Tapani Sarvanti tarkasteli väitöskirjassaan nykyistä länsimaista repressiivistä huumepolitiikkaa ja totesi sen olevan naiivi erehdys, "jonka haittojen karmeus alkaa vähitellen valjeta."
Opiskeluaikoinaan 1970-luvulla Sarvanti oli töissä nuorisohoitokodissa, jonka asiakkaat olivat huumeongelmaisia nuoria. Työstä saadut kokemukset olivat alkusysäys pitkälle uralle sosiaali- ja terveysministeriössä, jossa neuvottelevan virkamiehen Sarvannin vastuualueeseen kuuluvat kansallisten ja kansainvälisten huumeasioiden seuranta ja koordinointi.
"Viranomaiset eivät ole kyenneet antamaan realistisia neuvoja tyyliin: 'Älä käytä huumeita. Jos kuitenkin käytät, tee nyt ainakin näin ja näin.' Meillä moraalinen enemmistö näyttää ikävä kyllä vieläkin lähtevän ajatuksesta, että koska huumeita ei saa käyttää, niistä ei saa myöskään sanoa mitään. Tällainen moralistinen lataus on tehnyt edes minimivalistuksen levittämisen mahdottomaksi", Sarvanti kuvailee tämänhetkistä tilannetta.
Ylipäänsä Sarvannin mielestä nykytilanteessa huumepolitiikan lähtökohdaksi pitäisi ottaa huumekuolemien kasvun pysäyttäminen, mihin puolestaan tarvitaan "pragmaattisia" ja "nöyriä" keinoja: kaikkiin suuriin kaupunkeihin pitää perustaa ylläpitävän hoidon yksikkö sekä ruiskujenvaihtopisteitä.
Yleisellä tasolla, jos mukaan tarkasteluun otetaan LSD:n, ekstaasin ja kannabiksen kaltaiset huumeet, joihin liittyy vähäisempiä terveydellisiä ja sosiaalisia haittoja kuin esimerkiksi heroiiniin, yhteiskunnan pitäisi Sarvannin mukaan suhteuttaa toimenpiteensä huumekohtaisesti.
Avainsana on eriyttäminen, olipa kysymyksessä viranomaisten levittämä tieto huumeista tai suhtautuminen kunkin huumeen käyttöön.
Sarvanti korostaa voimakkaasti myös yksittäisten käyttäjien heikkoa asemaa kovan huumepolitiikan ja määrärahakysymysten puristuksessa. "Niistä, jotka kumminkin käyttävät riippuvuutta aiheuttavia aineita, sosiaali- ja terveysviranomaisten pitäisi kantaa aiempaa suurempi vastuu."
Viime vuosina viranomaiset ovat puuttuneet erityisen jyrkästi nuorten yleistyneeseen kannabiksen käyttöön.
Tapani Sarvanti pitää tällaista politiikkaa typeränä ja lyhytnäköisenä. Ennen kaikkea hän pelkää, että se kääntyy myöhemmin itseään vastaan.
"Kannabiksen kohdalla ongelma on se, että siihen liittyvää keskustelua on pitkään yritetty estää väkipakolla. Tämä on johtanut siihen, että osa nuorista ei usko viranomaisia lainkaan tässä asiassa. Joillekin nuorista on sitten rakentunut usko, että kannabis on vaaratonta, mitä se ei todellekaan ole."
Myöskään korostetun ankarat rangaistukset ja viranomaisille suunnitellut lisävaltuudet ihmisten tekniseen valvontaan eivät saa Sarvannilta mitenkään varauksetonta kannatusta.
Molempiin asioihin liittyy hänen mukaansa ongelmia. Kovien rangaistusten tiuha käyttö lisää vain painetta koventaa tuomioita entisestään. Törkeistä huumausainerikoksista määrättäviä rangaistuksia pitäisi myös eriyttää nykyistä selvemmin rikokseen liittyvän huumeen mukaisesti.
