olen kärsinyt jo jonkin aikaa hirveistä raivo- ja itkukohtauksista perhettäni kohtaan, tai lähinnä veljiäni kohtaan jotka ovat vähän nuorempia kuin minä. en tiedä syytä, mutta kun koulun jälkeen menee kotiin niin ei enään jaksaisi tehdä mitään - haluaisi olla vaan rauhassa. mutta kun sitten esimerkiksi veli/veljet tekevät jotain typerää tai kysyvät minulta jotain, saatan huutaa heille jotain aivan järjetöntä. kuten esimerkiksi tänään:
kerroin äidilleni jotain asiaa, joka oli mielestäni tärkeää - no sitten kesken puheeni veljeni tuli väliin kysymään jotain, että mitä meillä koulussa tehdään matematiikan tunnilla...ja räjähdin aivan täysin ja haukuin hänet vitun---------- ja lopuksi vielä sanoin että miksi vitussa pitää kysellä kokoajan kaikkea tyhmää, että olisit hiljaa joskus.
No äitihän oli siinä vieressä ja haukku mut aivan täysin "ei saa käyttää tommosta kielenkäyttöä -- sä oot varmasti vähä hullu".sekosin sitten aivan täysin ja aloin huutamaan, sitten itkeä ja lopulta juoksin omaan huoneeseeni.ei tämä enään mitään teini-ikäisen kapinaa voi olla...
Koulussa asiat on suht hyvin, vaikka stressaankin kokeista ja läksyistä paljon.Ystäviä ei ole kuin yksi, mutta kavereita sitten koulussa enemmän.
Olen kamppaillut itseni kanssa monta vuotta ja olin hieman masentunut vuosi sitten.kaksi vuotta sitten kävin psykiatrilla, mutta lopetin sen sitten kun kertoja oli vain kerran kk:ssa, tuntui niin turhalta enää se homma.
mitä voisin tehdä?
vihan purkaukset ja itkukohtaukset
11
3181
Vastaukset
- marnaz
Hei!
Tutulta kuulostaa! Minä vain pidin tuon raivon sisälläni. Minun tapauksessani syynä oli pikkusiskoni saama huomio. Hän sai kaiken huomion ja aina tahtonsa läpi. Minut sivuutettiin todella usein. Minä olin syypää siskon aloittamiin riitoihin ja kateuksiin. Tällaisten vuosien seurauksena aloin tuntemaan arvottomuutta, mitättömyyttä, pelkoa, jännitystä, ahdistusta, masennusta. Vetäydyinkin omiin oloihini huoneeseeni piirtelemään. Tuloksena sosiaalinen fobia. Katkeraa oli näin aikuisiässä katsoa vanhaa kotivideota, jossa sisko tyrannisoi jopa minun syntymäpäivät haluamalla puhaltaa kakusta kynttilät! Ja äiti se toteutti siskon tahdon ja minut sivuutettiin taas! Tunne oli todella vahva siitä, että sisko oli parempi kuin minä. Kouluiässä ripustauduin ystävääni, kun kotona en ollut kenellekään se paras. Isäkin kävi käsiksi minuun kun siskon kanssa riideltiin. Kouluiässä ystävä petti, nuoruudessa petti toinenkin ystävä. Jäin yksin. En ollut enää kenellekään yhtään mitään. Tuloksena kuolemantoiveet, pakokauhu, ahdistus, paniikki, erilaiset somaattiset oireet... Minulta on siis minäkuva hukassa ollut jo monta monta vuotta (olen nyt 28v), koska elin kiinni ystävässäni. Olin sitä, mitä ystävänikin. Ja kun kaikki mureni jäätyäni yksin, en enää tiennytkään kuka olen, mitä haluan (läheisriippuvuus). Oireitani olen yrittänyt lievittää lääkkeillä, terapioilla, ym. Totuus on kuitenkin se, että todellinen minä on vielä se pieni huomiota vaille jäänyt lapsi ja aikuisminä on teeskentelevä persoona. Joskus peiliin katsoessani järkytyn: "Miten kehoni on noin vanha, vaikka olen vielä lapsi!" En tiedä mikä auttaa, koska olen kokeillut vaikka mitä. Parhaillaan menossa ratkaisukeskeinen terapia. Siinä mielessä se on ollut hyväksi, kun siinä mietitään ratkaisuja olon paranemiseksi. Menossa myös lääkitys, mutta tuskin se minulle mitään auttaa, kun olen jo varmaan kahdeksaa eri sorttia kokeillut. Onko sinulla samankaltaisia tapahtumia ollut lapsena? Siis lähinnä tuota, että sinua ei niinkään huomioitu, ja sinut hyväksyttiin vain tottelevaisena ja silloin kun miellytit muita.- marnaz
Niin ja piti vielä sanoa, että olen raivonnut raivohullun lailla miehelleni (10v yhdessä) Juuri noiden lapsuusaikaisten tapahtumien uusiutumisen vuoksi.
