
Mutta kun ei voi tietää. Voi vain varautua siihen, että puolison mukana tulee lapsia. Mutta siihen, mitä arki on, on vaikea varautua. Meidän perhe ei enää ole meidän perhe, vaan ulkopuolelta tulevan vaikutuksen määrä yllättää kaikki. Miten tässä nyt pitäisi elää?
Tarina voi saada onnellisen lopun. Puolisot voivat hakeutua samaan kellarin koloon, kertoa omista riittämättömyyden, syyllisyyden ja ulkopuolisuuden tunteistaan. On vain kuunneltava ja kuultava toista. Huomattava, että tässä se kuitenkin on, unelmieni prinssi tai prinsessa, entistä rähjääntyneempänä, mutta edelleen valmiina sitoutumaan. On vain kerrottava, mikä ärsyttää, harmittaa ja väsyttää. Ja sitten yhdessä luotava uudet ja toimivat käytännöt. Parisuhde ei saa jäädä rakenteiden alle. Syy ei ole itsessä eikä tuossa puolisossa. Syy löytyy tilanteesta. Kellaristakin voi kavuta takaisin valtakuntaan, jopa sinne torniin asti ja julistaa: valtakunnassa on asiat riittävän hyvin.
Ja he elivät elämänsä.
Kolumni on julkaistu väestöliiton nettisivuilla maaliskuussa 2006
Päivi Sutinen, KT
Tokihan me tämän perhe-elämän ja parisuhteen jo osaamme, kaksi edellisestä erosta viisastunutta, kokemuksesta oppineena ja kasvaneena. Meillä puhutaan ja keskustellaan kaikista asioista, meillä ei huudeta ja loukata toisia, meidän ei tarvitse enää lapsellisesti riidellä tiskivuoroista, rahasta, siivouksesta eikä lasten kasvatuksesta. Toistemme lapsiin suhtaudumme aikuisen kärsivällisyydellä ja lempeydellä, jopa rakastaen. Olemme kaksi aikuista ihmistä, itsenäisiä ja kyvykkäitä hoitamaan asioita rauhallisesti ja järkevästi, valmiina sitoutumaan ja yhdessä selviämään kaikesta.
Niinpä tarina alkaa:
Olipa kerran Prinssi ja Prinsessa. Oli kerran, mutta tälle sadulle ei tullutkaan onnellista loppua. Tuli ero. Joten aloitetaan alusta: Olipa uudemman kerran jo elämässään vähän kolhiintuneet ja repaleiset Prinssi ja Prinsessa, jotka halusivat ja saivat toisensa, yhdistivät edellisten valtakuntiensa rippeet ja kasasivat kaiken ikäiset ja kokoiset jälkikasvunsa uusperheen luvattuun valtakuntaan. Oli yhteinen unelma onnesta ja harmoniasta, luottamuksesta ja välittämisestä. Oli uskoa, että virheistä on opittu ja tässä uusperheessä kaikki on paremmin kuin entisessä perheessä.
Vaan eipä aikaakaan, kun valtakunnasta alkoi kantautua kummia uutisia. Perilliset, ne suloiset pikku tai vähän isommatkin rinssit ja rinsessat alkoivat luoda kapinahenkeä. Kaikkialle valtakuntaan kuului huutoa: ”Et sä mun isä ole!” ”Sä et ole mun äiti, mun ei tarvitse sua totella!” ”Tää on mun koti, et sä mua määrää!” ”Mun äiti sano, että ei sua tartte totella!” ”Mä haluan olla vain isän kanssa!” ”Mä tahdon, et isä nukkuu mun kanssa!”
Ja valtakunnan aikuiset joustavat, sovittelevat, neuvottelevat ja välttävät riitaa viimeiseen asti. Riitelyhän ei ole lapsen edun mukaista. Korvataan ja hyvitellään, sillä ovathan lapset jo kärsineet (ja kärsivät loppuelämänsä) vanhempiensa erosta. On pakko ymmärtää lapsia, puolisoa, ex-puolisoita, isovanhempia, sukulaisia. Erohan vaikuttaa kaikkiin. Ja järkevä tasapainoinen aikuinen ymmärtää kaikkien tunteita.