Rangaistusasteikon alapäässä tuomioiden pitäisi vastata eduskunnan määrittelemää suomalaisen huumepolitiikan peruslinjaa, eli käyttöön kohdistuvan repression pitämistä lievänä ja tarkoituksenmukaisena. Tekninen valvonta kasvattaa huumeiden parissa elävien ja syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten riskiä ajautua yhteiskunnan ulkopuolelle. Huumeiden käyttäjän sosiaalinen verkosto kapenee entisestään, jos hänen kanssaan tekemisissä oleva pelkää joutuvansa poliisin valvonnan piiriin.
Tekninen valvonta menettää ajan kuluessa tehoaan, kun ammattirikolliset mukautuvat uusiin toimintaolosuhteisiin.
"Jos tämä politiikka jatkuu, kustannukset lisääntyvät ja koko ajan tulee lisää uutta lainsäädäntöä, joka kasvattaa viranomaisten valtaa. Syntyy moolokin kita, jolle ei loppua näy", Sarvanti sanoo.
Jonkinlaisen aavistuksen siitä, mitä taloudellisia ja yhteiskunnallisia seurauksia kovilla rangaistuksilla on, saa tarkastelemalla Yhdysvaltoja, missä kovaa linjaa on sovellettu jo pidemmän aikaa.
Vaikka YK:n huumausaineyleissopimuksiin perustuva voimakkaan torjunnan politiikka ei ole 40-vuotisen historiansa aikana estänyt huumeidenkäytön lisääntymistä, sillä on vankka kannatus. Kenen etuja tällainen omien päämääriensä vastainen politiikka oikein palvelee?
"Tiukat rangaistusvaatimukset ovat perinteisesti kuuluneet poliittisen konservatiivileirin ja moralistien keinovalikoimaan, kun kalastetaan ääniä. Ongelmaksi on muodostunut se, että maltillisilla argumenteilla ei julkisuudessa menestytä. Sinä aikana, kun minä olen ollut huumekeskustelussa mukana 70-luvun puolivälistä lähtien, uusia avauksia on saatu hyvin vähän", Sarvanti sanoo.
Synkästä nykytilanteesta huolimatta Sarvanti suhtautuu optimisesti suomalaisen yhteiskunnan kykyyn vaikuttaa huumetilanteeseen tulevaisuudessa.
Kuten kaiken muunkin, myös huumeiden kohdalla tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.
Jos Suomessa halutaan tulevaisuudessa harjoittaa viisasta huumepolitiikkaa, Sarvannin mukaan meidän pitää tunnustaa neljä tosiasiaa.
1) Huumeet ovat tulleet jäädäkseen. 2) Kansainvälistyminen jatkuu. 3) Kaupunkimainen eläminen edellyttää erilaisuuden sietoa. 4) Paras on hyvän vihollinen.
Paras on hyvän vihollinen?
"Tämä tarkoittaa sitä, että huumeettoman yhteiskunnan tavoite ja muut yltiöpäiset tavoitteet ovat niin typeriä, että ne heikentävät hyvän aikaansaamista."
Opiskeluaikoinaan 1970-luvulla Sarvanti oli töissä nuorisohoitokodissa, jonka asiakkaat olivat huumeongelmaisia nuoria. Työstä saadut kokemukset olivat alkusysäys pitkälle uralle sosiaali- ja terveysministeriössä, jossa neuvottelevan virkamiehen Sarvannin vastuualueeseen kuuluvat kansallisten ja kansainvälisten huumeasioiden seuranta ja koordinointi.
"Viranomaiset eivät ole kyenneet antamaan realistisia neuvoja tyyliin: 'Älä käytä huumeita. Jos kuitenkin käytät, tee nyt ainakin näin ja näin.' Meillä moraalinen enemmistö näyttää ikävä kyllä vieläkin lähtevän ajatuksesta, että koska huumeita ei saa käyttää, niistä ei saa myöskään sanoa mitään. Tällainen moralistinen lataus on tehnyt edes minimivalistuksen levittämisen mahdottomaksi", Sarvanti kuvailee tämänhetkistä tilannetta.
