Ars Fennica 2008-palkinnosta (34000 €) kilpailee tänä vuonna viisi kuvataiteilijaa: Maria Duncker (videoita, kierrättää leluja), Tea Mäkipää (installatioita),Seppo Renvall (liikkuvan kuvan installatioita), Katrina Neiburg (video- ja ääni-installatioita, lavasteita), Mark Raidpere (videoita). Neiburg on latvialainen ja Raidpere virolainen. Yhtään maalaria tai kuvanveistäjää ei ole ehdokkaiden joukossa.
Tällä palstalla on viime aikoina kinasteltu mm. klassisen realismin ja modernin maalauksen keskinäisestä asemasta ja suhteista sekä kuvataiteilijalta edellytettävistä taidoista. Keskustelun aiheet ovat noin sadan vuoden takaisia ja kannanotot aivan samanlaisia kuin koko kuluneen sadan vuoden ajan. Ja teksteistä päätellen kovin moni kirjoittajista on kuitenkin nuorta polvea.
Kuvataide on kuitenkin tänään aivan muualla kuin noiden aiheiden maailmassa. Perinteiset maalarit, graafikot ja kuvanveistäjät ovat 2000-luvun taiteen marginaaleissa. HS:n mukaan, josta sain kimmokkeen tähän kommenttiin, nyt valitut ehdokkaat edustavat monella tavalla aineetonta ja katoavaa taidetta: sähköisiä välineitä, tapahtumia, installatioita ja erilaista liikettä visuaalisessa ja sosiaalisessa maailmassa.
Ilmiö on yleismaailmallinen, kuvataiteella ei tunnu enää olevan edes näkemiseen perustuvia rajoja, kuvaan, väriin ja valoon on jo liitetty niin kaksi- ja kolmiulotteiset liikkeet kuin äänikin. Puhutaan kokonaistaideteoksista.
Palstalla on hyökätty voimakkaasti (moittien) suomalaisen kuvataideopetuksen kimppuun, koska siellä ei, väitetysti, enää kunnolla opetettaisi klassista piirustusta ja maalausta. Nykytaiteen todellisen sisällön perusteella voisi kysyä, että mitä taitoja huomispäivän kuvataiteilija tarvitsee. Tarvitaanko kuvataideakatemiassa ylimalkaan enää klassista maalaustaidetta laisinkaan tai vain yhtenä sivulinjana muiden rinnalla.
Tietäen palstalle tulevien vastausten tyylin, ilmoitan jo heti, että edellä sanottu ei ole kannanotto asiassa vaan pelkkä asiantilan toteamus. Kannanottoni tulee keskustelun yhteydessä mutta useat palstalaiset tietävät aiemmasta, että teen itse sekä esittäviä havaintoon perustuvia että abstrakteja maalauksia.
Tällä palstalla on viime aikoina kinasteltu mm. klassisen realismin ja modernin maalauksen keskinäisestä asemasta ja suhteista sekä kuvataiteilijalta edellytettävistä taidoista. Keskustelun aiheet ovat noin sadan vuoden takaisia ja kannanotot aivan samanlaisia kuin koko kuluneen sadan vuoden ajan. Ja teksteistä päätellen kovin moni kirjoittajista on kuitenkin nuorta polvea.
Kuvataide on kuitenkin tänään aivan muualla kuin noiden aiheiden maailmassa. Perinteiset maalarit, graafikot ja kuvanveistäjät ovat 2000-luvun taiteen marginaaleissa. HS:n mukaan, josta sain kimmokkeen tähän kommenttiin, nyt valitut ehdokkaat edustavat monella tavalla aineetonta ja katoavaa taidetta: sähköisiä välineitä, tapahtumia, installatioita ja erilaista liikettä visuaalisessa ja sosiaalisessa maailmassa.
Ilmiö on yleismaailmallinen, kuvataiteella ei tunnu enää olevan edes näkemiseen perustuvia rajoja, kuvaan, väriin ja valoon on jo liitetty niin kaksi- ja kolmiulotteiset liikkeet kuin äänikin. Puhutaan kokonaistaideteoksista.
