Itkin taas illan. Mä itken jokaikinen päivä. Ikävöin sua koko ajan niin, että sydämeen ja sieluun koskee. Yritän olla ajattelematta sua mutten pysty kun sä perhana tulet jo mun uniinkin. Oot hyvä ja rakas ystävä, mutta kun en pysty edelleenkään tappamaan näitä tunteita mitä mulla on sua kohtaan. Sä tiedät, että mulla on näitä tunteita. Et tiedäkään kuin sekaisin mun maailma on... Toivon yli kaiken, että tuntisit samoin. Vaikka ei olla samanikäisiä, oot ainoa, joka on mun kanssa samalla aaltopituudella. Ei ole toista sun kaltaista tässä maailmassa. Sanot ettet halua musta mitään, oon se kiva kaveri vaan. Mutta kun sun kosketus tuntui niin hyvältä silloin... itse vielä aloitit... ja sitten sä väitit muuta. Sä et edes ole täällä, mutta silti tuntuu, että olet lähellä. Mä kuolen joka kerta vähän kun kuulen susta. Eli joka päivä. Kerro mitä mä teen? Auta... Kerro kuinka mä tapan nää tunteet? Mun on kohta pakko luopua susta... Taistelen sitä vastaan joka päivä. En halua luopua yhdestä mulle maailman tärkeimmistä ihmisistä ikinä, mutta muhun koskee niin helvetisti. Sä et kärsi, mutta mä kärsin!
(Tää on naiselta miehelle Etelä-Suomessa)
(Tää on naiselta miehelle Etelä-Suomessa)
Vastaukset 2
Vanhimmat
En pystynyt siihen. Tein sen, mutta ei mun luonto kestänyt ja hetken päästä peruin sanani. Sitten taas kerran osoitit sen huonon puolesi ja sain sellaisia vastauksia, jotka oikeasti oli karkottaa mut ja oli pistää mut sanomaan, että painu matkoihisi siitä. Mun ei tarvi sellaista sietää, mitä latelit tulemaan. Mutta miksi sitten lopulta otit itse yhteyttä ja sanoit, että oli kamalaa kun ei voinut ottaa yhteyttä? Onhan sulla niitä kavereita kenelle voit puhua asioistas vaikka sanotkin ettet voi. Eihän mulla pitänyt olla väliä niiden vastausten mukaan. Mitä ihmettä mun pitäis tehdä... Mulla on taas vaan kova ikävä sua. Koko eilinen päivä mennyt vaan miettiessä ja itkeä tihrustaessa, että mitä ihmettä mun pitää tehdä. Mietin, että miksi ihmeessä aina vaan tunnen näin kuten tunnen ja miksi en kelpaa muuksi kuin ystäväksi... eikö sitä vois kokeilla? Kuolisko siihen? Mua ei välimatkat haittaa kun se on niin lyhytkin. Kuitenkin joka päivä haluan kuulla mitä sulle kuuluu, mitä on päivän aikana tapahtunu jne. Nyt kun en ole kuullut, tää on yhtä tuskaa. Koskaan en kenestäkään ole välittäny näin paljon ja se saa hämilleen tässä jopa tämän ikäisen ihmisen, jonka pitäis tietää paremmin!
Mikään ei ole muuttunut... luopumaan en pysty edelleenkään vaikka yritin jo itselleni opettaa, ettei tästä mitään tule ikinä varmaan. Aloin jo hätäpäissäni etsiä tilalle jotain muuta, että saisin ajatukset pois susta, mutta kun katselinkin vain, tuli paha olla pelkästä ajatuksesta. Miksi mun sisällä aina vaan kytee tunne, että sä olet se kuka on mun oma ihminen? Ja että sä olet se, kuka tekee musta omansa vielä. Vastoin kaikkea mikä ikinä tätä sitten vastustaakin. Tää varmaan vie multa hengen vielä... Kuin voi oikeasti kaivata ihmistä niin, että koskee? Ole kiltti, älä enää vaihda paikkaa ja mee vieläkin kauemmas... Ei puhelin korvaa ihmistä. Sun täytyy saada olla vapaa, tiedän, ja oon vain pieni ihminen, kuka luuli, että välität ehkä sittenkin. Niinhän sä sanoitkin jopa, mutta se taisi olla harhaa vain... Ehkä jonain päivänä sun levottomuutes on poissa ja asetut ja me ollaan rinnakkain. Ei mulla muutakaan ole, niin sua varten olen olemassa. Kuuntelen kiltisti edelleen sun kaikki surut, murheet ja huolet. Oon sulle se olkapää, jota varten voi nojata kun maailma potkii. Mutta kukaan ei kuuntele mun omia ja sulle en niistä voi puhua. Mulla ei ole olkapäätä johon nojata... ja aina vaan ikävöin. Sua.