Uutisissa päiviteltiin jälleen kerran suomalaisten harjoittamaa väkivaltaa, mikä on maailman huippuluokkaa väkilukuumme suhteutettuna. Samaan syssyyn HS:n nuori kolumnisti kirjoitti palstallaan suomi 24 keskustelupalstojen tasosta. Aiheet eivät ole keskustelun kohteena, sen sijaan kommentoijien mollaaminen. Hänkin päiväili väkivaltaista käyttäytymistämme.
Suomalaisia pidetään maailmalla "ei enää niin tahvoina pohjoisen möhköinä" kuin joskus aikaisemmin - kiitos muun muassa Nokian- eikä enää melkein neuvostokansalaisina - kiitos itäisen naapurin muodonmuutoksen. Ulkomaalaiset kohteliaisuuttaan sanovat meitä ystävällisiksi,mutta sulkeutuneiksi.
Miksi meidän on sankoin joukoin tartuttava joko sanan moukariin tai puukkoon tai puntariin, jotta listisimme lähimmäisemme, kun hiemankin ärsyttää? Väkivallan erääksi syyksi - oli se henkistä tai konkreettista - mainitaan päihteet. Ei viina tai muut päihteet sinänsä pakota väkivaltaan, jollei niitä käyttävä tunne vihaa.
Huvittavaa, että hyvinvointi ei tuokaan mielenrauhaa eikä jalosta sivistyneemmäksi tai suvaitsevaisemmaksi. Näyttää siltä, että käy juuri päinvastoin. Koulutusta pidetään - saadun opin lisäksi - myös sivistävänä eli opitaan, miten ollaan. Tilastoissa Suomi loistaa hyvällä koulutuksella (laajaa, perusteellista, monipuolista, ilmaista). Opittu ei olla edelleenkään, miten muiden ihmisten kanssa ollaan. Se on kuitenkin tärkein oppiaine, jos mieli maailmalla pärjätä tai edes Suomessa.
Fyysiseen väkivaltaan suhtaudutaan kai yleisesti tuomitsevasti. Näin uskon, jotta voisin uskoa sen, että Suomi on oikeusvaltio - onhan? Sen sijaan hirvittävän monen harjoittamaan henkiseen väkivaltaan ei suhtauduta väkivaltana, muutenhan sanakopu vähenisi. Miksi ja mitä me vihaamme oikein joukkovoimalla - itseämmekö?
Suomalaisia pidetään maailmalla "ei enää niin tahvoina pohjoisen möhköinä" kuin joskus aikaisemmin - kiitos muun muassa Nokian- eikä enää melkein neuvostokansalaisina - kiitos itäisen naapurin muodonmuutoksen. Ulkomaalaiset kohteliaisuuttaan sanovat meitä ystävällisiksi,mutta sulkeutuneiksi.
Miksi meidän on sankoin joukoin tartuttava joko sanan moukariin tai puukkoon tai puntariin, jotta listisimme lähimmäisemme, kun hiemankin ärsyttää? Väkivallan erääksi syyksi - oli se henkistä tai konkreettista - mainitaan päihteet. Ei viina tai muut päihteet sinänsä pakota väkivaltaan, jollei niitä käyttävä tunne vihaa.
Huvittavaa, että hyvinvointi ei tuokaan mielenrauhaa eikä jalosta sivistyneemmäksi tai suvaitsevaisemmaksi. Näyttää siltä, että käy juuri päinvastoin. Koulutusta pidetään - saadun opin lisäksi - myös sivistävänä eli opitaan, miten ollaan. Tilastoissa Suomi loistaa hyvällä koulutuksella (laajaa, perusteellista, monipuolista, ilmaista). Opittu ei olla edelleenkään, miten muiden ihmisten kanssa ollaan. Se on kuitenkin tärkein oppiaine, jos mieli maailmalla pärjätä tai edes Suomessa.
Fyysiseen väkivaltaan suhtaudutaan kai yleisesti tuomitsevasti. Näin uskon, jotta voisin uskoa sen, että Suomi on oikeusvaltio - onhan? Sen sijaan hirvittävän monen harjoittamaan henkiseen väkivaltaan ei suhtauduta väkivaltana, muutenhan sanakopu vähenisi. Miksi ja mitä me vihaamme oikein joukkovoimalla - itseämmekö?
