seurustelin erään naisen kanssa 3,5 vuotta. Nyt viime torstaina päätimme sitten erota. Minä olisin kuitenkin vielä halunnut jatkaa vaikka tiesin ja tiedän ettei homma enää olisi edennyt! Viimeisen vuoden aikana emme harrastaneet ollenkaan seksiä ja hän kohteli minua aina tietyin väliajoin aika törkeästi. Halusi mennä kavereittensa kanssa ja olla "vapaasti" En estänyt, minä rakastin ja rakastan edelleen ja toivoin että kyllä se siitä! Muutimme yhteen jo 3 kk seurustelun jälkeen ja ensimmäinen vuosi suhteessamme olikin IHANAA! sitten alkoi pienet ongelmat mutta ei mitään isompaa! Varmaan ihan normaalia rakastumisvaiheen loppumista. 2,5 vuoden seurustelun jälkeen hän petti minua, jäi kiinni, puhuimme, sovimme ja jatkoimme seurustelua. Meillä on yhteinen ihana koti ja kotona olo on aina ollutkin parasta suhteessamme! Viimeinen vuosi on ollut lähinnä kämppis-touhua, mutta se on kelvannut minulle, koska hän on ensimmäinen ihiminen, jota koskaan olen rakastanut. Parasta mitä tiedän on käpertyä hänen kainaloonsa illalla ja nukahtaa. Hän sanoo, että rakastaa minua aivan hirveästi, mutta että suhteestamme puuttuu se kipinä, ja että hän on niin nuori ettei halua kuitenkaan vielä jämähtää! Ymmärrän kyllä, koska en itsekään ole kokenut muita vakavia suhteita, joten turhahan se olisi jämähtää tähän ensimmäiseen! Minulla on opiskelut vielä kesken ja valmistun 2004 keväällä, joten sovimme että asumme siihen asti vielä yhdessä. Hän on elättäjäni, ja ei halua jättää minua taistelemaan kaiken lisäksi taloudellisiin ongelmiin! Eli kyllähän hän rakastaa.. Nyt kuitenkin huomasimme, ettei siitä tule mitään, ja hän hakee itselleen uutta asuntoa. Hän haluaa, että pysymme kavereina ja puhuu koko ajan, ettei tämä nyt niin kauheaa ole ja että kyllähän me tulemme tapaamaan jatkossakin, varsinkin koiramme takia. Minä en ymmärrä, miten pääsen tästä yli. Pahin ongelmani on tyhmää kyllä, muitten mielipiteet! En haluaisi kertoa kenellekään, koska olen aina uskonut että olemme yhdessä loppuelämämme. Mitä muutkin ajattelee? vaikka eihän sillä pitäisi olla mitään merkitystä! Nyt yhtäkkiä minä ikävöin häntä enemmän kuin koskaan ja menen nopeasti kotiin odottamaan häntä. Hän on vielä tämän viikon lomalla, mutta sitten alkaa hänelläkin työt, ja odotan vaan sitä aikaa, koska tiedän, että sitten ainakin hän on iltaisin kotona kanssani. MITÄ MINUN PITÄISI TEHDÄ, ETTÄ SELVIÄN TÄSTÄ? Itkettää koko ajan, en pysty olemaan yksin, mutta en pysty olemaan seurassakaan! Haluaisin juoda pään täyteen, mutta en pysty siihenkään! Ajattelen itsekseni, että kyllä me menemme vielä joskus takaisin yhteen! Järkyttävä tilanne! Maailmanloppu minulle....
pimeässä tunnelissa
T-79
171396
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Te varmaan pystytte puhumaan asioista keskenänne. Voitte tukea toisianne, vaikka eroaisittekin. Ero ei varmasti ole helppo kummallekaan. Yritä puhua myös toisten kanssa. Et varmasti ole maailman ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka on ollut samanlaisessa tilanteessa. Voithan kirjoitella myös tänne. Itke, jos itkettää...
Yritän lohduttautua juuri sillä, etten menetä häntä kokonaan. Mutta toisaalta juuri se onkin niin vaikeaa, pääsenkö ollenkaan yli, kun näen aina häntä. En tiedä.. miksi ihminen joutuu tällaisiin tilanteisiin? Miksi aina pitää sattua? Äh.
Miksi tosiaan aina tulee eroja juuri niistä ihmisistä, joista ei haluaisi erota... se on väärin, julmaa ja käsittämättömän epäreilua! Miten sitä ikinä voi oppia luottamaan, kun aina tulee kuitenkin ero, ja kuitenkin pitäisi oppia juuri luottamaan, sillä eikös se ole tärkeimpiä asioita ihmissuhteessa? En tiedä, voiko sitä oppia luottamaan ITSEENSÄ elämänkokemusten myötä ja auttaako sekään sitten tosipaikan tullen, jos ihmissuhteet eivät ikinä ole pysyviä. Toivon, että sinusta ei tule tunteetonta ihmistä, vaan pystyt rakastumaan ja rakastamaan uudelleenkin. Rakasta itseäsi, ole hyvä itsellesi ja hoida itseäsi, sillä elämä voi olla joskus vaikeaa, eikä sitä rakkautta löydy aina toisilta.
