Minkälaisia ajatuksia herättää - Ikää sentään jo 22v, vakituinen työ, jossain vaiheessa on ollut tarkoitus saada lapsia. Ei vakituista suhdetta lapsen isään. Eniten ehkä arveluttaa lapsen isän ongelmat, diabetes ja kaksisuuntainen mielialahäiriö ja niiden periytyminen. Vaikealta tuntuu päättää.
Vaikea valinta
*miten*
9463
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen lähes samanikäinen kuin sinä. Mieheni on maanis-depressiivinen ja odotan meidän ensimmäistä lasta.
Ymmärrän todellakin huolesi, eikä sitä voi ymmärtääkään, ellei tiedä mistä sairaudesta on kyse. Itsekin pohdin ja pohdin tilannetta, kuten myös lapsen isä. Hän tietää kuinka helvetillistä tuo sairaus on. Tautihan on vahvasti perinnöllinen mutta myös lapsen olosuhteet vaikuttavat. Lapselle ei välttämättä edes puhkea sairaus,jos on tasapainoinen ja hyvä koti (toisin kuin miehelläni oli). Olen nähnyt kuinka rankkaa tuo sairaus on,kun on päällä mania tai depresiivinen jakso. Mutta hyvällä lääkehoidolla oireetonta kautta voi jatkua jopa vuosia.
Tällä palstalla moni tulee vastaamaan "älä tee aborttia, älä murhaa " ym. Mutta vain sinä itse tiedät, mikä on oikea ratkaisu. Sitä ei kukaan muu pysty sanomaan.
Tsemppiä! Päädyt varmasti tilanteesi sopivaan ratkaisuun.
saada skitsofrenia.. et siitähän lähdetään.. eli jos sitä nyt joka sairautta ja vaivv miettii voi olla että ei uskalla koskaan niitä lapsia hommata!
Minusta tärkein huolesi aihe on mainintasi, että suhde isään ei ole vakituinen.
Jokainen lapsi ansaitsee sen, että syntyy tasapainoiseen ja kannustavaan parisuhteeseen.
Onko sinulla vahva sukulaisverkosto tukenasi? Ainakin sen tarvitset. Minusta on edesvastuutonta järjestää omalle lapselleen jo syntymähetkellä huono arpa: ei-vakituinen isäsuhde.
Nuo mainitsemasi sairaudet saattavat ns. periytyä - tai eivät "periydy". Jos tautiperimää pelkää, kukaan suomalainen ei tekisi lapsia. Mehän olemme harvinaisen sisäsiittoinen kansakunta historiallisista syistä.
Olen itse samaa mieltä että juuri vakisuhteen puuttuminen isään on se suurin aihe miettiä tässä tilanteessa lapsen synnyttämistä. Luulen lisäksi, että suhde isään jäisi jatkossakin etäiseksi.
Toisaalta tietysti haaveilen, että jatkossa löytyisi vakituinen suhde ja lisää lapsia. Sairaudet ovat tietysti ikävä asia, ja jos periytyvät vakavassa muodossa, niin vielä ikävämpi. Aikalailla mietittävää tässä on.
oikeus lapsella on elää kuin syntyä "ehjään" perheeseen. Eikö yh-perhe muka voi olla hyvä perhe??
Eikä yksinhuoltajuus tosiaan ole mikään lopullinen olotila!
Ja jos alkaa miettiä kaikkia mahdollisia perinnölllisiä sairauksia ja riskejä niin kuka lapsia edes uskaltas saada (niitä ei hankita vaan SAADAAN, JOS saadaan..!)?
Monta asiaa pitää ottaa huomioon. Elämä on arvokas asia. Toisaalta yksin lapsen kanssa voi olla vaikeaa, etenkin jos lapsi perii jotain sairauksia, mutta jos jostain syystä myöhemmin ei saakaan lapsia?
Minä en aikoinaan halunnu ottaa sitä riskiä etten koskaan saa kokea enää raskautta ja lapsen saamista.
Äärimmäisen fiksu päätös. Jostain syystä en ole enää tuon yhden ainoan kerran jälkeen tullut raskaaksi. Syytä ei ole löydetty.
Miehiä on kyllä riittänyt, ei ole tarvinnut yh.na pitkiä aikoja hapantua.
Mutta tosiaan, ymmärrät ehkä että jos tuolloin olisin abortoinut sen ainoankin niin nyt vituttaisi "hiukan" raskaammin!
Onnea odotukseesi! :)
Tänään olen taas tehnyt sen päätöksen että lapsi saa syntyä. Olen sen jo aikasemminkin päättänyt ja sitten päätökseni pyörtänyt. Mutta ehkä tämän päivän päätös pitää :)
Saahan täällä joskus lukea ilouutisiakin!
Kyllä ne asiat aina jotenkin saa järjestymään ja elämä kantaa :)
ONNEA teille molemmille elämään ja odotukseen!!