Ylipäänsä Sarvannin mielestä nykytilanteessa huumepolitiikan lähtökohdaksi pitäisi ottaa huumekuolemien kasvun pysäyttäminen, mihin puolestaan tarvitaan "pragmaattisia" ja "nöyriä" keinoja: kaikkiin suuriin kaupunkeihin pitää perustaa ylläpitävän hoidon yksikkö sekä ruiskujenvaihtopisteitä.
Yleisellä tasolla, jos mukaan tarkasteluun otetaan LSD:n, ekstaasin ja kannabiksen kaltaiset huumeet, joihin liittyy vähäisempiä terveydellisiä ja sosiaalisia haittoja kuin esimerkiksi heroiiniin, yhteiskunnan pitäisi Sarvannin mukaan suhteuttaa toimenpiteensä huumekohtaisesti.
Avainsana on eriyttäminen, olipa kysymyksessä viranomaisten levittämä tieto huumeista tai suhtautuminen kunkin huumeen käyttöön.
Sarvanti korostaa voimakkaasti myös yksittäisten käyttäjien heikkoa asemaa kovan huumepolitiikan ja määrärahakysymysten puristuksessa. "Niistä, jotka kumminkin käyttävät riippuvuutta aiheuttavia aineita, sosiaali- ja terveysviranomaisten pitäisi kantaa aiempaa suurempi vastuu."
Viime vuosina viranomaiset ovat puuttuneet erityisen jyrkästi nuorten yleistyneeseen kannabiksen käyttöön.
Tapani Sarvanti pitää tällaista politiikkaa typeränä ja lyhytnäköisenä. Ennen kaikkea hän pelkää, että se kääntyy myöhemmin itseään vastaan.
"Kannabiksen kohdalla ongelma on se, että siihen liittyvää keskustelua on pitkään yritetty estää väkipakolla. Tämä on johtanut siihen, että osa nuorista ei usko viranomaisia lainkaan tässä asiassa. Joillekin nuorista on sitten rakentunut usko, että kannabis on vaaratonta, mitä se ei todellekaan ole."
Myöskään korostetun ankarat rangaistukset ja viranomaisille suunnitellut lisävaltuudet ihmisten tekniseen valvontaan eivät saa Sarvannilta mitenkään varauksetonta kannatusta.
Molempiin asioihin liittyy hänen mukaansa ongelmia. Kovien rangaistusten tiuha käyttö lisää vain painetta koventaa tuomioita entisestään. Törkeistä huumausainerikoksista määrättäviä rangaistuksia pitäisi myös eriyttää nykyistä selvemmin rikokseen liittyvän huumeen mukaisesti.
Rangaistusasteikon alapäässä tuomioiden pitäisi vastata eduskunnan määrittelemää suomalaisen huumepolitiikan peruslinjaa, eli käyttöön kohdistuvan repression pitämistä lievänä ja tarkoituksenmukaisena. Tekninen valvonta kasvattaa huumeiden parissa elävien ja syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten riskiä ajautua yhteiskunnan ulkopuolelle. Huumeiden käyttäjän sosiaalinen verkosto kapenee entisestään, jos hänen kanssaan tekemisissä oleva pelkää joutuvansa poliisin valvonnan piiriin.
Tekninen valvonta menettää ajan kuluessa tehoaan, kun ammattirikolliset mukautuvat uusiin toimintaolosuhteisiin.
"Jos tämä politiikka jatkuu, kustannukset lisääntyvät ja koko ajan tulee lisää uutta lainsäädäntöä, joka kasvattaa viranomaisten valtaa. Syntyy moolokin kita, jolle ei loppua näy", Sarvanti sanoo.