Vastaukset 5
Vanhimmat
... rasvapitoisia hermosoluja. Vastauksena tähän:
"Ei viina tai muut päihteet sinänsä pakota väkivaltaan, jollei niitä käyttävä tunne vihaa."
Mikä on se media, jossä ei käsiteltäisi päivittäin väkivaltaa? Minusta se on eräs puhutuimmista aiheista. Keskustelupalstoilla aihe on vieläkin suositumpi, ja 50 -palstallakin on kirjoittajia, jotka nostavat miesten väkivaltaisuuden esiin jopa monta kertaa samalla sivulla.
* * *
Ihmiset eivät usko kykenevänsä vaikuttamaan omaa elämäänsä koskeviin päätöksiin. Kansanedustajilta valta on karannut muutamalle puoluejohtajalle, virkamiehelle ja talouselämän päättäjälle sekä tietysti kansainvälisille yrityksille.
Enemmistön ääntä ei kuunnella: hyvinvointivaltio romutetaan, eriarvoisuutta lisätään, suurituloisten veroja lasketaan, Natoon liitytään, presidentin valtaa kavennetaan, puoluetukea maksetaan, kansanedustajien palkkoja nostetaan. Kunnanvaltuustoilta on niin ikään valta suurelta osin siirretty kunnallisjärjestöjen puheenjohtajille ja virkamiehille. Demokratia on ohitettu sekä valtion että paikallishallinnossa.
Sulkeutuneet suomalaiset ovat kykenemättömiä suuriin joukkomielenosoituksiin kohdeltiinpa heitä miten tahansa. Patoutunut viha ja turhautuminen näkyy tilastoissa vain masennuksena, alkoholismina ja lopulta väkivaltana. Henkilökohtaiset vastoinkäymiset, kuten työttömyys tai avioero, voivat toimia liipaisimina ja laukaista kytevän vihan joskus jopa melko sattumanvaraiseen kohteeseen.
Jatkuuko poliittinen kehitys samaan suuntaan, lisääntyykö väkivalta tai syntyykö uusi nuijasota? Joka elää, se näkee.
Tarkoitin,että aihe on siinä mielessä mielestäni tabu, että esimerkiksi syitä väkivaltaan ei repostella riittävästi. Syitä käsitellään mediassa yksilökeskeisesti, mutta ei laajemmassa yhteydessä. Laman jälkeinen Suomi ja sen harjoittama politiikka ja etenkin talouspolitikka ovat täysin ulkopuolella kritiikin. Kuten Kekkosen ajan Suomessa, meillä menee aina hyvin. Suomi on hyvinvointivaltio ja piste.
Kun yksilötasolla keskustellaan väkivallasta, mainitaan sen syyksi usein paha olo - oli se sairauden tai päihteiden aiheuttamaa tai muuten vaan kyllästymistä kaikkeen ( jos rajataan ulkopuolelle ammattirikollisuus syineen). Emme diskuteeraa, kuten ruotsalaiset, ryhdyme toimeen, kohteena henkilö itse tai lähimmäiset. Kuitenkin henkinen väkivalta sivuutetaan muun väkivallan kirjosta lähes poikkeuksetta, sitä pidetään jotenkin niin lievänä muotona, että sitä harjoittava on ns. normaali. Henkinen pahoinpitely on siten Suomessa normaalia ja hyväksyttävää, vaikka se johtaisi itsemurhiin tai ärsytyskynnyksen täytyttyä toisen henkilön konkreettiseen pahoinpitelyyn.
Henkinen väkivalta l. sen laajuus on yhtä vaiettu aihe kuin juopottelu. Eron tekee siinä, että juopottelua ei voi kovin pitkään peitellä, henkistä pahoinpitelyä sen sijaan voi. Kummankin harjoittamisesta syntyy uhreja.
Onko kansanluonteemme siis alistuva, mieluummin tapaamme itsemme tai listimme toisen, ennenkuin puutumme päättäjien harjoittamaan politiikkaan ja eriarvoisuuteen? Aina vedotaan siihen, että itsehän me päättäjät valitsemme. Toisaalta niin, mutta toisaalta ehdolle pääsevät vain sellaiset, joilla on sekä sponssaajia että rahaa. Talouspolitiikkaan ja yritysten päätöksiin pieni ihminen ei suurestikaan voi vaikuttaa ja päättäjät kuulevat talouselämää, joka itse asiassa on se koira. Hännän paikka on eduskunnassa, jos sielläkään.