- raivoh
marnaz kirjoitti:
Niin ja piti vielä sanoa, että olen raivonnut raivohullun lailla miehelleni (10v yhdessä) Juuri noiden lapsuusaikaisten tapahtumien uusiutumisen vuoksi.
joo, joskus tuntuu kyllä että veljiäni (eritoten sitä nuorinta) on suosittu paljon.unohdin muuten äsken sanoa, että kärsin itsekkin sosiaalisten tilanteiden pelosta - siksi kävinkin alunperin siellä psykiatrilla.
lapsuuteni oli mukavaa aikaa sinänsä, sillä naapurissa asui kaveri jolla kävin lähes päivittäin.koulusta en koskaan oikeen perustanut ja olin ihan keskitason oppilas.inhosin koulussa esitelmiä (inhoan vieläkin ja välttelen) ja ääneen lukua.varmaan opettajat luulivat, etten osaa lukea kun änkytin jännityksestä niin pahasti.
nykyään tilanne on helpottunut siten, että pystyn tunnilla viittaamaan.
en vielä osaa oikestaan kutsua itseäni aikuiseksi, sillä olen vasta 18 vuotias.olen yrittänyt purkaa raivoani liikunnalla yms. , mutta hyvä olo on vain hetkellistä.
ajattelin kertoa tästä äidilleni, mutta en oikeastaan tiedä mistä aloittaa...tuntuu, että kaikki asiat on sellaisia mitättömiä - joista on sitten yhdessä kasvanut suuri ongelma.tämä vaikuttaa siis sosiaalisiin suhteisiinkin negatiivisesti, sillä odotan kaikissa asioissa aina sitä pahinta.. - marnaz
raivoh kirjoitti:
joo, joskus tuntuu kyllä että veljiäni (eritoten sitä nuorinta) on suosittu paljon.unohdin muuten äsken sanoa, että kärsin itsekkin sosiaalisten tilanteiden pelosta - siksi kävinkin alunperin siellä psykiatrilla.
lapsuuteni oli mukavaa aikaa sinänsä, sillä naapurissa asui kaveri jolla kävin lähes päivittäin.koulusta en koskaan oikeen perustanut ja olin ihan keskitason oppilas.inhosin koulussa esitelmiä (inhoan vieläkin ja välttelen) ja ääneen lukua.varmaan opettajat luulivat, etten osaa lukea kun änkytin jännityksestä niin pahasti.
nykyään tilanne on helpottunut siten, että pystyn tunnilla viittaamaan.
en vielä osaa oikestaan kutsua itseäni aikuiseksi, sillä olen vasta 18 vuotias.olen yrittänyt purkaa raivoani liikunnalla yms. , mutta hyvä olo on vain hetkellistä.
