...lämpimästi voi kai silti hymyillä hauskoille muistoille vai voiko?
Äitini vietti viimeiset elinvuotensa paikallisen sairaalan dementiaosastolla. Kävimme vuoropäivin sisarteni kanssa hänen luonaan ja nuo vuodet ovat lämpimiä muistoja täynnä. Äiti ja huonetoveri tulivat hyvin toimeen keskenään. Äiti ketteränä liikkujana useimmiten käveli edellä ja veti kädestä tätä toista rouvaa mukanaan. Eräänä päivänä olivat päiväsalin pianon ääressä. Huonetoveri soitti virsiä ja äiti istui vieressä näyttäen nauttivan kuulemastaan. Kuulostivat kyllä virsiltä, mutten tunnistanut, joten menin lähempää katsomaan koraalikirjan nuotteja. Huomasin huonekaverin soittavan ihan oikein sekä rytmisesti että melodiallisesti, mutta harppaavan noin joka toisen tahdin yli. No, mikäpä siinä; molemmilla oli mukava musiikkituokio.
Eräänä päivänä mennessäni vierailulle heidän huoneeseensa, kysäisin tervehdittyäni, mitä kuuluu. Hyvää kuuluu, vastasi huonetoveri ja sanoi, että käytiin Ruotsissa. Äiti jatkoi siihen, että kyllä oli mukava reissu!
Äitini vietti viimeiset elinvuotensa paikallisen sairaalan dementiaosastolla. Kävimme vuoropäivin sisarteni kanssa hänen luonaan ja nuo vuodet ovat lämpimiä muistoja täynnä. Äiti ja huonetoveri tulivat hyvin toimeen keskenään. Äiti ketteränä liikkujana useimmiten käveli edellä ja veti kädestä tätä toista rouvaa mukanaan. Eräänä päivänä olivat päiväsalin pianon ääressä. Huonetoveri soitti virsiä ja äiti istui vieressä näyttäen nauttivan kuulemastaan. Kuulostivat kyllä virsiltä, mutten tunnistanut, joten menin lähempää katsomaan koraalikirjan nuotteja. Huomasin huonekaverin soittavan ihan oikein sekä rytmisesti että melodiallisesti, mutta harppaavan noin joka toisen tahdin yli. No, mikäpä siinä; molemmilla oli mukava musiikkituokio.
Eräänä päivänä mennessäni vierailulle heidän huoneeseensa, kysäisin tervehdittyäni, mitä kuuluu. Hyvää kuuluu, vastasi huonetoveri ja sanoi, että käytiin Ruotsissa. Äiti jatkoi siihen, että kyllä oli mukava reissu!
Vastaukset 5
Vanhimmat
oma äitini ja ne neljä kuukautta tammi-toukokuussa 1982, kun hänellä oli samanlaisia oireita kuin dementiassa. Viimeiset neljä kuukautta pää oli selvä, en tiedä mistä johtui. Äitini oli kotona ja käytti ahkerasti puhelinta kunnes se siirrettiin pois hänen huoneestaan. Hän kertoi minulle, että oli nähnyt lehdessä ilmoituksen myytävistä lampaista. Hän tuumi, että sisar tarvitsisi lampaita ja tilasi tälle. En tiedä, miten pitkälle asia eteni. Kuvittelin vain tätini ilmettä, kun lammaskuorma tuli pihalle. Äitini soitti usein myös taksin, kunnes veljeni ilmoitti kylän taksikuskille, mistä oli kyse.
Voi ihan varmasti nauraa hauskoille tapahtumille mielestäni.
Asiat menevät sekaisin. Eikä sille kukaan mahda. Todellisuus liukenee mielikuvituksen mereen. Vai onko tuo heidän oma todellisuutensa todellista sillä hetkellä.
Kuinka vaarallinen tila tuo sitten lieneekään...?
tapaa jokapäivä uusia tuttuja ja telkkarista ei tule uusintoja:)
Mielikuvitus tuottaa paljon iloa - ja voi sitä taitojen kirjoa, mikä ihmisellä on.
tilanne on kulloinkin mitä on.
Olin n. 18 vuotta sitten eräässä dementikkokodissa työharjoittelussa, eräänä päivänä tuli nuorehko miespappi pitämään hartaushetkeä sinne pieneen päiväsaliin.
Eräs mummo sanoi sitten jälkeenpäin, että ihan otin töistä ruokatunnin vapaata että pääsin tänne kirkkoon.
Siinä sitten piti mummo saada taas ajantasalle, päiväjärjestykseen. Nyt on pian päiväkahvit, mennäänkö kahville välillä, tällä tapaa.
Haitta taisi olla suurempi kuin hyöty, miltä kantilta sitä kukin arvioi. Ajatusmaailma meni sinne jonnekin vuosikymmenten taakse. Jotkut meni lypsämään lehmiä ja muihin askareisiin.
Ihania asukkaita oli siinä kodissa. Mutta se mieli on jokaisella niin erilainen ja siihen maailmaan ei ole pääsyä. Hyvin pärjää, kun ollaan nykypäivän rutiineissa, kaikki vanhasta muistuttaminen tuo lisää hämminkiä.