Olin ennen juuri sellainen ihminen, joka pelkäsi antautua rakkauteen ja suhteeseen juuri sillä perusteella, että kaikki kuitenkin loppuu aikanaan ja sattuu. Tämä kumppanini, josta nyt teen eroa opetti minut rakastamaan ja antoi minulle loppujen lopuksi paljon. Nyt pelkään joutuvani taas samaan tilanteeseen, jossa jo olin. Että en pystyisi enää rakastamaan, peläten sen loppumista. Koska mikäänhän ei ole ikuista, paitsi rakkauteni tähän ihmiseen.
Et ole turhaan rakastanut toista ihmistä. On paha, jos ei pysty rakastamaan, ja melkein yhtä paha, jos ei pysty suremaan, itkemään ja luopumaan, kun on eron aika... Millainen on ihminen, joka erotessa vain hymyilee ja jatkaa elämäänsä iloiten, kuin mitään ei olisi sattunut? Kipeitä tunteita ei tarvitse eikä kannata paeta: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää...
Tiedän, että olet oikeassa Klaudia ja tiedän, että yksin on parempi kuin tuossa suhteessa. Kaippa se on vain pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää hoitaa tilanne. On vain vaikeaa asua edelleen yhdessä ja vaikeaa ajatella elämää ilman häntä. Mutta ovathan muutkin selvinneet, siis miksi en minä!? Pitää vain yrittää lähteä ihmisten sekaan eikä jäädä kotiin itkemään. Olen surrut ihan hirveästi viimeisen viikon, ei olo ainakaan pahentua voi, EIHÄN?
Kiitos Klaudia viisaista sanoistasi!!
Alussa suru ja ahdistus voivat tuntua ylitsepääsemättömiltä, mutta kaikki helpottuu aikanaan. Myöhemmin ikävät asiat ja ajatukset voivat unohtua hetkiseksi esim. toisten seurassa, mutta palata uudelleen, kun jää taas yksin. Välillä olo voi tuntua yksinäiseltä myös seurassa, mutta se on yleensä ohimenevää, toivottavasti. Unohtaminen on myös tärkeätä.
En tule ikinä unohtamaan tätä tuskaa, jota nyt käyn läpi, saati sitä ihmistä kenen kanssa oikeasti uskoin eläväni loppuelämäni. Tuntuu kovin ikävältä katsoa miten hän käsittelee tätä asiaa; on koko ajan kavereittensa kanssa ulkona ja välttää kotonaolemista. Minun suruni näkeminen kuulemma tuntuu niin pahalta. Hän yrittää olla ajattelematta asiaa, ja sanoo, että minunkin pitäisi tehdä niin. En pysty. Ajattelen tätä asiaa koko ajan ja se taas itkettää ja itkettää ja ... Töissä olo on yhtä helvettiä. Yritän tavata ystäviä mahdollisimman paljon, mutta kuitenkin on pakko käydä töissä ja elää normaalia elämää. AAAARG. Voisinpa siirtää aikaa eteenpäin!
Mitäs luulet, jos voisit siirtää aikaa eteen päin, millaiselta elämäsi tulee näyttämään? Onko minkäänlaista valoa tunnelin päässä?
Vaikea sanoa valosta. Järki sanoo, että minusta tulee onnellisempi, itsenäisempi, vahvempi. Sydän vaan vielä vääntää vastaan. Luulen, että valmistuttuani ensi keväänä, saan oman alani kautta uusia ystäviä ja uutta ajateltavaa. Ainakin saan mennä ja tulla miten haluan, voi olla etten kotona paljoa tule viihtymään. Minua pelottaa myös ajatus siitä, että kun itse nyt itken ja suren, niin mitä jos sitten joskus kun olen jo vähän päässyt asiasta yli, tyttöystäni rupeaa vasta siinä vaiheessa käsittelemään eroa. Miten jaksan sitten? No se on sitten sen ajan murhe. Lauantaina lähden DTM:ään ja yritän kuroa umpeen ystävyyssuhteita, jotka mahdollisesti ovat vähän jääneet seurustelun takia. Voi olla, ettei pysty ihan hirveän hauskaa pitämään, mutta yrityshän on tärkein, eikö?