Ja jossain valtakunnan kellarikomerossa istuu isäpuoli yksin ja miettii, mikä hän tässä perheessä on. Eikö hänellä ole sananvaltaa mihinkään? Onko hän vain talonmies tai autonkuljettaja? Toisaalla samassa kellarissa, mutta yksin kumminkin, istuu äitipuoli uupuneena, kyyneleitä nieleskellen ja pohtii, pitäisikö sittenkin tarjota lapsipuolille omena.
Valtakunnassa kaikki ei ole hyvin, sillä vallan, ajan ja kaiken energian ovat kaapanneet perilliset. Johonkin vallihaudan syövereihin oli valtakunnan hallinnoinnin ja pyörityksen keskellä kadonnut - parisuhde. Parisuhde, jonka varaan tämä valtakunta oli perustettu. Sinne vallihautaan, jonka reunamilla kaikki tietävät entiset puolisot, sukulaiset, ystävät ja ammattiauttajat jakelivat pyytämättä ohjeita ja neuvoja huudellen: ”Pitäisihän sinun ymmärtää!” Entisestä piti olla oppinut, mutta mikään ei enää toiminut. Syvällä kellarin kätköissä, yksin ja erillään, istuivat puolisot pohtimassa, kannattaako kaikki tämä.
Voiko tämä tarina saada onnellisen lopun? Osataanko nähdä, että useimmat hiertävät asiat ovatkin uusperheellisyyteen liittyviä rakenneongelmia, eivätkä suoranaisesti parisuhdeongelmia?
Parisuhteen hoitaminen uusperheissä on kalenterin katsomisen paikka: ”Hienoa, tulevana viikon-loppuna osa lapsista on isällään ja osa äidillään. Nyt on sitä kahdenkeskistä aikaa.” Vaan eipä iloita ennen aikoja, teinihän kieltäytyykin lähtemästä. Siinä se nyt lojuu, sohvalla, koko viikonvaihteen. Se siitä romantiikasta. Saunan lauteille on puolison kanssa kavuttava puhumaan ja kuuntelemaan. Kehenkäs muuhun harmisi ja pettymyksesi kaadat?
Alusta asti on valtakunta ollut täynnä eri-ikäisiä ja erilaisia lapsia. Elämä on jatkuvia suunnitelmien muutoksia. Ei käy exälle taaskaan tuo viikonvaihde, vaan haluaa vaihtaa. Toinen exä ei sitten taas millään suostu mihinkään vaihtoihin. Lisäksi aikuisten työt ja lasten koulut ja harrastukset. Miten sovittaa tämä alati muuttuva palapeli jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi, jossa voisi viihtyä? Enää ei voi hallita edes omaa elämäänsä, puhumattakaan tämän alati muuttuvan valtakunnan hallitsemisesta.
Voimat loppuvat, iskee uupumus. Ei minusta tähän ole. Rakenneongelmat ovat muuttuneet henkilökohtaiseksi syyllisyydeksi ja sitä myöten parisuhdeongelmaksi. Toiveisiin ja odotuksiin ei kyetä vastaamaan. Tai oikeastaan siihen, mitä kuvitellaan toisen odottavan. Kun ei ole oikein ehditty ja jaksettu kysyä toiveita, on vain kuvitelmia. Petytään omaan itseen. ”Luulin jo oppineeni, että ei enää lapsellisia riitoja. Ja nyt meillä riidellään siitä roskiksen viemisestäkin harva se päivä.” Puolisot pohtivat, olisiko tämä pitänyt tietää.
