...vanhemmille?
Ahdistaa ja painaa niin pirusti. Mähän viivytin tätä asiaa siitä syystä, että sairastuin ulkomailla asuessani, enkä halunnut huolestuttaa vanhempiani (ainoana, joskin jo kohta 3-kymppisenä, lapsena). Mielessäni ajattelin, että kerron heti kun palaan Suomeen. Nyt on kuitenkin mennyt kohta 2 kk paluustani enkä oo vieläkään saanut suutani auki ja mitä enemmän kertomista mietin, sen kaukaisemmalta se tuntuu. Virallisesta sairastumisestakin tulee pian jo vuosi täyteen!
Taustalla ehkä eniten vaivaa mm. sellaiset asiat, että koko uudelleen sairastuminen on ollut varmasti koko perheen "pahin pelko" sitten lapsuuden aivoleikkauksen (josta kaikki nyt sai uudelleen alkunsa). Faija on jo useamman vuoden, ennen sairastumista, ilmaissut huolensa työtahdistani ja mutsi kyselee säännöllisesti terveydentilastani.
Ongelmalliseksi asian muunmuassa se, että jälkimmäinen tietää ekasta, Suomessa sattuneesta, kohtauksesta (pitkä stoori, Meikun paperit väärään osoitteeseen) ja reaktio siihen oli yli 2kk:n yhteyden katkaisu huolimatta siitä, että olin ulkomailla. Jäi paska maku. Kuitenkin luulen, että olisi parempi kertoa vain äidille ensin a) ettei niiden välille tule ongelmia tästä salailusta b) isällä todettiin toissa vuonna sekä sydämen vajaatoiminta että kaksi kystaa aivokalvossa (lähti muisti vuorokaudeksi) ja pelkään siis, että se saa jonkun "kohtauksen" tästä johtuen.
Salailu käy voimille mutta ajatus kertomisesta vielä enemmän. Varsinkin kun tiedän, että äiti tulee syyttämään mua sairastumisesta alkoholin käytön seurauksena. (En siis ole alkoholisti tai väärinkäyttäjä muutenkaan mutta äitini ei käytä ollenkaan ja jo viimeksi välien katkaisemisen yhteydessä rähjäsi siitä, että itse oot tämän tehnyt; eka kohtaus iski läksiäisbileiden jälkeisenä aamuna ja tulkittiin ns. krapulakohtaukseksi, jeesus kun nyt ajattelee!).
Miten muut on kertoneet ja miten vanhemmat/perhe suhtautunut?
Ahdistaa ja painaa niin pirusti. Mähän viivytin tätä asiaa siitä syystä, että sairastuin ulkomailla asuessani, enkä halunnut huolestuttaa vanhempiani (ainoana, joskin jo kohta 3-kymppisenä, lapsena). Mielessäni ajattelin, että kerron heti kun palaan Suomeen. Nyt on kuitenkin mennyt kohta 2 kk paluustani enkä oo vieläkään saanut suutani auki ja mitä enemmän kertomista mietin, sen kaukaisemmalta se tuntuu. Virallisesta sairastumisestakin tulee pian jo vuosi täyteen!
Taustalla ehkä eniten vaivaa mm. sellaiset asiat, että koko uudelleen sairastuminen on ollut varmasti koko perheen "pahin pelko" sitten lapsuuden aivoleikkauksen (josta kaikki nyt sai uudelleen alkunsa). Faija on jo useamman vuoden, ennen sairastumista, ilmaissut huolensa työtahdistani ja mutsi kyselee säännöllisesti terveydentilastani.
Ongelmalliseksi asian muunmuassa se, että jälkimmäinen tietää ekasta, Suomessa sattuneesta, kohtauksesta (pitkä stoori, Meikun paperit väärään osoitteeseen) ja reaktio siihen oli yli 2kk:n yhteyden katkaisu huolimatta siitä, että olin ulkomailla. Jäi paska maku. Kuitenkin luulen, että olisi parempi kertoa vain äidille ensin a) ettei niiden välille tule ongelmia tästä salailusta b) isällä todettiin toissa vuonna sekä sydämen vajaatoiminta että kaksi kystaa aivokalvossa (lähti muisti vuorokaudeksi) ja pelkään siis, että se saa jonkun "kohtauksen" tästä johtuen.
Salailu käy voimille mutta ajatus kertomisesta vielä enemmän. Varsinkin kun tiedän, että äiti tulee syyttämään mua sairastumisesta alkoholin käytön seurauksena. (En siis ole alkoholisti tai väärinkäyttäjä muutenkaan mutta äitini ei käytä ollenkaan ja jo viimeksi välien katkaisemisen yhteydessä rähjäsi siitä, että itse oot tämän tehnyt; eka kohtaus iski läksiäisbileiden jälkeisenä aamuna ja tulkittiin ns. krapulakohtaukseksi, jeesus kun nyt ajattelee!).
Miten muut on kertoneet ja miten vanhemmat/perhe suhtautunut?
Vastaukset 3
Vanhimmat
eka kohtaukseni pantiin alkoholin ja valvomisen piikkiin (en ollut käyttänyt alkoholia! Niin että se siitä painostuksesta).
Kerroin heti äidilleni, koska tiesin hänen olevan kovin huolissaan, jos en vastaa puhelimeen. Osastolla kun ei saanut pitää kännyä päällä. Äiti suhtautui mielestäni hyvin (isäni kuoli 2001). Hän soittelee aina silloin tällöin ja toisin päin) ja kyselee kuulumisiani.
Olen ajatellut, että mahdollisimman avoin linja on paras tapa lähestyä asiaa. Äitini on jo 78 v. mutta perheemme traagiset onnettomuudet ovat tehneet hänestä vahvan, niin kuin jollakin tapaa minustakin.
Lisäksi olen ajatellut, että on parempi kertoa ajoissa; jos minulle sattuisi tulemaan kohtauksen takia jotain vakavampia seuraamuksia, yhtäkkinen tieto moisesta olisi äidilleni shokki. Tautini on jopa lähentänyt meitä.
Alkoholi on luonnollisesti laukaiseva tekijä, mutta ei ymmärtääkseni aiheuta epileptisiä piikkejä eeg:hen?
Toivon sinulle voimia kertoa tilanteestasi. Vanhempien, varsinkin äitien, syyllistävä asenne kannattaa päästää yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Vanhemmille kun olemme ainaisesti lapsia (huolimatta iästä) ja vajavaisia, jos emme tee niin kuin he neuvovat.
Ne on noi äidit ja anopit ihan oma kastinsa ;)
Eikös sun vanhemmat fiksuja. Aikuisena ihmisenä ei varmaan ole tarvekaan kaikkea kertoa vanhemmille, jos ei huvita ja se ei ole ongelma. Jos asia vaivaa, niin kai sitä voisit kertoa, ellet halua huolestuttaa niitä muka. Itse varmaan ajattelelisin lähinnä heidän kannaltaa, jos he olisi vielä vanhempia. Silti lörpötän kaikkea aina, tosin pakko hieman kaunistella. Jos he jo tietävät ainakin osittain, niin tuskin edes yllätys. Itseäsi haittaa, joten kerro vaan. Itse mitä olen kertonut jälkikäteen kihlattuseni vanhemmille, niin he ovat sanoneet, että ovat tienneet, mutta eivät he ole siihen puuttuneet, jos en ole halunnut kertoa. Hirveesti olisivat vielä halunneet minua vävykseen.
oma lappu