Hei kaikille.
Ajattelin nyt tälle palstalle kirjoittaa, kun on paha olo, enkä pysty kenenkään kanssa tästä puhumaan. Voitte sitten vaikka omia vastaavia kokemuksianne kertoa, lukisin niitä enkä ehkä olisikaan niin yksin.
Eli oon parikymppinen nainen. Opiskelen ammattikorkeakoulussa. Mulla on tunne, että ihmiset ei vaan pidä musta, ottavat jotenkin kauhean tuomitsevan asenteen, etenkin koulussa kaikki meidän luokkalaiset. Oon alkanut kärsiä esiintymisjännityksestä, hermostuneisuudesta, ahdistuksesta ym. sen vuoksi. Mulla oli ennen kavereita luokallani, ei ole enää koska ovat lopettaneet koulun.
Oon hiljainen ja ujo. Vetäydyn omiin oloihini helposti, koska tykkään haaveilla. Olen taiteellinen ja herkkä. Tuntuu ettei ihmiset vaan pidä musta. Oon ulkonäöltäni viehättävä ja kaunis, tiedän sen itsekin, mutta en halua mitenkään tulla esille ja viihdyn taka-alalla. Ahdistaa..mulla on huono ruokahalu ja oksettaa helposti, joten en pysty syömään esim. kouluruokaa. Olen naimisissa, mieheni ei asu Suomessa tällä hetkellä. Tuntuu ettei mieskään enää jaksa kuunnella mua kun itken puhelimessa kuinka kaikki vihaa mua.
Olin vaikea ja itkuinen vauva, joten äitini ei pysty rakastamaan mua, sanoo itsekin että oon siksi jäänyt vähemmälle huomiolle kuin muut perheen lapset.
Oon aina ollut ylitunnollinen ja koulussa hyvä, lukenut ja kirjoittanut paljon, soittanut ja laulanut musiikkiopistossa vuosia ja opiskellut kieliä. Asun yksin koska siskoni ei halunnut ja jaksanut asua kanssani vaikka yhteistä asuntoa suunniteltiin koko teini-ikä.
Oon yrittänyt olla hyvä tyttö, mutta teini-iässä tein isoja virheitä, kun hain rakkautta miehiltä ja ajauduin muutamiin seksisuhteisiin. Äitini raivostui kun kuuli esiaviollisista suhteistani ja leimauduin huoraksi perheeni ja joidenkin sukulaisteni silmissä. Sekoiluni miesten/poikien kanssa jatkui 20-vuotiaaksi asti. Seksikumppaneita ei varsinaisesti kertynyt kuin muutama, mutta nekin olivat liikaa ja satuttivat. Sitten tulin uskoon. Menin naimisiin hyvän miehen kanssa. Tiedän että oon saanut syntini Jumalalta anteeksi. Mutta ihmisten silmissä olen paha.
Ystäviä on onneksi! Sillä perheeltäni en koe saavani rakkautta tai hyväksyntää. Aviomieheltäni saan, mutta kaukoavioliitossa on ongelmansa, ja olen yksin. Tuntuu ettei anoppini hyväksy minua, vaan pitää hienohelmana, vaikka olen sopeutuvainen. Olen saanut toruja mm. syömisestäni, joka on kuulemma liian vähäistä ja rajoittunutta. Syöminen on aina ollut mulle vähän hankalaa ajoittain. Varsinaista syömishäiriötä ei ole, ja olen normaalipainoinen.
Olin yläasteella koulukiusattu koska puhuin liian hiljaisella äänellä.
Nyt siis pelkään, että alan masentua tai saamaan jotain psyykkisiä oireita. Olen välillä ahdistunut. En voi mennä terapiaan, siksi kirjoitin tänne. En voi kirjoittaa päiväkirjaa, koska kun kuolen, joku lukisi ne, ainakin äitini.
