Istun isossa kaveriporukassa. Kaikki puhuvat innokkaasti ja kiihtyneesti kaikesta, kaikki muut, paitsi MINÄ. Yritän pysyä jotenkin keskustelussa mukana: huomauttelen välillä pieniä välikommentteja, nauran toisten jutuille, vaikka minua ei oikeasti naurata. Minua ahdistaa koko tilanne. Olen myös huomannut ettei MINULLE koskaan puhuta: MINUA ei ikinä katsota silmiin ym. Aivan kuin en olisi paikalla. Ja toivonkin aina, ettei minun hiljaisuuttani edes huomattaisi, mutta saan kuulla lauseen "Sano nyt jotain, oot koko ajan hiljaa." Se on lause, jota vihaan. Tuntuu pahalta, että vaikka yritän ja puhunkin joskus mielestäni melko paljon, se ei riitä. Aina tulee lause 'puhu nyt enemmän'. Siinä vaiheessa mieleni tekee aina paeta paikalta.
Asia ei ole paha, jos porukka on pienempi, ja siinä on tuttuja. Silloin olen puhelias, eikä edes hiljaiset hetket ahdista. Minkä takia en voi olla samanlainen isossa porukassa tai vieraampien ihmisten seurassa? Jähmetyn aina paikalleni enkä saa suustani sanaakaan, vaikka mietin koko ajan mitä voisin sanoa. Sisällä humisee pelkkä tyhjyys. Vihaan sitä ahdistuksen ja epämukavuuden tunnetta. Minulla ei vain riitä mielikuvitusta keksiä mitään sanottavaa.
Pikkuhiljaa olen huomannut alkavani eristäytyä enemmän muista, tavalla tai toisella. Olen myös huomannut olevani alakuloisempi. Mielummin jään kotiin, kuin lähden kavereiden kanssa ulos. En kuitenkaan halua tälläistä, en haluaisi eristäytyä.
En ole myöskään seurustellut koskaan kenenkään kanssa. Kammoksun tilanteita, jossa joutuisin jonkun kanssa kahdestaan. Pelkään hiljaisia hetkiä, ja että toinen saa minusta tylsän ja huonon kuvan. Olen jopa miettinyt, että jos tälläinen hetki tulee, teen valmiiksi jonkun listan eri puheenaiheista mistä voin puhua.
Olen myös huomannut, että viihdyn paremmin ns "nörttien seurassa". Tunnen heidän kanssa oloni vapautuneemmaksi. Jos tulee joku hyvännäköinen, tulee kamalat paineet. Olen itsestäni hyvin epävarma, vaikka on minua kehuttu kauniiksikin.
Olen aina jännittänyt kaikkia esiintymisiä ja esitelmien pitämisiä. Jopa opettajien vastauksiin vastaaminen saattaa saada sydämen tykyttämään. Kädet hikoilevat, tärisen, punastelen..
Joskus jopa puheluiden soittaminen saattaa tehdä vaikeaa. Yleensä myös erilaiset pikkumokat saattaa jäädä häiritsemään suuresti. Olen myös huomannut että saatan myötäillä ihmisiä, ja tämä piirre ärsyttää minua!
Noh, tällästä nyt vaan kirjottelin.. Mutta voiko tätä 'parantaa' mitenkään?
Asia ei ole paha, jos porukka on pienempi, ja siinä on tuttuja. Silloin olen puhelias, eikä edes hiljaiset hetket ahdista. Minkä takia en voi olla samanlainen isossa porukassa tai vieraampien ihmisten seurassa? Jähmetyn aina paikalleni enkä saa suustani sanaakaan, vaikka mietin koko ajan mitä voisin sanoa. Sisällä humisee pelkkä tyhjyys. Vihaan sitä ahdistuksen ja epämukavuuden tunnetta. Minulla ei vain riitä mielikuvitusta keksiä mitään sanottavaa.
Pikkuhiljaa olen huomannut alkavani eristäytyä enemmän muista, tavalla tai toisella. Olen myös huomannut olevani alakuloisempi. Mielummin jään kotiin, kuin lähden kavereiden kanssa ulos. En kuitenkaan halua tälläistä, en haluaisi eristäytyä.
En ole myöskään seurustellut koskaan kenenkään kanssa. Kammoksun tilanteita, jossa joutuisin jonkun kanssa kahdestaan. Pelkään hiljaisia hetkiä, ja että toinen saa minusta tylsän ja huonon kuvan. Olen jopa miettinyt, että jos tälläinen hetki tulee, teen valmiiksi jonkun listan eri puheenaiheista mistä voin puhua.
Olen myös huomannut, että viihdyn paremmin ns "nörttien seurassa". Tunnen heidän kanssa oloni vapautuneemmaksi. Jos tulee joku hyvännäköinen, tulee kamalat paineet. Olen itsestäni hyvin epävarma, vaikka on minua kehuttu kauniiksikin.