..On vaikeaa. Itselläni on tiiviistä parisuhteesta yli kolme vuotta ja en vieläkään ole päässy sen yli. Hän oli minun suuri rakkaus, asuimme yhdessä ja loppui siihen kun ei ollut enää sitä "kipinää". Kaikki suhteet sen jälkeen ovat olleet minulle vaikeita, vaikka haluaisin kaiken menevän eteenpäin, mutta kun rakkauteni on jäänyt häneen. En tiedä pääsenkö koskaan yli tästä häneen kohdistuneesta suuresta rakkaudesta?? Elämä on ollut tuskaista joka päivä kun ajatuksissani on vain hän. Onko tämä sitä hulluutta??!! Toivoisin sen ajan löytyvän jolloin voin viettää päivät ilman ajattelematta häntä. Unohtaminen on niin vaikeaa... =(
Olin 7 vuotta parisuhteessa, joka ei toiminut viimeisenä kolmena vuotena ollenkaan. Luulin tosiaan löytäneeni sen oikean, enkä kertakaikkiaan pystynyt lähtemään pois. Toinen oli hankala ja vaikea, ja tarvitsi minua identiteettiprosessinsa läpikäymiseen. Viimeiset kolme vuotta autoin häntä ymmärtämään omaa biseksuaalisuuttaan ja ihastumisiaan miehiin.
Melkein katkeroiduin.
Hän on nykyään naimisissa ja pienen lapsen äiti, emme pidä kovin tiiviisti yhteyttä. Asiat ehtivä tulehtua sen verran pahasti seurusteluaikana.
Minä olen löytänyt uuden rakkauden, tällä kertaa yritän olla varovaisempi. Toivottavasti hän ei saa päähänsä olla miehistä kiinnostunut...
..kävi myös minulla. Olin hänelle vain se "korvike" tai ainakin siltä se tuntui.. En tiedä.. Nykyään hänkin asuu miehensä kanssa ja ovat onnellisia, olen vaan kateellinen sille miehelle. Ja pystyn sen tunnustamaan. Ja tiedän että ikinä emme palaa hänen kanssa yhteen, haluan vain eroon tästä rakkauden tunteesta. Ja antaa koko rakkauteni eteenpäin..
On hirveän vaikea sanoa mitään joka todella lohduttaisi tuossa tilanteessa. Kipu ja suru on vielä liian lähellä, kun sullakin on vasta viikko erosta. Mulle ero pisimmästä suhteestani oli yhtä helvettiä ja välillä vieläkin tulee kipeitä vihlaisuja, onneksi kuitenkin harvoin. Ensimmäiset pari kuukautta sitä vaan haahuili kipeässä ja harmaassa sumussa, mistään ei tullut mikään ja työtkin meni perseelleen. Sen jälkeen tuli viha ja katkeruus joiden kanssa painin vieläkin mutta alan pikkuhiljaa päästä voitolle. Siitä on kohta vuosi, ja elämä sujuu jo rauhallisemmin. On asunto josta pidän, oma elämä, omat kaverit, omaa kultaa ei ole kun en ole valmis siihen vielä mutta sekin aika koittaa vielä. Välit siihen exääni ei ole vieläkään erityisen hyvät mutta kuitenkin paremmat kuin aiemmin, voi olla että joskus voitaisiin oikeasti olla kavereita.
Ei tämä varmaan yhtään lohduta mutta aika parantaa. :/ Itke kun itkettää, raivoa kun pännii, ja puhu puhumasta päästyäsi kavereidesi ja läheistesi kanssa. Älä jätä niitä negatiivisia tunteita käsittelemättä tai ne tulee vielä korkojen kanssa takaisin. Ja ennenkaikkea jaksamista ja voimia sulle.
Kiitos sanoistasi!
On helpompaa, kun tietää, että muutkin ovat selvinneet erosta. Ehkä jopa minäkin. Tai varmasti minäkin. Moni ei vaan ole ilmeisesti pysynyt mitenkään erityisen hyvissä väleissä entisensä kanssa. Tyttöystäväni (pitäisi kai sanoa entinen..)haluaa ja luulee että meidän suhteemme pysyy samanlaisena, nimenomaan ystävyyden kannalta, kuin ennen tätä tapahtunutta. Tahdomme sitä tietysti molemmat, mutta vain aika näyttää miten siinä loppujen lopuksi käy. Huomaatteko? Muitten ihmisten neuvot alkavat jo jäädä päähän - aika näyttää!!! :) Oho, minähän hymyilin..
Ennen kuin voi olla exän kanssa ystävä, täytyy kyllä riidellä ne riidat, tuntea jopa vihaa ja selvittää "pesä".
Sitten voi olla hiljaiseloa vähän aikaa, kumpikaan ei ota yhteyttä ja sitten voi alkaa rakentaa ystävyyttä (se ei ole vaikeaa kun tuntee jo toisen). Näin kävi minulle exän kanssa. Nyt olemme parhaat ystävät (ja molemmilla on uusi tyttöystävä)!
....joskus. Saavuttaa määränpäänsä..
Yritä kestää eteenpäin omaa elämääsi. Lähde ulos ihmistenilmoille, se kannattaa.