Sulkeutuneet suomalaiset ovat kyenneet aiemmin historiamme aikana kyllä mieltään näyttämään, kun huonosti menee. Miksi ei nyt? Eihän itsenäsitä Suomea olisi, ellei järjestelmää hyväksymättömiä kapinallisia olisi ollut? Saksassa pantiin hanttiin politiikan huipputasolla Nokian tehtaiden sulkemispäätöksiä vastaan. Asiasta syntyi myös vipinää mediaan ja kansalaisiin. Suomessa kuuntelemme vain uutisia, kumaramme syvempään niskaamme: " Onneksi tuo ei sattunut minulle.".
Johtuuko kuuliaisuus ja eräänlainen alistuneisuus luterialaisesta kasvatuksesta, vai pohjoisista kylmistä geeneistä? Tiedä sitä, mutta mistä löytyy henkilöt, jotka saisivat jäykät suomalaiset liikkeelle.
Niinpä. Luin kaksi tärkeää kirjaa. Mediassa ne eivät ole saanet painoarvoa. Molemmat lienevät nyt alennusmyynnissä.
Toinen on Mauno Saaren kirja Näkymätön käsi. Se kertoo Iiro Viinasen muistelemana pankkikriisiajasta ja Viinasen pääminisiterikaudesta. Toinen on Suvi-Anne Siimeksen muistelo vasemmistoliiton puoluejohtajuudesta ja syistä, jotka johtivat Siimeksen eroon. Kirja on nimeltään Politiikan julkisivu. Kaksi näkökantaa, miten politiikassa Suomessa toimitaan, oli puolue oikealta tai äärivasemmalta. Kahden poikkeuksellisen rohkean ja karismaattisen ihmisen puheenvuoroa sen jälkeen, kun poliittinen ura on ohi, joten kyse ei enää ole äänten kalastelusta. Enkä usko, että myöskään pelkän likapyykin pesemisestä. Kumpikaan kirjoista ei ole kesy mustelmateos, ne ovat järkyttäviä.
Tärkeitä ne ovat myös siksi, että hyväksytyksi tuleminen (kun kyseessä ei ole viihde) on Suomessa vaikeaa, jos oikeasti sattuu olemaan rohkea ja jämäkkä, on karsimaa ja on johtajuutta sekä omaa näkemystä. En ihaile kumpaakan poliitikkoa. Kiistää en kuitenkaan voi, etteivätkö he kumpikin olisi kyenneet vaikuttamaan ja päätöksiä tekemään, vaikka muut ovat olleet eri mieltä tai eivät mitään mieltä.
Mielipidevaikuttajaksi ryhtyminen tai joutuminen edellyttää paljon, usein omasta privaattielämästä luopumista. Nämäkin kaksi vahvaa henkilöä eivät ilman tunnevammoja selvinneet. Kritiikki heidän aktiivipoliitikkokautenaan oli valtavaa, Viinasta kohtaan varsinkin. Sitä tuli niin oman puolueen kuin julkisuuden ja yksityisten kansalaisten taholta.
Miksi keisarilla ei ole vaatteita contra pahoinvointi Suomessa -tyyppinen barrikadeille nouseminen ei ensinnäkään kerää sponsoreita taakseen. Mainetta liikkeellepanijoille voi tulla, mutta ei ehkä mieluista ja hyväksyvää. Eikö sankareita enää ole muualla kuin kertomuksissa? Ehkä ei. Toisten puolesta tuleen joutuminen ei kiehdo, kun siitä ei omakohtaisesti hyödy vai olenko liian kyyninen?
Tuosta alistuneisuudesta vielä: paradoksi on, että emme itse asiassa ole alistuneita, jos asiaa mitataan vaikkapa näiden keskustelupalstojen kautta ja väkivaltahan on myös kapinaa. On mielipidettä jos toista, mutta niiden ääneen sanominen omalla nimellä ei kai onnistu muualla kuin Big Brotherissa.