Olen aina jännittänyt kaikkia esiintymisiä ja esitelmien pitämisiä. Jopa opettajien vastauksiin vastaaminen saattaa saada sydämen tykyttämään. Kädet hikoilevat, tärisen, punastelen..
Joskus jopa puheluiden soittaminen saattaa tehdä vaikeaa. Yleensä myös erilaiset pikkumokat saattaa jäädä häiritsemään suuresti. Olen myös huomannut että saatan myötäillä ihmisiä, ja tämä piirre ärsyttää minua!
Noh, tällästä nyt vaan kirjottelin.. Mutta voiko tätä 'parantaa' mitenkään?
Vastaukset 6
Vanhimmat
minusta sinun kannattaa vain olla oma itsesi. Jotenkin huomaan tekstistäsi samanlaisia piirteitä, mitä minäkin olen nuorena miehenä kokenut. Vastaavanlaisia tuntemuksia mitä sinulla.
Ei sinun tarvitse yrittää keksiä mitään turhanpäiväistä sanottavaa. Keskity vaikka johonkin pieneen asiaan ja kerro vain siitä. Ei kannata muiden suhtautumisesta niin paljoa välittää, ole rohkeasti oma itsesi. Ei kaikkien pidä olla hölösuita tai samanlaisia.
Ei kuitenkaan kannata eristäytyä. Sosiaalisuus tekee mielen paremmaksi, luo suhteita ja tekee hetkistä mukavampia. Itse ajauduin myös lukioaikoina hieman syrjään, mutta minulla oli aina joku ystävä onneksi. Tunsin itseni myös ahdistuneeksi vastaavissa ryhmätilanteissa.
Tämän jälkeen vieraan kaupungin ammattikorkeakouluissa erilaiset ryhmä- ja tiimityöskentelyt entisestään lisääntyivät. Koitin jotenkin niissä pärjätä, ja pärjäsinhän minä. Annoin mennä vaan omalla painolla, välillä hiljaakin vain. Esiintymistilanteet olivat vaikeampia, mutta menin tulta päin vain. Hetken päästä huomasin, että eihän tämä niin kauheaa olekaan, vain elämää.
Noh, valmistuin ja pääsin työelämään. Asiantuntijan töissä toimin varsin itsenäisesti, pois ihmisten parista, lähinnä koneiden ja laitteiden parissa. Nyt olen huomannut ja jäänyt kaipaamaan, kuinka hyvän mielen tuo ihmisten parissa oleminen toikaan. Minusta jos masentua todellakin haluaa, niin juurikin eristäytyminen on siihen keino. On hyvä olla jonkinlainen ystäväverkosto, tai opiskeluihin liittyvä ryhmä , josta edes osan kanssa pystyy vaihtamaan kuulumisia, ei välttämättä hölöttäen tai teennäisesti nauraen kuin kerrot.
Jännittämisessä ei ole mitään pahaa. Se on ihmisen ominaisuus, jonka kanssa pitää oppi elämään. Se tekee myös elämästä tunteellisen ja mielenkiintoisen. Älä jätä mitään kokematta kuitenkaan sen takia, että tilanne jännittää vain mene sitä vastaan.
Seurusteluun kuuluu hiljaiset hetketkin. Sinua rakastetaan ja hyväksytään sellaisena kuin olet.
Järkyttävää, kuinka lähes kaikki kirjoittamasi pitää paikkansa minunkin kohdallani. Itse en isommissa porukoissa edes vaivaa päätäni yrittämällä keksiä jotain sanottavaa. Kuuntelen aikani ja vaivun omiin oloihini. Minullekkaan ei koskaan puhuta näissä porukoissa, eikä minua katsota silmiin. Minulle ei edes sanota, että puhuisit nyt.
"Nörttien" kanssa olen kuitenkin yksi porukan kantavista voimista. Itse en todellakaan ole pitänyt itseäni nörttinä, mutta kai sitten olen, kun nörttien kanssa niin hyvin tulen toimeen.
"Järkyttävää, kuinka lähes kaikki kirjoittamasi pitää paikkansa minunkin kohdallani." Nimenomaan.
Tuohon ei auta oikeastaan mikään, pitää vaan hyväksyä itsensä mikä joskus on kyllä pirun hankalaa. Jotkut tuntuu olevan luonnostaan vähän enemmän "kylmähermoisempia" tms. tai sitten heidän asiat elämässä on vaan menny paremmin, on kavereita on vaikka mitä elämä on hienoo.