ajattelin kertoa tästä äidilleni, mutta en oikeastaan tiedä mistä aloittaa...tuntuu, että kaikki asiat on sellaisia mitättömiä - joista on sitten yhdessä kasvanut suuri ongelma.tämä vaikuttaa siis sosiaalisiin suhteisiinkin negatiivisesti, sillä odotan kaikissa asioissa aina sitä pahinta..Joo, se on totta, että liikunta auttaa, ainakin hetken. Mutta minäkään en oikein tiedä, miten sitä raivoa saisi purettua. Tajusin, että olen niin suunnattoman täynnä vihaa, varsinkin juuri siskoani kohtaan, mutta myös äitiäni joka toimi siskon pillin mukaan, ja isääni joka potki ovien läpi tiensä raivoamaan naamani eteen, isoäidille joka opetti suvun tavan, ystävilleni jotka minut hylkäsivät, miehelleni joka on ollut välinpitämätön minua kohtaan. Ratkaisukeskeisessä terapeutti ehdotti raivon purkamiseen kirjoittamista, kun olen muutenkin luova ihminen (runojen luominen, käsityöt, piirustustaito). Annoinkin itselleni koko päivän, ja vielä seuraavankin aikaa muistella tapahtumia. Itkin ja kirjoitin. Oli helpompaa kirjoittaa hän-muodossa kuin minä-muodossa. Nuo edellä mainitsemani asiat juuri sieltä menneisyydestä selvisivätkin. Vanhoja haavoja on tuskallista mennä aukomaan, mutta se voi olla avuksi. Ja terapia on siinä mielessä hyväksi, kun siellä saa mielin määrin puhua, ja sieltä saa hyviä kysymyksiä mietittäväksi.
- tuttua juttua joo
miksi ei voi mennä pyytämään reilusti lääkäriltä lääkkeitä. teini-iän hormoniheittelyt johtuu ihan fyysisistä asioista, jotka voidaan korvata lääkkeillä.
miksi turhaan kärsiä.
pahinta mitä voi tapahtua on joutua terapiaan, ei auta mutta maksaa.- marnaz
Ei terapia pahinta ole, ei todellakaan! Ja sitä parempi, mitä aikaisemmin tajuaa pyytää apua. Minulla on ollut raivoa koko ikäni, ja vieläkin on. Siinä tein virheen kun olin asioideni kanssa yksin vuosia, ja olotilan pahennuttua vasta hain apua. Patoutunut viha muuttuu nopeasti ahdistukseksi ja somaattisiksi oireiksi, johon ei aina edes lääkkeet auta.
- raivoh
lääkkeitä en ala syömään.ei se ole ihmiselle hyväksi napsia joka päivä jotain tabuja, joista ei ole edes selvää hyötyä.hoidan asiat mielummin terapialla.
Miten voisin jutella, tai aloittaa keskustelun äitini kanssa?luulen, että kertominen helpottaisi asiaa. - marnaz
raivoh kirjoitti:
lääkkeitä en ala syömään.ei se ole ihmiselle hyväksi napsia joka päivä jotain tabuja, joista ei ole edes selvää hyötyä.hoidan asiat mielummin terapialla.
Miten voisin jutella, tai aloittaa keskustelun äitini kanssa?luulen, että kertominen helpottaisi asiaa.Kyllä kertominen auttaa. Odota sopivaa tilaisuutta, esim. silloin, kun muita ei ole paikalla. Äitisi kyllä kuuntelee jos kerrot, että sinulla on vaikeaa, etkä jaksa enää setviä asiaa yksinäsi kun pää kohta räjähtää. Tsemppiä:)
raivoja,kävele yksin metsäs se rauhottaa
- Onx mul pääs vikaa?
No mitä tää sitten on?