Minulla ei ole läheisiä suhteita kehenkään aikuiseen ollut koskaan, paitsi aviomieheeni nyt. Ja nyt olen itsekin jo aikuinen.
Pukeudun siististi ja säädyllisesti, jotta kukaan ei ajattelisi että haluan esitellä itseäni, koska en halua. Yritän meikata vain vähän tai en ollenkaan, jotta en näyttäisi seksikkäältä vaan nätiltä. Luokkalaiseni vaan katsovat päästä varpaisiin halveksuen kun menen kouluun, siellä on vaikeaa olla ja pahoinvointi alkaa jo aamulla. Ikävöin miestäni ja sydän tykyttää kummasti välillä.
Anteeksi valitukseni, tarkoitus oli purkaa pahaa oloa ja jos muilla on samantyylisiä kokemuksia, lukea niitä, jos viitsitte tänne kirjoittaa.
Terveisin
Yksinäinen haaveilija
Ajattelin nyt tälle palstalle kirjoittaa, kun on paha olo, enkä pysty kenenkään kanssa tästä puhumaan. Voitte sitten vaikka omia vastaavia kokemuksianne kertoa, lukisin niitä enkä ehkä olisikaan niin yksin.
Eli oon parikymppinen nainen. Opiskelen ammattikorkeakoulussa. Mulla on tunne, että ihmiset ei vaan pidä musta, ottavat jotenkin kauhean tuomitsevan asenteen, etenkin koulussa kaikki meidän luokkalaiset. Oon alkanut kärsiä esiintymisjännityksestä, hermostuneisuudesta, ahdistuksesta ym. sen vuoksi. Mulla oli ennen kavereita luokallani, ei ole enää koska ovat lopettaneet koulun.
Oon hiljainen ja ujo. Vetäydyn omiin oloihini helposti, koska tykkään haaveilla. Olen taiteellinen ja herkkä. Tuntuu ettei ihmiset vaan pidä musta. Oon ulkonäöltäni viehättävä ja kaunis, tiedän sen itsekin, mutta en halua mitenkään tulla esille ja viihdyn taka-alalla. Ahdistaa..mulla on huono ruokahalu ja oksettaa helposti, joten en pysty syömään esim. kouluruokaa. Olen naimisissa, mieheni ei asu Suomessa tällä hetkellä. Tuntuu ettei mieskään enää jaksa kuunnella mua kun itken puhelimessa kuinka kaikki vihaa mua.
Olin vaikea ja itkuinen vauva, joten äitini ei pysty rakastamaan mua, sanoo itsekin että oon siksi jäänyt vähemmälle huomiolle kuin muut perheen lapset.
Oon aina ollut ylitunnollinen ja koulussa hyvä, lukenut ja kirjoittanut paljon, soittanut ja laulanut musiikkiopistossa vuosia ja opiskellut kieliä. Asun yksin koska siskoni ei halunnut ja jaksanut asua kanssani vaikka yhteistä asuntoa suunniteltiin koko teini-ikä.
Oon yrittänyt olla hyvä tyttö, mutta teini-iässä tein isoja virheitä, kun hain rakkautta miehiltä ja ajauduin muutamiin seksisuhteisiin. Äitini raivostui kun kuuli esiaviollisista suhteistani ja leimauduin huoraksi perheeni ja joidenkin sukulaisteni silmissä. Sekoiluni miesten/poikien kanssa jatkui 20-vuotiaaksi asti. Seksikumppaneita ei varsinaisesti kertynyt kuin muutama, mutta nekin olivat liikaa ja satuttivat. Sitten tulin uskoon. Menin naimisiin hyvän miehen kanssa. Tiedän että oon saanut syntini Jumalalta anteeksi. Mutta ihmisten silmissä olen paha.