Jonkinlaisen aavistuksen siitä, mitä taloudellisia ja yhteiskunnallisia seurauksia kovilla rangaistuksilla on, saa tarkastelemalla Yhdysvaltoja, missä kovaa linjaa on sovellettu jo pidemmän aikaa.
Vaikka YK:n huumausaineyleissopimuksiin perustuva voimakkaan torjunnan politiikka ei ole 40-vuotisen historiansa aikana estänyt huumeidenkäytön lisääntymistä, sillä on vankka kannatus. Kenen etuja tällainen omien päämääriensä vastainen politiikka oikein palvelee?
"Tiukat rangaistusvaatimukset ovat perinteisesti kuuluneet poliittisen konservatiivileirin ja moralistien keinovalikoimaan, kun kalastetaan ääniä. Ongelmaksi on muodostunut se, että maltillisilla argumenteilla ei julkisuudessa menestytä. Sinä aikana, kun minä olen ollut huumekeskustelussa mukana 70-luvun puolivälistä lähtien, uusia avauksia on saatu hyvin vähän", Sarvanti sanoo.
Synkästä nykytilanteesta huolimatta Sarvanti suhtautuu optimisesti suomalaisen yhteiskunnan kykyyn vaikuttaa huumetilanteeseen tulevaisuudessa.
Kuten kaiken muunkin, myös huumeiden kohdalla tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.
Jos Suomessa halutaan tulevaisuudessa harjoittaa viisasta huumepolitiikkaa, Sarvannin mukaan meidän pitää tunnustaa neljä tosiasiaa.
1) Huumeet ovat tulleet jäädäkseen. 2) Kansainvälistyminen jatkuu. 3) Kaupunkimainen eläminen edellyttää erilaisuuden sietoa. 4) Paras on hyvän vihollinen.
Paras on hyvän vihollinen?
"Tämä tarkoittaa sitä, että huumeettoman yhteiskunnan tavoite ja muut yltiöpäiset tavoitteet ovat niin typeriä, että ne heikentävät hyvän aikaansaamista."
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vankaa asiaa. Aloitin tänä aamuna blogin, jossa kirjoitan reportaashia kannabiksen kotikasvatuksesta ja hampuusien alakulttuurista. Löytyy täältä: http://kotikasvatus.blogspot.com
"Alakulttuuri" blogisi yhteydessä kuulostaa sanalta, joka ei oikein istu kontekstiinsa.
Totean vielä, että Sarvanti on tiiliskivi mutalätäkköön, niin tälläiset julkiset kaapistatulemiset saavat aikaan samankaltaisia mielikuvia.
Tuntuu kuin olisit avannut taas yhden ikkunan tilaan, jossa Hyssälä, Pokka, Santavuori, Koskinen ja kumppanit säilyttävät tarkkaan vartioimaansa korttitaloa.
Amerikkalainen ex-huumepoliisi Barry Cooper on lähtenyt kamppailemaan huumesotaa vastaan. Hän on työssään nähnyt huumesodan vahingollisuuden.
Se aiheuttaa enemmän kärsimystä kuin hyötyä. Joka vuosi sen seurauksena vangitaan 750 000 mietojen huumeiden käyttäjää. Seurannaisvaikutukset ulottuvat miljooniin ihmisiin: puolisoihin, lapsiin, vanhempiin, työyhteisöihin jne.. Kaikkein haitallisempana hän pitää sitä, että yhteiskunta tuhoaa nuorten elämän sodan varjolla. Huumeista saadun tuomion seurauksena opiskelupaikan ja työpaikan saaminen vaikeutuu.
Mietojenkaan huumeiden käyttö ei ole suositeltavaa, mutta hän hyväksyisi kuitenkin omien lastensa kannabiksen käytön mielummin kuin alkoholin käytön. Poliisin näkökulmasta alkoholin käytön haittavaikutukset ovat monin verroin pahemmat kuin kannabiksen.
http://nevergetbusted.com/index.php