Mutta kun ei voi tietää. Voi vain varautua siihen, että puolison mukana tulee lapsia. Mutta siihen, mitä arki on, on vaikea varautua. Meidän perhe ei enää ole meidän perhe, vaan ulkopuolelta tulevan vaikutuksen määrä yllättää kaikki. Miten tässä nyt pitäisi elää?
Tarina voi saada onnellisen lopun. Puolisot voivat hakeutua samaan kellarin koloon, kertoa omista riittämättömyyden, syyllisyyden ja ulkopuolisuuden tunteistaan. On vain kuunneltava ja kuultava toista. Huomattava, että tässä se kuitenkin on, unelmieni prinssi tai prinsessa, entistä rähjääntyneempänä, mutta edelleen valmiina sitoutumaan. On vain kerrottava, mikä ärsyttää, harmittaa ja väsyttää. Ja sitten yhdessä luotava uudet ja toimivat käytännöt. Parisuhde ei saa jäädä rakenteiden alle. Syy ei ole itsessä eikä tuossa puolisossa. Syy löytyy tilanteesta. Kellaristakin voi kavuta takaisin valtakuntaan, jopa sinne torniin asti ja julistaa: valtakunnassa on asiat riittävän hyvin.
Ja he elivät elämänsä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
joten en tiedä tuliko "onnellista loppua"
mutta itse voisin sanoa että yhteen hiileen puhaltamalla tuloksia saadaan aikaan. eli vaikka lapset sanois "et ole minun isä/äiti" "et kuulu perheeseen jne" niin kummankin vanhemman on vaan näytettävä lapsille että ollaan meillä meidän talossa me ollaan ne aikuiset et sinä ja meitä on toteltava!!
toki se on vaikeaa jo siksikin että jos toinen ex oli se isä tai äiti mustamaalaa uutta kumppania siinä pelossa että uusi puoliso vie lapset!
MUTTA! itse sanoisin että jos vanhemmat on hyviä fiksuja ja kohtuullisia lapsia kun uusia puolisoita kohtaan ja UUSIPUOLISO ottaa lapsen niinkun ominaan (ei parjaa toista vanhempaa.. ainankaan lapsen kuullen). ja osallistuu taspuolisesti kaikkien lasten elämään siitä voisi jotakin tullakkin!!
en sitten tiedä millon ihmiset ossoo noinkin jajtella ja kärsivällisesti odottaa että lapsi tottuu (ei kyl välttämättä ikinä totu).. mutta kumminkin kunhan ihmiset edes sietäisi toisiaan.. MUTTA! on niin vaikeeta on jos itse NIIN haluaa..!! mutta se voi mennä helpostikkin!
voisitteko rakkaat puolet/kokonaiset vanhemmat (miten ikinä kutsuttekin itseänne) ajatella, että lapset kiukuttelee ja kokeilevat rajojaan. Oli kyse ydin tai uusiperhe jutusta.
Kyse on huomion saamisesta. Lapsi ei kiukuttele eikä näytä muutenkaan nekatiivisiä tunteitaan jos ei tunne oloaan turvalliseksi.
Omasta kokemuksestani voin sanoa että äitipuoleni ja isäpuoleni hermot oli ajoittain koetuksella. Paljonhan se taisi vaatia aikuisilta, Mutta nykyisin omilla lapsillani on rikkaus näin monesta mummista ja ukista sekä muista sukulaisista.
Ajatelkaa äitipuoleni oli avussa synnärillä, kun mieheni ei ehtinyt paikalle. Että näin meillä :)
Jaksamista kaikille perhesuhteisiin katsomatta.
oli keskustelua noist neg tunteista ja hyvä ne on näyttää:) lähinnä tossa vaan mietin jos sovussa ihmiset osaisi ratkoa näitä lapsiin liittyviä juttuja:D
kun paljon lukee en pidä puolison lapsista/lapsesta
se nainen/mies ei meidän lapsia näe ja jaade jaa..xD
Hankalaahan se on uusiperheessä asuminen ja oleminen. Siinä taidetaan tarvita yhtä "taiteilia sieluista" -äiti kun mulla on. Siin tais olla isukkipuolellakin varmaan enemmän tekemistä kun meissä lapsukaisissa :)
Nää uusperhe jutut on aika yksilöllisiä ja varmaan vähän mistä se ero on aikoinaan johtunut...