Ystäviä on onneksi! Sillä perheeltäni en koe saavani rakkautta tai hyväksyntää. Aviomieheltäni saan, mutta kaukoavioliitossa on ongelmansa, ja olen yksin. Tuntuu ettei anoppini hyväksy minua, vaan pitää hienohelmana, vaikka olen sopeutuvainen. Olen saanut toruja mm. syömisestäni, joka on kuulemma liian vähäistä ja rajoittunutta. Syöminen on aina ollut mulle vähän hankalaa ajoittain. Varsinaista syömishäiriötä ei ole, ja olen normaalipainoinen.
Olin yläasteella koulukiusattu koska puhuin liian hiljaisella äänellä.
Nyt siis pelkään, että alan masentua tai saamaan jotain psyykkisiä oireita. Olen välillä ahdistunut. En voi mennä terapiaan, siksi kirjoitin tänne. En voi kirjoittaa päiväkirjaa, koska kun kuolen, joku lukisi ne, ainakin äitini.
Minulla ei ole läheisiä suhteita kehenkään aikuiseen ollut koskaan, paitsi aviomieheeni nyt. Ja nyt olen itsekin jo aikuinen.
Pukeudun siististi ja säädyllisesti, jotta kukaan ei ajattelisi että haluan esitellä itseäni, koska en halua. Yritän meikata vain vähän tai en ollenkaan, jotta en näyttäisi seksikkäältä vaan nätiltä. Luokkalaiseni vaan katsovat päästä varpaisiin halveksuen kun menen kouluun, siellä on vaikeaa olla ja pahoinvointi alkaa jo aamulla. Ikävöin miestäni ja sydän tykyttää kummasti välillä.
Anteeksi valitukseni, tarkoitus oli purkaa pahaa oloa ja jos muilla on samantyylisiä kokemuksia, lukea niitä, jos viitsitte tänne kirjoittaa.
Terveisin
Yksinäinen haaveilija
Vastaukset 3
Vanhimmat
että sinulla pitäisi olla ulkopuolisia aikuisia ihmisiä,jotka kannustavat sinua.Itsesyytökset eivät auta,ja en uskoisi kenenkään vihaavan sinua,ennemmin voivat olla kateellisia sinulle.Yritä etsiä itsellesi muitakin kavereita,ettet ripustaudu mieheesi liikaa.Surullista,jos äitisi on noin sanonut sinulle,kyllä kaikkien lasten pitäisi olla yhtä rakkaita.Hae itsellesi apua,jos liian raskaaksi käy,tsemppiä sinulle,muista olet arvokas ihminen juuri sellaisena kun olet.
kovin nuori. Äitisuhde on se, mikä vaikuttaa taka-alalla. Sinä et ole paha. Äitisi on jotenkin manipuloinut sinua. Periaatteessahan se menee perheessä niin, että mies alistaa vaimoa ja nainen lapsia ja lapset ovat heikoimpia.
Se on hienoa, että harrastat ja teet kaikkea. Olet siis tosi lahjakas tyyppi. Ettei vain äitisi olisi sinulle kateellinen. Muista, että myös vanhemmat voivat olla kateellisia lapsilleen.
Sun pitäisi saada kivaa seuraa jostain, ettet olisi ihan ypöyksin. Aina olen kehoittanut ihmisiä menemään kaikenlaisiin harratuspiireihin. Sieltä tapaa hirveän kivoja ihmisiä. Koulumaailma saattaa olla niin kilpailuhenkinen, ettei sieltä välttämättä saa aitoja kavereita.
Tsemppiä nyt. Olen kans käynyt ammattikorkeakoulun ja oli kyllä tosi typerää meininkiä välillä. Opiskelijoista ei välitetä yhtään. Psykologipalvelutkin lakkautettiin minun aikanani. En tiedä, onko niitä tullut takaisin.
Mutta hei, kyllä sä selviät. Mäkin olen selvinnyt tosi rankoista jutuista läpi.
Kiitos paljon teille molemmille ihanista vastauksista, kiitos kun luitte tarinani.