Tuntuu siltä että ite jostain syytä liian passiivinen ja pelokas tähän elämään kun näiden ihme asioiden kanssa pitää painia jatkuvasti. (vaikuttaa myös osittain paska historia menisin ajassa taaksepäin heti jos voisin korjaisin paljon asioita jotka syö päätä, johonkin ei kyllä itse ole voinut vaikuttaa, esim. perhe nuorena)
Asia joka auttoi noihin "ongelmiin" ainakin itsellä oli lääkitys(esim. ssri, sertraliini), sex killer, Noita en ole käyttänyt varmaan puoleen vuoteen. Haluan mennä eteenpäin elämässä mutta "pää laittaa" masentumaan paikalleen vaikka miten yrittäis itteensä niskasta repiä. Menestymisen halu tms. on sen verran kova että ehkä saatan pientä annosta taas kohta rueta käyttämään kun tuo lääkitys ainakin aikoinaan vapautti kahleista(asioita joita kirjoituksessasikin oli). Pitää vähän myös varoa ettei liian itsekkääksi kuitenkaan rupea tms. kun itsetunto boostattu.
Kaikki pitävät todellakin paikkansa, paitsi että en ole lukiossa, vaan ammattikoulussa.
Jo pelkästään se että kävelen käytävällä jossa on muita ihmisiä, saa minut todella ahdistuneeksi :/
..alan tarkkailla itseäni, jokaista liikettä minkä teen, yritän olla normaali että kukaan ei huomaisi sitä kuinka ahdistunut oikeasti olen.
En pysty katsomaan muita, vaan yritän pitää katseen jossain muualla.
Minulla on tunne että kaikki ihmiset katsovat vain minua, ja että kun he näkevät minut, he kääntyvät kuiskaamaan kavereillensa jotakin. Ja sen jälkeen koko kaveriporukka kääntyy katsomaan minua.
Kun kävelen ihmisten ohi, tulee tunne että he nauravat minulle.
..Ja olo on siinä vaiheessa jo ihan sietämätön.
Pitäisi vaan päästä pois.
Tai sitten ruokalassa, kun pitäisi mennä syömään?
ei tule mitään, en voi kuvitellakkaan että seisoisin jonossa ja odottaisin omaa vuoroani tai että menisin pöydän ääreen syömään, se että avaisin suutani sen verran että saisin laitettua haarukasta ruoan suuhuni, ei. En ole käynyt syömässä tämän takia enää ollenkaan.
En keksi porukassa myöskään mitään sanottavaa, vaikka haluaisinkin osallistua keskusteluun.
Ja vihaan niitä katseita jotka tarkoittavat sitä että; " eikö tuo osaa puhua? mikä hissukka tuo on?"
Ei voi muuta sanoa kuin että, vihaan itseäni tämän takia. Se että jotkut sanovat että pitää vain mennä ja puhua, vaikka tuntuisi pahalta niin se helpottaa. SE EI OLE NIIN, ei ole auttanut, yhtään. En pysty sellaiseen.
Olen tälläinen koko lopun elämääni?
Tämä on vain pahentunut, ala-asteen lopussa alkoi jo olla tälläsitä. Ylä-aste oli katastrofi, en halua että tämä jatkuu nykyisessä koulussani.
Voiko joku kertoa mitä pitää tehdä?
en enää keksi.
ratkaisua valitettavasti kuin mennä sekaan porukkaan.
itse olin aika ujo ja hiljainen jossain tilanteissa. mutta en antanut ottaa sen valtaa. otin ohjat käsiin.
itselle ei kyllä mikään kouluruokailu tai muu vastaava ole tuottanut mitään ongelmaa... eikä esiintyminen(siinä voi jotenki vapautua)... mutta porukassa keskustelu tuottaa joskus hankaluuksia... ja tuntuu että mulle ei puhu kukaan.. eikä katsota silmiin jne...
mutta eristäytyminen on pahin virhe. ja se, että alkaa oikee seuraamaan itseään, mitä tekee jne.
menet vaan porukkaan sekaan ja avaat suus! kyl se siitä. muuten olet ihan varmasti koko loppu elämäsi tollanen hissukka...
Siitä voi "parantua"..
Ei tosin pakottamalla mitenkään,vaan luopumalla.
Kun vaan lakkaa välittämästä liikaa
kaikesta(itsestä suhteessa muihin)
niin voi vapautua kahleista.
Sitten voi kyllä esiintyä juuri sellaisena kun
haluaa olla mutta ei ole tarvetta esiintymiseen.
Entäs jos et vaan ole samanlainen kuin ne
kaverisi,ehkä et haluakaan olla samanlainen.
Mitä jos niitten jutut ei vaan
yksinkertaisesti kiinnosta sinua tarpeeksi.
Miksipä sinun sitten pitäisikään yrittää olla
samanlainen..
Jaa niin onhan siihen ujouteen toki jotain lääkkeitäkin kai olemassa..