Palstalla on hyökätty voimakkaasti (moittien) suomalaisen kuvataideopetuksen kimppuun, koska siellä ei, väitetysti, enää kunnolla opetettaisi klassista piirustusta ja maalausta. Nykytaiteen todellisen sisällön perusteella voisi kysyä, että mitä taitoja huomispäivän kuvataiteilija tarvitsee. Tarvitaanko kuvataideakatemiassa ylimalkaan enää klassista maalaustaidetta laisinkaan tai vain yhtenä sivulinjana muiden rinnalla.
Tietäen palstalle tulevien vastausten tyylin, ilmoitan jo heti, että edellä sanottu ei ole kannanotto asiassa vaan pelkkä asiantilan toteamus. Kannanottoni tulee keskustelun yhteydessä mutta useat palstalaiset tietävät aiemmasta, että teen itse sekä esittäviä havaintoon perustuvia että abstrakteja maalauksia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Valokuvataide elää nykyään uskottavaa tulemistaan, ja valokuvaajat marssivat maalareiden, graafikoiden ja veistäjien vanavedessä täysiarvoisina kuvataiteilijoina.
Se on nykyaikaa.
Muistan kuinka vielä vuonna 1978, (30 vuotta sitten)taidekriitikot kirjoittivat kauhulla jos taiteilija vain viittasikin valokuvan käyttöön teoksissaan.
Toisaalta taidemaalausten ja maalareiden tarjonta on kasvanut valtaviin mittasuhteisiin, ja voin sanoa täysin rehellisesti, että Huh huh,
täyttä p..kaa tuokin, mutta olkoon ja yrittäköön nyt sitten. Kriitikotkin ovat vähentäneet kirjoittamisiaan kuvataiteilijoista melkoisesti.
Graafikoiden ja kuvanveistäjien määrä ei mielestäni ole kasvanut niin kuin maalareiden määrä.
Vaikka itsekin suurensin vanhoja valokuviani näyttelyä varten, niin olen sitämieltä että maalauksessa on arvoja joita ei pysty ohittamaan millään muulla tekniikalla, ja maalauksen arvo tulee säilymään nyt ja aina, kun se on onnistuneesti maalattu
Kysymyksesi on erittäin ovelasti asetettu. Mielestäni pitäisi kysyä minkälaista maalaria nykypäivä tarvitsee. Olen saanut käsityksen että sinä kyllä tiedät mistä puhut, joten olet luultavasti hyvinkin selvillä siitä minkälainen maalaustaide vetoaa ihmisiin. Meillä Suomessa on taidemaalareita joiden teokset viedään suorastaan käsistä. Eräs tällainen on suuresti ihailemani Teppo Terä, lintu ja eläin maalari. Hänen teoksensa eivät ehdi kunnolla edes näyttelyyn, kun ne on jo myyty. Vastaavia taiteilijoita ei maassamme ole kovinkaan monta. Teppo Terä on myös tehnyt uransa ilman minkäänlaista virallista tukea.
Otetaanpa esimerkiksi Edelfelt, jonka Ateneumin näyttelyssä kävi yli 100 000 ihmistä. On muuten Suomen ennätys kävijämäärillä mitattuna. Eikä näyttelystä ole kuin muutamia vuosia. Joten kyllä taidemaalarilla joka oikeasti osaa myös työnsä, on tänäpäivänäkin kysyntää.
Se että nykytaide ei pysty vastaavaan, johtuu juuri siitä että ihmiset eivät pidä huonosti ja pikaisesti tehdystä nykytaiteesta. Se vain ei puhuttele suurta yleisöä.
Itse näkisin että juuri taidemaalareiden koulutus on osittain syynä tähän. Kun ei opeteta sitä taitoa, jota niin suuresti virallisissa piireissä halveksitaan, ei myöskään saada suurta yleisöä paikalle. Kyse ei todellakaan ole sadan vuoden takaisesta ajattelumaailmasta, vaan siitä että ihmiset nykyäänkin kyllä osaavat arvostaa tekijöitä jotka oikeasti osaavat työnsä.
Mitä tulee tähän nykyvillitykseen video- ja muiden uusien tekniikoiden tekemiseen, voisin sanoa että vie todella aikaa ennen kuin ne vetävät yleisöä niin kuin Edelfeltin näyttely.