Olen 16 vuotias tyttö, mulla on paljon kavereita, perheen kanssa menee hyvin, eikä tunnu mistään kenkä puristavan. Mutta kuitenkin saan ihmeellisiä vihan ja raivon purkauksia. Esimerkiksi, kun äiti eräänä iltana käski mun mennä nukkumaan klo 22, vaikka olikin kesäloma.. Suutuin aluksi ihan vähäsen.. Sitten ku äiti piti tiukasti tuosta aikataulusta kiinni, suutuin vielä vähän enemmän, ja sitten ku se oikee KÄSKI mut nukkumaan, kirosin sen ja menin omaan huoneeseeni. SIELLÄ mä saan ne raivokohtaukset! Hakkasin sänkyäni, itkin, huusin tyynyyni, ja jotenkin jännitin lihaksiani.. (Sillei miten sä tavallaan teet, kun oksennatkin..) Kohta mulla on naama ihan punainen ja olen hengästynyt.. Sitten se syljen kertyminen.. Raivokohtauksen jälkeen istun sängylläni ja kuolaa valuu lattialle varmaan puol desii.. Mutta yhtäkään kuuluvaa ääntä en päästä.. En esimerkiksi huuda niin, että vanhemmat tai sisko kuulisi sen. Huudan sillei äänettä.. Mua on nyt lähiaikoina alkanu pelottaa, että vielä joku kaunis päivä kun saan kohtauksen, mulla puhkee verisuonet päästä sen lihaksien jännittämisen takia.. Onko kellään samanlaista..?- s
elämästä jäänyt järkyttäviä traumoja, nykyiselle avopuolisolle tulee sanottua ymym.. eli siis pidän itseäni rumana, ulkonäköni ei mukamas riitä. kehitän ihme kuvituksia päässäni.. että mies katselis muita ja kaikkee tavallaan olen todella epäluuloinen.. kaiken suhteen raivoan sen jälkeen jos hän myötäilee jos saan kohtauksen, itken raivoan huudan ja haukun.. enkä saa häneltä enää huomiota siihen ja se tuntuu vielä hirveämmältä.. ja tuntuu että oon ihan yksin.. mistä helvetti saan apua tohon ku pää ei vaan enää pysy kasassa ja kaikki hieno häviää elämästä.. kehä vaan pyörii ympyrää ja se haluais jättää mut.. koska ymmärrän sen että kukaan sitä ei kestä kovin kauan..
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mies kateissa Lapualla
Voi ei taas! Toivottavasti tällä on onnellinen loppu. https://poliisi.fi/-/mies-kateissa-lapualla1166010Poliisi tutkii murhaa Paltamossa
Poliisi tutkii Kainuussa sijaitsevassa Paltamon kunnassa epäiltyä henkirikosta, joka on tapahtunut viime viikon perjanta324107- 823362
Jos me voitais puhua
Jos me voitais puhua tästä, mä sanoisin, että se on vaan tunne ja se menee ohi. Sun ei tarvitse jännittää mua. Mä kyllä182996Jenna meni seksilakkoon
"Olen oppinut ja elän itse siinä uskossa, että feministiset arvot omaava mies on tosi marginaali. Todennäköisyys, että t2522064Joo nyt mä sen tajuan
Kaipaan sua, ei sitä mikään muuta ja olet oikea❤️ miksi tämän pitää olla niin vaikeaa?882004Jere, 23, ja Aliisa, 20, aloittavat aamunsa Subutexilla tai rauhoittavilla: "Vaikka mä käytän..."
Jere, 23, ja Aliisa, 20, ovat pariskunta, joka aloittaa aamunsa Subutexilla tai rauhoittavilla. Jere on ollut koko aikui431817- 1431795
Olipa ihana rakas
❤️🤗😚 Toivottavasti jatkat samalla linjalla ja höpsöttelykin on sallittua, kunhan ei oo loukkaavaa 😉 suloisia unia kau81696Vain yksi elämä
Jonka haluaisin jakaa sinun kanssasi. Universumi heitti noppaa ja teki huonon pilan, antoi minun tavata sinut ja rakastu881569