Pakko tilittää tänne, kun ei ole ketään muuta oikein kenelle tilittää. Tympeä tunne. Aina ennen ollut sitä mieltä, etten koskaan halua lapsia, tosin sen nyt ymmärtää, kun nuori olen. Nyt parin vuoden ajan on kovasti ajoittain iskenyt se kuuluisa vauvakuume, jota en ennen voinut ymmärtää. Koirakuumehan minua vaivaa lähes alituiseen, tiedä sitten pitääkö kohta se koiravauva ottaa=)!
Monta vuotta elämä potkinut päähän todella rajusti, hetken on asiat mennyt hyvin, mutta sitten kaatuneet niskaan aina pahimman kaavan kautta. Nyt olen löytänyt ihanan ihmisen (marraskuun alusta asti ollut jotain juttua) johon olen todella rakastunut. Tympii vain kun menneisyys kaivelee kovasti ja pelottaa siksi koko ajan, että jään yksin. Tämä kyseinen ihminen ilmeisesti myös pelkää yksinjäämistä. Molemmilla liian karuja pettymyksiä. Puhuu seurustelusta erittäin varovaisesti, tympii sekin.
Nooh, kuitenkin itse asiaan... Se vauvakuume. Serkku sai lapsen reilu vuosi sitten (hän on minua vuoden vanhempi, itse tänä vuonna täytän 20v). Sen jälkeen on ollut vielä suurempaa kuumeilua ajoittain. Syön pillereitä, mutta joka ikisten menkkojen alkamispäivien aikoihin toivon salaa olevani raskaana. Toisinaan tulee kuviteltua kaikkia oireita, tehtyä raskaustestejä ja petyttyä negaan. Tässä elämäntilanteessa muuten lapsi olisi tervetullut (olen töissä, asunut omillani 16vuotiaasta asti, koulutus puuttuu, mut joskus hamassa tulevaisuudessa tarkoitus mennä oppisopimuskoulutukseen mutta se ei ole ajankohtainen vielä vuosiin), mutta parisuhteet kaatuu aina syystä tai toisesta. Koskaan ei syytä saa selville, kai vaan tutustuu vääriin ihmisiin. Kovasti toivon tältä "suhteelta", mutta on todellakin liian aikaista puhua mistään lapsen hankinnasta. Ottaa kupoliin! Tuntuu, että viime vuosien aikana vuodet on vierineet yllättävän nopeaa, äkkiä huomaa olevansa kolmikymppinen yksineläjä:( Onhan tuohon vielä aikaa, mutta kuitenkin...
Tuntuu, että haluaa lapset/lapsen nuorempana. Itselläni on 4nuorempaa sisarusta, äitini ollut kolmissakymmenissä kun vanhimman (minut) sai. Tuntuu kuitenkin, että se ei vaan minulle sovi odottaa niin kauan... Lässynlää:( Kommentteja. Muilla samanlaisia tuntemuksia?
Monta vuotta elämä potkinut päähän todella rajusti, hetken on asiat mennyt hyvin, mutta sitten kaatuneet niskaan aina pahimman kaavan kautta. Nyt olen löytänyt ihanan ihmisen (marraskuun alusta asti ollut jotain juttua) johon olen todella rakastunut. Tympii vain kun menneisyys kaivelee kovasti ja pelottaa siksi koko ajan, että jään yksin. Tämä kyseinen ihminen ilmeisesti myös pelkää yksinjäämistä. Molemmilla liian karuja pettymyksiä. Puhuu seurustelusta erittäin varovaisesti, tympii sekin.
Nooh, kuitenkin itse asiaan... Se vauvakuume. Serkku sai lapsen reilu vuosi sitten (hän on minua vuoden vanhempi, itse tänä vuonna täytän 20v). Sen jälkeen on ollut vielä suurempaa kuumeilua ajoittain. Syön pillereitä, mutta joka ikisten menkkojen alkamispäivien aikoihin toivon salaa olevani raskaana. Toisinaan tulee kuviteltua kaikkia oireita, tehtyä raskaustestejä ja petyttyä negaan. Tässä elämäntilanteessa muuten lapsi olisi tervetullut (olen töissä, asunut omillani 16vuotiaasta asti, koulutus puuttuu, mut joskus hamassa tulevaisuudessa tarkoitus mennä oppisopimuskoulutukseen mutta se ei ole ajankohtainen vielä vuosiin), mutta parisuhteet kaatuu aina syystä tai toisesta. Koskaan ei syytä saa selville, kai vaan tutustuu vääriin ihmisiin. Kovasti toivon tältä "suhteelta", mutta on todellakin liian aikaista puhua mistään lapsen hankinnasta. Ottaa kupoliin! Tuntuu, että viime vuosien aikana vuodet on vierineet yllättävän nopeaa, äkkiä huomaa olevansa kolmikymppinen yksineläjä:( Onhan tuohon vielä aikaa, mutta kuitenkin...
Tuntuu, että haluaa lapset/lapsen nuorempana. Itselläni on 4nuorempaa sisarusta, äitini ollut kolmissakymmenissä kun vanhimman (minut) sai. Tuntuu kuitenkin, että se ei vaan minulle sovi odottaa niin kauan... Lässynlää:( Kommentteja. Muilla samanlaisia tuntemuksia?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itse olen kolmekymppinen nyt ja noin kakskymppisenä mulla oli ihan hirveä vauvakuume. Halusin ja kinusin vauvaa poikaystävältäni jonka kanssa nyt kohta oltu 9 vuotta ja kaksi siitä naimisissa. Itse olin aikanaan tosi hajalla menneisyydestäni ja oli masennusta, ja hoidin kavereiden lapsia koska tykkäsin vauvoista niin paljon. Olin sitä mieltä että se vauva olis tehnyt musta onnellisen ja iloisen. Mies ei (Luojan kiitos!!!) antanut periksi ja vauvat jäi sillon. Nyt olen terve menneisyydestä ja järkyttävän kiitollinen ettei siihen rikkinäisyyteen tullut vauvaa. Olisin varmaan tuhonnut sen koska uskoin olevani loistoäiti. Sinä saatat ollakin, enkä sano ettei vielä aika, mutta koska ystäväsikin on rikkinäisellä menneisyydellä niin kannattaa ajatella että menneisyyden taakka ensin pois molemmilta, sitten annatte aikaa toisillenne ja tutustutte toisiinne ja rakastutte ja olette turvallisesti suhteessa... siihen on lapsen hyvä syntyä.
Kiva kuulla että kaiken jälkeen olet löytänyt jonkun jota rakastaa:) en lado ohjeita, mutta vauva saattaa tuoda kaikkea muuta kun onnea jos perusturva vanhemmilla on kadoksissa. Toivottavasti suhde lähtee luistamaan mukavasti!:)