"Kyse ei todellakaan ole sadan vuoden takaisesta ajattelumaailmasta, vaan siitä että ihmiset nykyäänkin kyllä osaavat arvostaa tekijöitä jotka oikeasti osaavat työnsä. "
En nyt vastaa ensimmäiseen viestiin, enkä sen kummemmin viestiin josta ylläoleva lainaus on mutta...se iänikuinen kysymys, miten määrittelet osaamisen? Jos osaamattomuus on sitä että maalauksen jälki ei vastaa ns.klassista maalaustaidetta tai teemat jne. niin stana sentään, lopettakaa jo.
Maalauksella tulee aina olemaan sijansa taiteessa. Uusia tapoja itsensä ilmaisuun tulee, mutta eiköhän ne kaikki mahdu tähän maailmaan. Mikään ei poissulje toista.
Kaikki ovat marginaalissa koska taidemaailma sirpaloituu.
Taidekentästä ei voi enää määrittää yhdellä silmäyksellä mikä on taiteen keskiössä. Mikään maantieteellinen alue, tyylisuunta tai tapa tehdä taidetta ei yksinään ole keskiössä vaan kukin osaltaan.
Keskiö ei ole stabiili, tunnusta yhtä ismiä, vaan on alituisessa muutoksessa monien ismien sekoittuessa toisiinsa. Haasteena on koota näistä ismeistä ymmärrettävä kokonaisuus.
Taide tapahtuu marginaalissa ja marginaalista nostetaan taidetta keskiöön kulloisenkin tarpeen mukaan. Tarpeen määrittelevät sekä keskenään kilpailevat että yhteistyötä tekevät taidekentän näyttelyammattilaiset. Eri instituutioiden ja yhteisöjen intendentit, amanuenssit tai riippumattomat kuraattorit.
Kun taidekenttä on muuttunut, laajentunut, niin myös kuvataiteen opetus (Suomessakin) on muuttunut. Aikoinaan taideoppilaitos oli paikka jossa opettaja siirsi taitonsa ja tyylinsä oppilaalle, ylhäältä alas. Koulutus oli siinä mielessä yksioikoisen helppo ja turvallinen, että se tarjosi oppilaalle valmiiksi määritellyn tavan työskennellä ja tuottaa taidetta.
Nykyään oppilas on itsenäiseen työskentelyyn pystyvä yksilö joka oma-aloitteisesti valitsee ja kokoaa tarjolla olevista aineksista itselleen sopivan kokonaisuuden. Koulutus tarjoaa siis mahdollisuuden monipuoliseen taitojen kehittämiseen aiemman yksipuolisen rajoittamisen sijaan.
Selvää on, että osa opiskelijoita kokee uudet haasteet uhkana eikä mahdollisuutena ja reagoi tähän turvautumalla vanhaan opiskelumetodiin, usein esimerkiksi klassisessa maalaustaidossa.
Klassinen maalaustaito sinänsä tarjoaa edelleen varteenotettavan ja ajankohtaisen tavan tuoda sanottavansa esille. Tämä taito on yksi taito monien joukossa.
Taidekoulutuksen tehtävänä ei kuitenkaan (edelleenkään) ole kloonata oppilaista klassisen maalaustaidon hallitsevia taitajia väkertämään teknisesti moitteettomia teoksia sohvan yläpuolelle.
Klassisen maalaustaidon taitajien olisi taidoillaan tarkoitus tuottaa uutta, ei matkia vanhaa. Periaate joka on aina kuulunut ja kuuluu edelleen kunniahimoisen taideopiskelijan perushyveisiin.
Uusi ei uhkaa vanhaa, vaan täydentää sitä ja siksi muutos on positiivinen voima joka vapauttaa, demokratisoi taidekenttää ja tämä koskee myös grafiikkaa sekä maalaus- ja kuvanveistotaidetta. Maalaustaide kehittyy edelleen ja voi 2000-luvulla paremmin kuin koskaan.
maalari itse kaipaa maalauksia mitä maalata
taiteilija itse tarvitsee taidettaan mitä tehdä