Mutsilla on yks ajatus jota se meille lapsille jankkas: Elämä on liian lyhyt vihanpitoon tai riitaan. Ja mulla on parempaakin tekemistä kun miettiä kuinka vihainen toinen on se on sen migreeni!
mutta tosiaankin onhan se paljon aikuisista lähtösin että miten lapsiin ja toisiinsa suhtautuu:)
itseasiassa se voi toisaaltaan olla helppoakin asua uusioperheessä kunhan kaikki on tottunut toisiinsa ja säännöt on tehty jokaiselle selväksi esimerkiksi. ja kukaan ei ns liikaa sörki toisen elämää mutta sopivissa määrin kumminkin ottaa huomioon hyvässä ja pahassa:)
kun enää ei jakseta lukea kun pari llyhennettyä lausetta tekstiviestissä..
Ennen ihmiset todellakin luki kirjoja,ja kirjotti kirjeitä...vastausta ei saanut kenties samalla viikollakaan..mutta hyvin sitä silti jaksoi odottaa.
Uus sukupolvi oottaa että "kaikki mulle ja heti",ihmekkös sitten jos ei kärsivällisyyttä löydy lasten kanssa tai omassa parisuhteessa...
Oli ihan hyvä tarina,jossa annettiin vaihtoehdoksi
myös onnellinen loppu..kunhan vain aikuiset ymmärtävät puhaltaa yhteiseen hiileen eivätkä käänny toisiaan vastaan arjen pyörteissä.
Balkanilla ja väitäisin kokeneeni kovia ja sisua löytyy, silti avioliitto oli pahin helvetti mitä kohdalleni on osunut, en koskaan unohda saamiani kolhuja avioliiton turvallisessa satamassa.
Ihan vain pilke silmäkulmassa kommentoin tuota mielipidettäsi uudesta sukupolvesta.
Eikös jo sata vuotta sitten ollut vaikkapa 30-vuotiaan naisen elämä jo kokonaan ohitse, ellei ollut mennyt naimisiin ja saanut liutaa lapsia? Se jos mikä oli kaikkimullehetitässä-elämää.
Nykyään 30-vuotiaalla naisella on edessään... koko elämä.
Kärsivällisyydestä lasten kanssa voisin huomauttaa, että kyllä se nyrkki heilahti ennen vanhaan vähän liiankin usein sinne lastenkin suuntaan. Hattua nostan "uudelle sukupolvelle", joka ymmärtää, ettei hakkaamalla hyvää saa.
Ei aina viitsisi syyllistää uutta tai vielä syntymätöntä sukupolvea... ja vanhemman polven kasvattejahan me kaikki ollaan...
mutta oma lapsuuden kokemus oli ymmärtävät ja rakastavat isovanhemmat, sekä äiti joka luki meille lapsille paljon kirjoja...myöhemmin niitä luettiin paljon itsekin.
Isä taasen opetti selviytymistä eri tavalla,ottamalla mukaan kodin töihin...auton korjauksesta alkaen.Ja se oli kivaa yhdessäoloa.
Ennen sinnikkyyttä pidettiin arvossa,autettiin toisia,yritettiin yhdessä eikä luovuttu helpolla..nyt aika on niin toinen.
Parisuhdetta tai toisen kunnioittamista ei pidetä arvossa...hypitään suhteesta toiseen,kun kyllästytään omaan puolisoon..jota alussa luvattiin rakastaa myötä ja vastamäessä...On siis jokin vialla ihmisen mielissä.
elämistä..sillä uusperhe on jotain aivan muuta.Se pitää itse kokea,ennen kuin sitä voi ees kommentoida;)
Ehkä olit vain väärän ihmisen kanssa aviossa..